Olen pohtinut ja pohtinut käsitettä sitoutuminen. Mitä se oikeastaan on? Jos tapailet jotakuta oletko sitoutunut, entä jos ollaan jo ihan seurusteluasteella. Vai onko sitoutuminen sitä että luvataan rakastaa ja muutetaan yhteen ja jaetaan maallinen mammona? Voisiko sitoutumisen ajatella myös sanan luottamus synonyymina? Kun luotat toiseen niin etkö ole silloin sitoutunut häneen?
Toinen asia on tunteiden osoittaminen verbaalisti. Onko se jotenkin minulta pois jos tykkään jostakusta ja sanon sen? Onko peräti vaarallista sanoa tykkäävänsä jostakin? Onko tykkäämisellä sellainen latinki nykyään, että sen sanottuaan on mennyttä kalua?
Entä miten suhtautua jos sulle sanotaan et ihanaa että olet olemassa? Pitääkö asiaan vastata vai olisiko parempi vaieta kuoliaaksi. Onko vaikeneminen myöntymisen merkki?
Mikä on se voima, mikä saa ihmisen vaikenemaan ja pitämään hellyyden, läheisyyden, tunteet sisällään ja mieluummin olemaan yksin kuin että jakaisi nämä tunteet toisen kanssa? Kun ihminen pettyy, tarkoittaako se sitä että jatkossakin petytään ja ettei kannata ees vaivautua?
Voiko ihminen olla onnellinen vain omien tuntteittensa keskellä ilman että jakaa niitä kenenkään kanssa?
Heittäkääpä kommenttia. Mulla on omat mielipiteet ja siksi pohdiskelenkin näitä syntyjä syviä, sillä näyttää että olen väärässä tai sitten kohdalleni on vain eksynyt lukuisa määrä vääriä ihmisiä...
Toinen asia on tunteiden osoittaminen verbaalisti. Onko se jotenkin minulta pois jos tykkään jostakusta ja sanon sen? Onko peräti vaarallista sanoa tykkäävänsä jostakin? Onko tykkäämisellä sellainen latinki nykyään, että sen sanottuaan on mennyttä kalua?
Entä miten suhtautua jos sulle sanotaan et ihanaa että olet olemassa? Pitääkö asiaan vastata vai olisiko parempi vaieta kuoliaaksi. Onko vaikeneminen myöntymisen merkki?
Mikä on se voima, mikä saa ihmisen vaikenemaan ja pitämään hellyyden, läheisyyden, tunteet sisällään ja mieluummin olemaan yksin kuin että jakaisi nämä tunteet toisen kanssa? Kun ihminen pettyy, tarkoittaako se sitä että jatkossakin petytään ja ettei kannata ees vaivautua?
Voiko ihminen olla onnellinen vain omien tuntteittensa keskellä ilman että jakaa niitä kenenkään kanssa?
Heittäkääpä kommenttia. Mulla on omat mielipiteet ja siksi pohdiskelenkin näitä syntyjä syviä, sillä näyttää että olen väärässä tai sitten kohdalleni on vain eksynyt lukuisa määrä vääriä ihmisiä...
Vastaukset 17
Vanhimmat
Pistetäänpä sitten pohdintoja minun näkökulmasta:
Toisen tapailu ei mielestäni ole vielä lähelläkään sitoutumista. Sitoutuminen on sopimus, että jaamme elämämme jonkun toisen kanssa, sen meille kaikkein läheisimmän ihmisen. Siitä huolimatta voimme tapailla ja keskustella henkeviä toistenkin ihmisten kanssa. Luottamus sitoutumisen synonyymina on myös hieman hatara, koska tokihan luotamme myös muihin ystäviimme, vai luotammeko? Minä ainakin.
Tunteiden osoittaminen verbaalisti on aika kinkkinen juttu. Voi olla, että ihminen, jolle tunteita verbaalisti osoitetaan, häkeltyy, enemmän tai vähemmän, vaikka hänen tunteensa olisivat samankaltaisia, puhumattakaan ellei! Vasta jos tuntee erittäin hyvin henkilön, jolle tunteensa verbaalisti ilmaisee, se voi toimia.
Jos minulle sanotaan "Ihanaa, että olet olemassa" vastaus riippuu täysin sanojasta itsestään. Jos kuvittelen, että minulle melko tuntematon ihminen sanoo niin, en vastaa mitään, hymyilen vain. Jos sen sanoo ihminen, joka on minullekin ihana vastaisin kai "Kiitos samoin".
Mikä saa ihmisen vaikenemaan? Kyllä toisen rakkauden TUNTEE. Kenen tahansa rakkauden; kumppanin, lasten, ystävien ja muiden läheisten. Mielestäni tunteet ovat tuntemista varten eikä puhumista varten.
