Moi!
Tuntuu toisaalta vapauttavalta mutta toisaalta surkealta. Itselläni päättyi juuri yli 5 vuotta kestänyt avoliitto, olin se joka päätti lähteä suhteesta. Kerroin asiasta tänään ja vastapuoli tietenkin romahti.
Olen jo 4 vuotta miettinyt onko tämän minulle oikea suhde. Meidän suhteessa ei ollut mitään isoja ongelmia (väkivaltaa, alkoholia, pettämistä jne) mutta jokin vain puuttui. Kerran jätin jo hänet mutta palasimme viikon päästä yhteen taas. Tämä entinen naiseni on ihana, rakastava ja vastuuntuntoinen nainen ja hän on täydellinen nainen jollekkin toiselle miehelle.
Suurin ongelmamme oli se että emme löytäneet toisiamme missään vaiheessa henkisellä tasolla. Itse olen avoin ja sellainen pohdiskelija/syvällinen ihminen jolle on tärkeää avoin/suora/syvällinen keskusteluyhteys. Valitettavasti exäni ei ollut ollenkaan tälläinen ihminen ja koko suhteemme oli vain pinnallista. Olen niin pettynyt kun tästä suhteesta ei tullut mitään.
Nyt on edessä uusi elämä. Tulevaisuus pelottaa. Mitä ajatella ja tehdä silloin kun katuu eropäätöstä ja kaipaa toista paljon? Mitä tehdä kun kaipaa läheisyyttä ja kosketusta?
Olen päättänyt että takaisin häntä en pyydä ja enkä takaisin ota. Vaikka rakastan ja arvostan häntä paljon niin hän ei ole minulle se oikea. Se oikea on sellainen ihminen jonka ajatuksiin ja sisimpään rakastun. Jos en nyt olisi päättänyt erota, sama "ollaanko vai eikö olla" suhde olisi vain jatkunut viikosta ja kuukaudesta ja vuodesta toiseen...
Toivon vain kaikkea hyvää exälleni. Toivon oikeasti että hän löytää miehen jonka kanssa hän voi elää onnellisesti ja joka sopii hänelle paremmin kuin minä itse. Samaa toivon itselleni. Tuntuu pahalta ajatella tätä suloista ihmistä jonkun toisen miehen kanssa mutta se ajatus minun on vain kestettävä koska en enää ole hänen kanssaan. Kaikesta huolimatta tuntuu siltä että tämä on vastapuolelle vaikeampaa kuin minulle mutta uskon ja toivon että hän pääsee asiasta yli mahdollimman hyvin ja nopeasti.
Oon päättänyt ainakin yrittää pysyä liikenteessä ja nähdä tosi paljon ystäviäni. Liikuntaharrastuksia aion ottaa uusia mukaan elämääni. Uutta suhdetta en aio aloittaa pitkään aikaan koska aion ensin päästä vanhasta yli. Kaverini antoi vinkin että exästä pääsee parhaiten yli jos aloittaa heti uuden suhteen tai jos etsii pikasuhteita jne. Itse en välttämättä oo samaa mieltä koska se saattaa vain viivästyttää toipumista.
Jotenkin tuntuu helpottavalta kirjoittaa tunteista ja ainakin tällä hetkellä mulla on sellainen sisäinen rauha. Tuntuu vapauttavalta että oon saanut tehtyä tämän päätöksen. Exäni tätä päätöstä ei olisi pystynyt tekemään mutta uskon että hän sisällään kyllä tietää että tämä suhde ei olisi kuitenkaan onnistunut. Tällä hetkellä tuntuu siltä että tein "palveluksen" molemmille ja oon varma että ymmärrämme molemmat sen ajan kanssa. Mutta jatkossa varmasti eron todellisuus vasta iskee voimalla päin näköä ja eron kyyneleet ilmestyy silmiini. Nyt en tätä vielä varmasti tajua koska aikaa on kulunut vielä niin vähän.
