Kerrankin olisi mies, joka on oikeasti hyvä mies. Tottakai on joitakin ärsyttäviä piirteitä, mutta niinhän on kaikissa. Mietin vain, "kuuluisiko" minun olla puolen vuoden vuoden jälkeen vielä rakastunut ja innostunut tästä suhteesta...En nimittäin ole. En oikeastaan missään vaiheessa rakastunut häneen kunnolla. Me vain alettiin seurustelemaan, mikä oli oikeastaan suuresti miehen sisukkuuden ansiota. Olen kuitenkin alkanut rakastaa häntä, mutta en tiedä onko se rakkaus sellaista josta olen haaveillut. Sellaista rakkautta jota haluan tuntea "elämäni miestä" kohtaan.
En usko että on olemassa yksi ja ainoa oikea, mutta joskus tuntuu että olemme niin eri maailmoista...että ei sellaista "sielunkumppani"-oloa voi ehkä tulla sellaisen ihmisen kanssa, joka ei ole samanhenkinen.
Vaikka olen nuori, niin olen kuitenkin ihmissuhderintamalla kokenut paljon. Tiedän, että tällaiset suhteet ovat oikeasti harvassa. Tällaiset, ettei ole minkäänlaisia ongelmia esim. alkoholin, talouden, mustasukkaisuuden, uskottomuuden, seksin yms kanssa. Mies on minulle todella hyvä...hän minuun rakastui, ja haluaisi olla aina kanssani.
Välillä tuntuu hyvältä, tai ehkä nykyään suurimmaksi osaksi...mutta silti sisällä kalvaa ajatus, että tämä ei ole se lopullinen. En enää tiedä haihattelenko jonkun epätodellisen perään...enkö vain kykene näkemään tarpeeksi näitä hyviä asioita? Ja tiedän myös, että vaikka rakastuisin joskus johonkuhun, niin eihän se tarkoita sitä että arki toimisi sen ihmisen kanssa, ja että olisi loppuelämän yhdessä...usein se valitettavasti menee päinvastoin. Mikä auttaisi tähän olotilaan?
En usko että on olemassa yksi ja ainoa oikea, mutta joskus tuntuu että olemme niin eri maailmoista...että ei sellaista "sielunkumppani"-oloa voi ehkä tulla sellaisen ihmisen kanssa, joka ei ole samanhenkinen.
Vaikka olen nuori, niin olen kuitenkin ihmissuhderintamalla kokenut paljon. Tiedän, että tällaiset suhteet ovat oikeasti harvassa. Tällaiset, ettei ole minkäänlaisia ongelmia esim. alkoholin, talouden, mustasukkaisuuden, uskottomuuden, seksin yms kanssa. Mies on minulle todella hyvä...hän minuun rakastui, ja haluaisi olla aina kanssani.
Välillä tuntuu hyvältä, tai ehkä nykyään suurimmaksi osaksi...mutta silti sisällä kalvaa ajatus, että tämä ei ole se lopullinen. En enää tiedä haihattelenko jonkun epätodellisen perään...enkö vain kykene näkemään tarpeeksi näitä hyviä asioita? Ja tiedän myös, että vaikka rakastuisin joskus johonkuhun, niin eihän se tarkoita sitä että arki toimisi sen ihmisen kanssa, ja että olisi loppuelämän yhdessä...usein se valitettavasti menee päinvastoin. Mikä auttaisi tähän olotilaan?
Vastaukset 12
Vanhimmat
Reality check.
jonkun kanssa "järkisyistä". Kuulostaa nimittäin siltä että järkeilet asioita, mutta en kuuntele sydäntäsi. Oletko joskus kokenut sellaista hullaantumisen ja rakastumisen tunnetta? Luultavasti olet, kun sitä kaipaat.
Toiset ihmiset rakastuvat eri tavoin. Toiset eivät edes halua liian jännitteisiä tunteita, vaan perusturvallisuus ja järkisyyt painavat enemmän. Itse olen joskus alkanut suhteeseen tai pysynyt suhteessa järkisyistä, siis hokenut itselleni miksi tämä kannattaa, ja aina homma on romahtanut. Koska lopulta olen tuntenut toimivani itseäni vastaan. Ja sitten se on alkanut heijastua myös suhteeseen. Usein olen alitajuisesti alkanut tuhota suhdetta ja toinen on lopulta kyllästynyt (tai sitten riidat ovat ajaneet minut pois).
Haluan luottaa tunteeseen. Haluan sielunkumppanuutta. Haluan rakastua vaikka se pelottaisikin. Haluan voittaa sen pelon.