Luulisin ihmisten olevan onnellisia, jos heillä on joku, jolle VOI puhua niin halutessaan tai jättää puhumatta, ellei halua. Se joku voi olla kuka tahansa. Onnellisuus on ihmisessä itsessään (tai ei ole...), se ei riipu muista.
Tavattoman usein kyllä kuulee, että etenkin tytöt/naiset ovat "onnettomia", ellei heillä ole mies/poikaystävää ja vastaavasti järjettömän "onnellisia" silloin kun on. Heidän onnensa on kiinni mies/poikaystävässä ja se mielestäni on ns. läheisriippuvuutta.
Minun mielestäni sitoutumista on monenkaista. Sitoudumme työhön, perheeseen, ystäviin,...puolisoon kaikkein voimakkaimmin.
Tykkääminen on miellyttävä tunne, rakkaus tunteista parhaita. Rakkauttakin on monen asteista, se vaihtelee jopa samaa ihmistä kohtaan eri aikoina. Monesta ihmisestä voi tykätä, jopa rakastaa saman aikaisesti.
Minullekin on sanottu:Ihanaa, kun olet olemassa. Siihen olen vastannut: Tuntuu hyvältä kuulla sinun sanovan noin.
Tunteitaan ei pidä pihtailla. Jaettu ilo on kaksinkertainen ilo.
pysyy toisen kanssa yhdessä siinäkin tilanteessa jossa muut napsauttaisivat kantapäät yhteen. Sitoutuneessa parisuhteessa molemmat tekisivät asian eteen jotain eikä ero häilyisi mielessä heti.
Sitoutua voi moneen muuhunkin. On tavoite mikä tahansa, sen saavuttamiseen voi sitoutua. Silloin ei luovuteta tulipa vastaan mitä tahansa. Vaikeudet siis voitetaan eikä luovuta koko tavoitteesta niiden takia.
Vielä parisuhteen sitoutumisesta: Vihkikaavan "tahdotko rakastaa myötä- ja vastoinkäymisessä" tarkoittaa nimenomaan sitoutumista. Kaikkihan pystyy rakastamaan myötämäessä.
... tätä just tarvitsin. Uusia näkökulmia asiaan. Joskus asioita pähkii itsekseen ja kangistuu omiin kuvioihinsa.
Kyllä tunteita pitäisi kyetä osoittamaan myös verbaalisti. Ajatelkaa sellasia pieniä sanoja kuin kulta, kiitos, ikävä, lämpöinen...
En ikuna voisi ajatellakkaan olevani ihmisen kanssa joka ei olisi "läheinen". Itse rakastan läheisyyttä, koskettamista ja sanoillakin hyväilyä. Tälläistä voi olla jo pelkkä "Hyvää yötä kulta".
Rakkauden siis tuntee? Entä jos luulee tuntevansa läheisyyden ja rakkauden, mutta ei ikinä saa vahvistusta tuntemuksilleen verbaalisti? Tarkoittaako se heti että toinen ei tykkää? Vai pitäisikö uskoa että toinen tykkää? Entä jos onkin väärässä? Mikä se on se tunne että tietää?
Vieläkö jaksatte kommentoida?
Rakkauden ja läheisyyden tosiaan tuntee. Pitää muistaa, että kaikki ihmiset eivät ole verbaalisia siinä suhteessa. Itse teen mieluummin, hellin, suukottelen jne. mieheni "opetti" minut verbaaliseksi ja tulin siihen tulokseen, että on varmasti mukava kuullakin ne sanat joskus tekojen lisäksi.
Omasta mielestäni elekieli kertoo enemmän kuin sanat, ihmisen on helppo sanoa sanoja joita ei tarkoita, mutta kuinka helppo on helliä ja suukotella ihmistä josta ei välitä?
Itselleni oli, ja on joskus vieläkin vaikeaa sanoa asioita, tuntuu aina ettei ole oikea hetki, osaanko sanoa oikein jne. Joillekin se on helppoa, minulle ei, tuntuu helpommalta mennä ja halata, sanat kuulostavat omissa korvissani teennäisiltä. Toisille ihmisille verbaaliset vakuuttelut ovat ylitärkeitä, ja se on mielestäni väärin. Jos käännetään asia toisinpäin, että toinen jatkuvasti sanoo että rakastaa jne. mutta ei koskaan kosketa, niin mitkä ovat ajatukset silloin? Pahinta mitä olen kuullut, on kun joku (yleensä nainen) on jättänyt tai miettinyt jättämistä sen takia ettei toinen ole _sanonut_ rakastavansa, vaikka muuten helliikin. Siinä ei kyllä ole itse tosissaan välitetty muusta kuin sanoista.