Suru varmasti hellittää ennen pitkää mutta kuukausien ja jopa vuoden toipuminen kyllä hirvittää. Mulla ei oo aiempaa kokemusta näin pitkästä suhteesta ja vaikeasta erosta. Mutta ei voi olla todellista onnea ennenkuin käy tälläisen suuren elämänmuutoksen läpi, siihen uskon. Joskus vuosien päästä kun mulla on kolme lasta ja ihana/kaunis vaimo, silloin mietin tätä hetkeä kun kirjoitan teille ja totean että selvisin siitä kaikesta surusta ja nyt olen vihdoin oikean ihmisen kanssa ja onnellinen...
Tuntuu toisaalta vapauttavalta mutta toisaalta surkealta. Itselläni päättyi juuri yli 5 vuotta kestänyt avoliitto, olin se joka päätti lähteä suhteesta. Kerroin asiasta tänään ja vastapuoli tietenkin romahti.
Olen jo 4 vuotta miettinyt onko tämän minulle oikea suhde. Meidän suhteessa ei ollut mitään isoja ongelmia (väkivaltaa, alkoholia, pettämistä jne) mutta jokin vain puuttui. Kerran jätin jo hänet mutta palasimme viikon päästä yhteen taas. Tämä entinen naiseni on ihana, rakastava ja vastuuntuntoinen nainen ja hän on täydellinen nainen jollekkin toiselle miehelle.
Suurin ongelmamme oli se että emme löytäneet toisiamme missään vaiheessa henkisellä tasolla. Itse olen avoin ja sellainen pohdiskelija/syvällinen ihminen jolle on tärkeää avoin/suora/syvällinen keskusteluyhteys. Valitettavasti exäni ei ollut ollenkaan tälläinen ihminen ja koko suhteemme oli vain pinnallista. Olen niin pettynyt kun tästä suhteesta ei tullut mitään.
Nyt on edessä uusi elämä. Tulevaisuus pelottaa. Mitä ajatella ja tehdä silloin kun katuu eropäätöstä ja kaipaa toista paljon? Mitä tehdä kun kaipaa läheisyyttä ja kosketusta?
Olen päättänyt että takaisin häntä en pyydä ja enkä takaisin ota. Vaikka rakastan ja arvostan häntä paljon niin hän ei ole minulle se oikea. Se oikea on sellainen ihminen jonka ajatuksiin ja sisimpään rakastun. Jos en nyt olisi päättänyt erota, sama "ollaanko vai eikö olla" suhde olisi vain jatkunut viikosta ja kuukaudesta ja vuodesta toiseen...
Toivon vain kaikkea hyvää exälleni. Toivon oikeasti että hän löytää miehen jonka kanssa hän voi elää onnellisesti ja joka sopii hänelle paremmin kuin minä itse. Samaa toivon itselleni. Tuntuu pahalta ajatella tätä suloista ihmistä jonkun toisen miehen kanssa mutta se ajatus minun on vain kestettävä koska en enää ole hänen kanssaan. Kaikesta huolimatta tuntuu siltä että tämä on vastapuolelle vaikeampaa kuin minulle mutta uskon ja toivon että hän pääsee asiasta yli mahdollimman hyvin ja nopeasti.
Oon päättänyt ainakin yrittää pysyä liikenteessä ja nähdä tosi paljon ystäviäni. Liikuntaharrastuksia aion ottaa uusia mukaan elämääni. Uutta suhdetta en aio aloittaa pitkään aikaan koska aion ensin päästä vanhasta yli. Kaverini antoi vinkin että exästä pääsee parhaiten yli jos aloittaa heti uuden suhteen tai jos etsii pikasuhteita jne. Itse en välttämättä oo samaa mieltä koska se saattaa vain viivästyttää toipumista.
Jotenkin tuntuu helpottavalta kirjoittaa tunteista ja ainakin tällä hetkellä mulla on sellainen sisäinen rauha. Tuntuu vapauttavalta että oon saanut tehtyä tämän päätöksen. Exäni tätä päätöstä ei olisi pystynyt tekemään mutta uskon että hän sisällään kyllä tietää että tämä suhde ei olisi kuitenkaan onnistunut. Tällä hetkellä tuntuu siltä että tein "palveluksen" molemmille ja oon varma että ymmärrämme molemmat sen ajan kanssa. Mutta jatkossa varmasti eron todellisuus vasta iskee voimalla päin näköä ja eron kyyneleet ilmestyy silmiini. Nyt en tätä vielä varmasti tajua koska aikaa on kulunut vielä niin vähän.