.. (siis pidemmän päälle). Järkeilyssä ei mielestäni ole mitään pahaa. Kadulla näkee silloin tällöin onnellisen ja seesteisen näköiset mummon ja papan tepastelevan käsikädessä. Jos heiltä kysyy miten heidän suhde alkoi, niin luultavasti he kertovat kuinka naapurin poika liehitteli tyttöä sinnikkäästi ja lopulta tyttö suostui kosintaan ja he päättivät mennä naimisiin. Sitten hankittiin lapsia ja rahasta oli pulaa. Oli ylä- ja alamäkiä, mutta siitä selvittiin yhdessä ja kun toista niin rakastaa niin mikäpä siinä ollessa.
Nykyään eletään niin monimutkaisessa ja hektisessä maailmassa jossa tunteidenkin pitää olla jotain mieletöntä. Kyllä välillä on syytä olla järkeilevä. Enkä tarkoita tällä sitä että rahasta tai muusta "järkisyystä" pitäisi enää nyky-yhteiskunnassa päätyä toisen kanssa yhteen, mutta jos alkuperäinenkin kirjoittaja tietää, että yhtä ihanaa miestä ja suhdetta hän ei luultavasti löydä, niin kyllä mielestäni kannattaa jatkaa.
Jos eroat hänestä, niin mitä luultavammin haihattelet hänen peräänsä, saatat jopa siinä vaiheessa sitten rakastuakin häneen.
Voin kertoa, että tuntemuksesi on aivan normaalia. Kun suhde on alkanut noissa asetelmissa, niin toinen ei välttämättä "ehdi" rakastumaan. Rakastumisen tunne kun mielestäni lähtee siitä kutkuttavasta epävarmuudesta, tyyliin että "soittaakohan se mulle tänään". Jos toisen tunteista on alusta alkaen varma, niin se tunne jää helposti itseltä väliin.
Mutta, kuten jo alussa sanoin, niin kuvittelepa erotilanne. Miltä sinusta tuntuisi olla erossa? Olisiko sinun ikävä? Tuntisitko mustasukkaisuutta siitä että hän saattaisi löytää toisen?
Luultavasti vastasit edellisiin kysymyksiin kyllä. Ja se tieto, ettei rakastumisvaihe kestä muutenkaan kuin puolesta vuodesta vuoteen, selventää varmasti ajatuksiasi..
ettei se alkuhuuma ikuisuuksiin kestä, mutta kyllä se kuitenkin alussa pitäisi olla. Olen tuntenut itseni epärehelliseksi suhteissa, joissa toinen on sanonut olevansa onnellinen ja en ole voinut vastata samoin. Ja aloittajahan nimenomaan sanoo jo nimimerkissään olevansa onnellinen, MUTTA ONNETON. En siis sano että pitäisi erota, mutta sydämen tutkiskelu varmasti on paikallaan. Selvittää itselleen mitä haluaa ja sitten toimia sen mukaan.
(olen siis tuo ylempi joka puhui "järkisyistä" vs. rakastumisesta)
..mistä sitä tietää olisiko se ikävä ja mustasukkaisuus yms enemmänkin parisuhteen ja läheisyyden kaipuuta, vai juuri sen ihmisen kaipuuta...
Ehkä olen kans liikaa saanut kuulla onnellisia tarinoita lähipiirissä...Kun alan miettiä, niin ainoa kerta kun olen ollut rakastunut, oli sellainen että olin todella kauan salaa ihastunut tähän mieheen. Ja kun lopulta olimme yhdessä, olin maailman onnellisin. Tietystikään käytännössä ei homma lopulta toiminut. Joskus silti ajattelen, että onkohan sellainen rakastuminen koskaan enää mahdollista...ainakaan siinä mielessä että suhteesta lopulta tulisi mitään. Tunnen aika paljon syyllisyyttä siis tässä suhteessa, koska ei perhoset ole lennelleet vatsassa lähellekään samalla tavoin. Vaikka eihän sen tarvitsekaan olla edellytys...ilmeisesti on harvoin niin, että tunteet kohtaisivat alusta saakka yhtä suurella voimakkuudella. Ainakin omassa elämässäni.
on kai pohjimmiltaan se mikä on tuhonnut suhteeni. Näin jälkikäteen ajatellen viimeisimmässä suhteessani minun olisi pitänyt alusta asti pyrkiä avoimempaan ja suorempaan kommunikaatioon. Toivon, että osaan tulevaisuudessa toimia niin.
Miksi en silloin toiminut niin, syynä oli se että tämä toinen oli niin hullaantunut minuun ja halusinhalusinhalusin niin paljon hänet ja suhteen ja rakkauden, etten uskaltanut puhua kaikista epävarmuuden ja pelon tunteistani. Salasin tunteitani ja yritin vain mennä mukaan tämän toisen tunteisiin, mutta samalla hukkasin itseni ja sen oman tieni ja aloin kokoajan muuttua yhä epävarmemmaksi. Ja tämä varmasti heijastui käytöksessäni ristiriitaisuutena.