Läheisyyttä ei luule tuntevansa...se on ihan varma. On luotettava omiin tuntemuksiinsa niin pysyy oikealla polulla. Pitää uskoa, kun toinen sen omalla tavallaan ilmaisee, epäily on tunteen jos ei kuolema, niin tie siihen suuntaan.
Ja sitoutumisen avainsanaksi koen itse lähinnä vastuun, sen että tuntee vastuuta toisesta ihmisestä, ajatuksista ja tunteista. Samoin välittäminen on sitoutumisen isoimpia sanoja.
Joku sanoo luottamus...voi sekin tavallaan olla, mutta toisaalta voit sitoutua ihmiseen mainitsemillani tavoin, ja silti olla täysin luottamatta.
Että pohdintoja asiasta riittää varmasti joka suunnalta ;)
... mukava tietää ovatko kaikki nämä pohdinnat naisilta. Miehet varmaankin näkevät asiat toisin.
Itse kuulun kastiin "jättänyt" verbaalivaihteen puuttumisen takia. Sanojen ja tekojen välinen ristiriita oli liian suuri, jotta usko ja tunne olisivat kantaneet eteenpäin. Sekin on totta että sanat ovat sanoja, niillä hellitään niillä satutetaan. Eikös meidät ihmiset ole jaettu kahteen kastiin; on ne jotka ajattelevat sydämellä ja ne jotka järjellä.
Mutta toisaalta siinä vaiheessa kun ns. jättö tapahtui ei toinen vieläkään kommentoinut asiaa, joten olettamuksena on että tunnetta ei ollutkaan ja olin kuvitellut kaiken. Se jää ikuisiksi ajoiksi hämärän peittoon, miten asia todellisuudessa oli.
Kokemukset kasvattavat aina, ellei todella ole niin itsepäinen että kieltäytyy oppimasta. Teiltä olen ainakin saanut ajattelemisen aihetta.
Niin juuri. Kyllä rakkauden ja läheisyyden tuntee.
Siksi ihmetyttääkin kun tuossa alempana on juttua jos jonkimoista: Kumppani ei halaa ja helli tarpeeksi, kumppanilta ei saa seksiä tarpeeksi ja sitten pitäisi myös ilmaista verbaalisesti tunteitaan! Kyllä ihmisen pitäisi mennä itseensä välillä ja odottaa toiselta hieman vähemmän! Tapa saada lisää hellyyttä, rakkauden ilmaisua sanallisesti tai mitä tahansa on osoittaa niitä ITSE puolisolleen.
Joku voi sanoa toiselle "minä rakastan sinua" aina kotoa lähtiessään, mutta jos minulle sanottaisiin niin jokaikinen päivä niin tuo lause kokisi inflaation! Monihan voi myös sanoa rakastavansa, muttei osoita sitä millään muulla tavoin. Miten verbaalinenkaan ihminen voi silloin TUNTEA, että häntä rakastetaan jos toisen rakkaus perustuu pelkästään sanoihin!?
Hauska kuulla, että miehesi opetti sinut verbaaliseksi! Olen sitä mieltä, että parisuhteessa elävät oppivat toisiltaan käsittämättömän paljon asioita kokoajan. Vuodesta toiseen. Itse olen elänyt mieheni kanssa yli kymmenen vuotta ja nyt tuntuu siltä, että ne asiat, joita häneltä toivoin vuosia sitten, ovat tulleet todeksi. Kaikki ajallaan!
... nyt minut käsitettiin väärin. Olen aina osoittanut hellyyttä monin tavoin, enkä kuulu niihin jotka vaativat. Antaminen on osa rakkautta ja kun rakkautta osoitetaan, yleensä saadaan myös vastarakkautta. Aikansa ihminen jaksaa pyyteettömästi antaa. Mutta kuínka kauan? Itselläni raja tuli vastaan kun tunsin että olen ammentanut itseni tyhjiin.
Mutta nyt hypättiin sivuraiteille. En hakenut näillä pohdiskeluilla kenenkään syyllistämistä. Ajattelin vain avata ovet mielipiteille ja toisten pohdinnoille.
Kukaanhan ei voi sanoa toisille miten asioiden pitäisi olla. Asiat kun makaavat juuri jokaisen kohdalla omalla tavallaan.
Lisää filosofointia... :o)
En tarkoittanut juuri sinua niillä ihmisillä, jotka vaativat hellyttä ym! Kunhan vain pohdiskelin...En myöskään halunnut syyllistää ketään! Se on aivan turhaa. Jokainen tekee ratkaisunsa itse.
