Olen eroamassa 20-aviovuoden jälkeen miehestäni. Avioliittomme on usean vuodenajan ollut vain kulissi.Emme kumpikaan ole pettäneet toisiamme, mutta mitään yhteistä meillä ei ole ollut vuosiin (meillä on eri makuuhuoneet, emme juttele kuin aivan välttämättömät asiat, emme lomaile yhdessä, emme kyläile yhdessä!!!). Olen ollut todella yksinäinen avioliitossani. Jotenkin tässä on kuitenkin kitkuteltu nämä vuodet, mutta nyt lasten jo aikuistuttua en jaksa tällaista yhteiseloa. Mietin asiaa pitkään ja vihdoin sain asian itseni kanssa päätettyä. Kerroin asiasta miehelleni vuoden vaihteessa. Aviomiehelleni tällainen liitto sopii ja hän ei ole halunnut keskustella useasta yrityksestäni huolimatta avioerosta lainkaan, joten emme ole voineet sopia mistään eroon liittyvästä asiasta.. Olen nyt järjestänyt itselleni uuden asunnon ja minulla olisi mahdollisuus kokeilla asumista yksinäni.Kerroin tämän miehelleni ja hän järkyttyi asiasta suunnattomasti ja lupasi muuttaa käytöstään sellaiseksi kuin minä haluan!! Minä vaan en enää halua viettää aikaani hänen kanssaan. Sisimmässäni uskon , että kahdenkymmenen vuoden aikana muotoutuneita tapoja (myös omiani) on miltei mahdoton muuttaa. Itse ahdistuin tästä mieheni reaktiosta. Ja nyt olen ymmällä mitä uskallan tehdä. Onko kellään kokemusta asumuseroon muuttamiseen liittyvästä ahdistuksesta.Miten sen kanssa selviää? Jotenkin tähän liittyy niin suuret omat tunteet, että en enää jaksaisi olla ahdistunut myös mieheni jaksamisesta.
muutanko
ahdistunut
71328
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 3 sääntöjenvastaista viestiä.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Ymmärrän tunnelmasi. Kun nyt olet jo niin pitkällä, että olet asunnon itsellesi hankkinut ja asian läpikotaisin miettinyt, niin muuta. Voithan ottaa jonkinlaisen aikalisän, jättää itsellesi ja miehellesi miettimisen tilaa. Päätöksesi siitä sitten varmistuu ja vahvistuu suuntaan tai toiseen. Jos jäät miehesi päivittäisen vaikutuksen kohteeksi, irtiottosi vesittyy helposti, ja sitä et ehkä anna itsellesi anteeksi.
Pitkän avioliiton rikkoutumisen ensimetreillä juuri niistä tavoista ja tottumuksista irroittautuminen on vaikeinta. Mielessä pyörii ex, hänen tekemiset ja mielipiteet, vaikkei niillä pitäisi olla mitään tekemistä omassa elämässä, tiet kulkevat omiin suuntiin.
Vähitellen kuitenkin exän olemus vähenee ajatusmaailmassa ja päivät alkavat täyttyä omilla jutuilla.
Elinhän sitä kulissia minäkin, vähän samantyyppisesti kuin sinä. En kuitenkaan jälkikäteen ole pahoillani siitä, että nyt minulla on oma elämä. Kämppiksiä saa kyllä uusiakin, jos halua on. Toisaalta... tämä elämä maistuu nyt niin hyvältä, että miettisin kyllä kerran, jos toisenkin, ennenkuin parisuhteeseen enään ryhtyisin.
Miehelläsi on pelko. Sinä olet siinä vieressä kuitenkin ollut koko ajan häntä tukemassa, ja hän myös sinua. Nytkö sitten pitäisi elää ihan yksistään? Saanko arvata? Miehesi hankkii laastarin... eihän ilman naisen huolenpitoa voi elää...
Eikun anna palaa vaan ja lähde elämään omaa
elämääsi. Elä vain lankea tuohon harhaan, että
mies muuttuisi...niin miksipä hänen pitäisi muuttua Sinun laiseksi?
Onnea vaan matkalle!
samanlaisessa tilanteessa ja lopulta huomasin miten turhaa oli edestakas vekslata mutta ehkä pitkästä suhteesta on aina vaikeampi lähteä.Olin myös huolissani miehestä niin paljon että en raaskinut jättää häntä vaikka hänellä oli jo uusi valmiina.Nyt vuosia yksin asuneena en vaihtas osaani entiseen elämään ja ei ole tarvetta juosta baareissa,miksikö?Kun viimeinkin saan elää omaa elämää ilman pelkoa!Tsemppiä!
Myöskään vanha akka ei opi uusia temppuja -- ja juna meni jo !
--ja sit baaritiskille ruikuttaaan kohtaloa ja huonoa miestä!!
En ymmärrä näitä tähänkin ketjuun tulleita pilkkaavia viesteja baariin roikkumaan lähtevistä ja uutta kumppania etsivistä keski-ikäisistä naisista. Mitä ne miehet ovat, jotka siellä baarissa vonkuvat? Uskon, että keski-ikäinen nainen hakiessaan avioeroa ei tee sitä hetken mielijohteesta vaan usein takana on hyvinkin syvällinen analyysi omasta tulevasta henkisestä hyvinvoinnista. Minä olen hakemassa avioeroa, en sen takia, että minua olisi petetty, hakattu, alistettu tms. Haluan vaan viettää aivan erilaista elämää kuin puolisoni. En voi velvoittaa puolisoani muuttamaan elämäänsä sen takia, että minä haluan toisenlaisen elämän. Eikö aikuinen lapsensa jo maailmalle saattanut voi olla itsekäs ja elää sitä elämää, jota itse haluaa? Onneksi täällä on myös järkeviäkin kirjoituksia ihmisten kokemuksista. On terapeuttista huomata, että ne ajatukset jotka itsellä päässä jatkuvasti pyörivät ovatkin aika tavallisia monelle avioliittoaan kyseenalaistavalle ihmiselle. Jokapäiväisessä elämässä tuntuu, että kaikki tutut pariskunnat ovat niin onnellisia yhdessä.
Hokemalla tota samaa soopaa voi elää elämänsä.....