(olen yhä sama joka kirjoitti "järkisyistä" vs. rakastumisesta)
Kuten joku vastasi niin sinulla on itsetutkiskelun paikka. "..mistä sitä tietää olisiko se ikävä ja mustasukkaisuus yms enemmänkin parisuhteen ja läheisyyden kaipuuta, vai juuri sen ihmisen kaipuuta.." Ei sitä tiedäkään kukaan muu kuin sinä itse. Taisit äskeisessä kommentissasi itse vastata kysymykseesi. Tuntuu nyt siltä että rakastat suhdettanne enemmän kuin miestäsi. Huono homma suhteen jatkumisen kannalta.
Mutta toisaalta, taisit itse mainita että olet aika nuori ja puoli vuotta seurustelua on melko vähän. Itselläni meni puolitoista vuotta kunnes tajusin mistä "rakastumattomuuteni" johtui: ei miehestäni vaan itsestäni. Jos olisin ehtinyt haaveilla miehestäni, olisin varmasti rakastunut. Kaikki vain kävi niin nopeasti. Mutta en aio luovuttaa, koska tiedän että rakastan häntä ylikaiken (vuosien kuluessa se vain vahvistuu) ja jos kuvittelen eroa, niin voin kuvitella kuinka ikävä minun olisi ja vaikka mustis en ollenkaan ole, niin silloin kyllä hermot olisi aika riekaleina kun kuvittelisin hänet muiden naisten kanssa. ;)
Yhtenä vinkkinä ratkaisun tekemiseesi on se, että mieti millaisia vastauksia haluaisit kuulla, eroa puolustavia vai yhdessäolon jatkamisen kannattavia. Kukaan muu ei nimittäin tiedä mitä tosiaan ajattelet kuin sinä itse..
ainakin siinä mielessä, että haluaisin todella jo löytää sen lopullisen kumppanin. Että siinä mielessä haluan itse suhdettakin niin paljon, etten välttämättä kykene näkemään pelkästään sitä toista ihmistä.
Tuntuu vain, että jos nyt lähden (mikä kyllä kuulostaa kamalalta, mutta silti se tulee välillä mieleen), niin kadun myöhemmin. Joko sitä, että menetin hyvän ihmisen, tai menetin hyvän parisuhteen...jollaista ei helposti löydy, ei ole ainakaan koskaan ennen löytynyt.
Tuntuu vaan, että meillä on jo nyt niin tällaista (siis minun ajatukseni), että mikä mahtaa olla tilanne monen vuoden päästä. Emme asu vielä yhdessä, mutta mies haluaisi sitä ja olen välillä näyttänyt vihreää valoa, mutta välillä taas jollain tapaa pelännyt sitä ratkaisua.
Joskus kuulee joltain, että jos vähääkään epäröi, niin kyseessä ei silloin ole se oikea juttu. Koska oikean kanssa ei epäröi yhtään, kaikki loksahtaa luonnostaan paikoilleen ja tulee sellainen varmuus jnejne...tällaisia juttuja kun kuulee, tulee tietysti aika paska olo kun mulla ei kerran ole niin. Haluaisin silti kovasti tuntea sen varmuuden tämän miehen kanssa. Mutta ei siihen näemmä pelkällä halulla voi vaikuttaa.
Kyllä minulla on tunteita häntä kohtaan, mutta jotenkin tuntuu että tilanne on nyt se, etten tiedä tulevatko ne tunteet kasvamaan vai hiipumaan ajan myötä. Olemme sen verran erilaisia vielä, että tämä tilanne plus luonteemme saavat minut epäröimään. Miehen mielestä erilaisuus vain täydentää toisiamme, mikä on kyllä tottakin. Ehkä ehdin liikaa haaveilla sellaisesta miehestä jonka kanssa on yhteiset mielenkiinnonkohteet ja haaveet yms...Meillä on vain sellaiset asiat yhteisiä että esim. halutaan lapsia.
Ihmettelen välillä mitä mies minussa niin paljon rakastaa, kun emme ole yhtään samanlaisia. Edustan tietyissä asioissa jopa sellaista "ihmistyyppiä", jota hän aiemmin ei ole juurikaan arvostanut. Tai no tuo kuulosti vähän kärjistetyltä, mutta kuitenkin...Pelkään kuitenkin, että jossain vaiheessa emme enää kestäkään toisiamme erilaisuutemme takia.