Kyllä rakkaus on vastavuoroisuutta, mutta se vastavuoroisuus ei tarkoita välttämättä molemmille samaa! Juuri niin, että toinen osoittaa rakkautta puhumalla, toinen halimalla. Joku kolmas tekee toisen puolesta jonkin vaikean tai epämiellyttävän asian tai on muuten vaan spontaanimpi tekemään "palveluksia". Pääasia on, että toinen tuntee saavansa vastarakkautta, edes jossain muodossa ja joskus!
Ihminen saa voimaa ja rakkautta parisuhteeseen myös muualta kuin suhteen toiselta osapuolelta. En millään jaksaisi aina rakastaa täyspainoisesti miestäni ja lapsiani, ellen tapaisi muita ihmisiä ja jutustelisi heidän kanssaan kaikenmoisista asioista. Teen myös yksin asioita, joista pidän ja kuuntelen itseäni. Näin pystyn rakastamaan enemmän!
Että semmoista filosofiaa...:D!
"Sitoutiminen on sitä että"-teksti on miehen eli minun kirjoittama.
Olen sitä mieltä että filosofoinnilla tuskin saa parisuhteita kuntoon. Mitähän esim. tuolla verbaalisuudella tarkoitetaan?
..kommentoisin sitä, että ei "minä rakastan sinua" koe inflaatiota joka suhteessa (siis huomasin kyllä, että puhuit omalta kohdaltasi, mutta on siis myös muita tapauksia). Meillä sanotaan tuo kyseinen lause useamman kerran tunnissa. Jos soitetaan toisillemme, niin se sanotaan kyllä ainakin kahteen kertaan, vaikka nähtäisiin jo tunnin kuluttua, tai puolen tunnin. Näin on ollut jo yli kahden vuoden ajan, eikä se ole kärsinyt inflaatiota, se vain kuuluu meidän elämään. En voisi elää ilman sitä tunnustusta, en pystyisi olemaan kolmea tuntia sanomatta sitä miehelleni. Sen lisäksi meillä myös hellitään paljon, telkkaria katsotaan vierekkäin, suukotellaan kotona ja kaupungilla, halaillaan... Meillä se toimii, en väitä että kaikilla. =)
Meidän liitossa tuollainen "minä rakastan sinua"-hokema kokisi kyllä inflaation. Alkaisi enemmän tuntua siltä, mitähän tuon jatkuvan vakuuttelun taakse kätkeytyy.
Aivan samalla tavalla kuin Esa Saarisen Pipsalle joka perjantai tuomat ruusut kokevat inflaation. Niistäkin tulee itsestäänselvyys.
Eikö parisuhteen suola ole yllätyksellisyys? Ei meidän tarvitse kokoa ajan olla sanomassa että rakastan, rakastan, vaan sen kyllä voi osoittaa muutenkin. Ja meistä tuo muulla tavoin osoittaminen onkin parempaa, kuin pelkkä sanahelinä.
... mutta minä sanoinkin, että meillä hellitään toista myös erittäin paljon kosketuksilla, halauksilla, suukoilla. Ei se ole vain sanahelinää.
Sanahelinäksi sitä tosin en kutsuisi muutenkaan meidän liitossa. Meillä sen taakse ei kätkeydy yhtään mitään - sen tiedän kaikista parhaiten minä itse. Mutta voi kait sitä muutenkin yllättää kuin sanomalla minä rakastan sinua.
No kerroinpa vaan miten meidän liitossa asiat on, olemme näin tyytyväisiä. Ehkä se ei ole enää maata järisyttävää kuulla kun toinen sanoo, että rakastaa, mahan pohjassa ei kutittele, eikä muuta. Mutta sitä tuntee olevansa koko ajan rakastettu, oli sillä hetkellä millainen vaan. Koko päivän on hyvä olo, kun toinen (tai minä itse) sanoo, että rakastaa. Meille se on tärkeää näin päin. =)
Mutta eikö olisi kuitenkin kannattanut ottaa tarkemmin selville asia? Nyt voi olla että molemminpuolinen rakkaus meni hukkaan, kenties väärinkäsityksen seurauksena?
Ehkä hän ei uskonut sinun vilpittömyyteesi?
Onko Omppu itse mies vaiko nainen?
... kannattanut ehdottomasti. Kaikki ei vaan aina suju niin kuin toivoisi ja haluaisi. Jälkiviisaus... Noh kun on aikaa miettiä ja tutustua omaan minäänsä ja pohtia mikä meni pieleen ja miksi, löytää uusia vastauksia... Mutta koskaan ei ole liian myöhäistä. Mutta niin kun joku on joskus osuvasti sanonut, it takes two to tango.
... olen nainen