Juu, tässä nyt alkaa ilmenemään muitakin asioita...mutta tässä onkin niin monta asiaa sekaisin etten tiedä mistä kaikki johtuu jne. Olen kyllä viettänyt välillä aikaa yksin saadakseni jonkinlaista etäisyyttä kaikkeen, mutta aina tilanne menee siihen että tulee kuitenkin ikävä ja haluaa toisen luo, mutta nämä epäröinnit eivät silti lopu siihen lopullisesti. Haluaisin olla varma että tämän miehen kanssa haluan mennä naimisiin ja olla aina yhdessä...
tilanne sinulla.. mutta ihmisellä toki voi olla monta "oikeaa" niin sanoi yksi pykologi muistaakseni.
mutta itsekkin olen nuori ja nykyään hyvinkin vakavassa suhteessa:) ja paljon ei siis ole kokemusta ihmissuhde rintamalta (minulla siis). muutama huono. (mutta onneksi hyvin lyhyitä!).
nykyään on erittäin hyvä suhde ollut jo ainankin yli vuoden. mies on kiltti mukava (huomaavainen kun sille päälle sattuu;D) huumorintajuinen jne.. listaa voisi kai jatkaa loputtomiin.
itsekkin olen monesti miettinyt mitä se rakkaus ja rakastaminen on (alkuaikoina). mutta ajan mittaan olen huomannut että se kasvaa ajajn tekojen ja luottamisenkin myötä. jos on kasvaakseen. mutta jos ei niin sanoisin että toki siihen tarvitaan niin paljon enemmänkin kun vaan pelkkä rakkaus rakastaminen.. monet menestyy hyvin parinakin vaikka eivät olisi varmoja rakastaako vai ei..
kai se on tottumista toiseen myös isoksi osaksi. mutta pitää toisen saada myös tunteita aikaan sinussa. (näin näkisin sen).
Kopion tähän alle vielä aiemman kirjoittajan fiksun viestin kokonaisuudessaan.
Kyllä tunnetta pitäisi olla, ainakin alussa ja hetken verran. Juuri sellaista ihanaa odottelua, että huomaa miettineensä toista tuntikausien ajan... Mutta alla olevassa viestissä on listattu kuitenkin todella fiksuja pointteja. Mieti tosiaan, mitä tapahtuisi, jos hän ei yhtäkkiä haluaisikaan sinua.
Menisitkö paniikkiin? Haluaistko heti hyvitellä? Haluaisitko sittenkin hänet?
Kunhan muistat, ettet pidä nykyistäsi "varalla" siihen saakka, kunnes löydät seuraavan. Älä hoppuile, mutta tee päätös kuitenkin tosissasi ja pidä se.
"Jos eroat hänestä, niin mitä luultavammin haihattelet hänen peräänsä, saatat jopa siinä vaiheessa sitten rakastuakin häneen.
Voin kertoa, että tuntemuksesi on aivan normaalia. Kun suhde on alkanut noissa asetelmissa, niin toinen ei välttämättä "ehdi" rakastumaan. Rakastumisen tunne kun mielestäni lähtee siitä kutkuttavasta epävarmuudesta, tyyliin että "soittaakohan se mulle tänään". Jos toisen tunteista on alusta alkaen varma, niin se tunne jää helposti itseltä väliin.
Mutta, kuten jo alussa sanoin, niin kuvittelepa erotilanne. Miltä sinusta tuntuisi olla erossa? Olisiko sinun ikävä? Tuntisitko mustasukkaisuutta siitä että hän saattaisi löytää toisen?
Luultavasti vastasit edellisiin kysymyksiin kyllä. Ja se tieto, ettei rakastumisvaihe kestä muutenkaan kuin puolesta vuodesta vuoteen, selventää varmasti ajatuksiasi.."
Huhhuh! Oikeesti maailma on täynnä teitä! Tässä on taas hyvä esimerkki:
"Me vain alettiin seurustelemaan, mikä oli oikeastaan suuresti miehen sisukkuuden ansiota."
Eli jos miehellä olisi ollut hiemankin itsekunnioitusta, koko suhdetta ei olisi. Kyseessä ovat tyypillinen mies ja nainen: mies juoksee kuin mikäkin idiootti jonkun naisen perässä vaikka kolme vuotta, jotta tämä Pyhä Olento suostuu seurustelemaan. Nainen taas nauttii prinsessana huomiosta, jota mies antaa. Naisen itsetunto kohoaa pilviin: "Tosi ihanaa, että oon niin haluttava, että mies roikkuu mussa noin sinnikkäästi!" Nainen on jopa valmis aloittamaan seurustelun vain sen takia, että mies sinnikkäästi roikkui mukana.
Nimim. "onnellinen, mutta onneton", olet todella säälittävä.