Suru varmasti hellittää ennen pitkää mutta kuukausien ja jopa vuoden toipuminen kyllä hirvittää. Mulla ei oo aiempaa kokemusta näin pitkästä suhteesta ja vaikeasta erosta. Mutta ei voi olla todellista onnea ennenkuin käy tälläisen suuren elämänmuutoksen läpi, siihen uskon. Joskus vuosien päästä kun mulla on kolme lasta ja ihana/kaunis vaimo, silloin mietin tätä hetkeä kun kirjoitan teille ja totean että selvisin siitä kaikesta surusta ja nyt olen vihdoin oikean ihmisen kanssa ja onnellinen...
Vastaukset 24
Vanhimmat
paitsi että en ole eronnut vielä...olen sitä miettinyt melkein suhteemme alkuajoista lähtien. Meillä minä olen se syvällisempi puoli. On mieskin tavallaan, muttä hän arvostaa niin eri asioita...maailmankuvamme, toiveemme ja kiinnostuksen kohteemme ovat liian erilaiset, ei meillä ole sellaista syvää kunnioitusta ja kokonaisvaltaista rakkautta toisiamme kohtaan. Miehen mielestä ehkä on...mutta itse en pysty sanomaan samaa. Hän on haluaa olla mahdollisimman hyvä mies minulle, ja periaatteessa onkin...mutta tässä ei ole sitä mitä haluan siltä elämän pituiselta suhteelta. Joskus mies saa käännettyä asian hetkeksi onnellisempaan suuntaan, ja kuvittelen hetken että tämä johtuu vain omista haihatteluistani ja jostain täydellisyyden tavoittelusta...en silti usko niin...kyllä se hyvä olo lähtee sisältä päin. En vaan ole silti saanut tarpeeksi rohkeutta toimia...kuitenkin on hyviä päiviä, jolloin uskottelen itselleni että kyllä tämä vielä iloksi muuttuu...pelkään kuitenkin, että muutaman vuoden päästä olen samassa pisteessä kuin sinä. Olen hullu, jos lähden perusasioiltaan näin hyvästä suhteesta...mutta ehkä oman onnen takia on pakko ottaa riski.
Kuulostaa oikeasti ihan minun kirjoitukseltani. Meidän tilanteemme on lähes täysin sama. Nyt olen vielä onnistunut ihastumaan toiseen mieheen.
" ...maailmankuvamme, toiveemme ja kiinnostuksen kohteemme ovat liian erilaiset, ei meillä ole sellaista syvää kunnioitusta ja kokonaisvaltaista rakkautta toisiamme kohtaan
Olen hullu, jos lähden perusasioiltaan näin hyvästä suhteesta..."
.... sellanen ajatus todella heräs että mitähän ne perusasiat suhteessa on..?
Meillä todellakin on samanlainen tilanne. Erona vain että meidän tapauksessa mies on se syvällinen/keskustelutaitoinen osapuoli. Mä keräsin yli vuoden rohkeutta erota lopullisesti ja nyt todellakin tuntuu siltä että oon tehnyt oikean ratkaisun. Jossain vaiheessa ikävä ja pelko väärästä ratkaisusta varmasti tulee mutta tiedän jo mitä minun pitää ajatella silloin: jos olisin jäänyt "roikkumaan" tähän suhteeseen, se oikea nainen minulle olisi jossain vaiheessa kävellyt ohitseni ja en olisi enää koskaan nähnyt/tavannut häntä. Toivon vain ettei hän ole jo kävellyt ohitseni. Mutta rohkaisen sinua tekemään niin kuin sydämmesi tuntee. Järki varmasti sanoo että kannattaa jäädä tuttuun ja turvalliseen suhteeseen (aivan kuin omakin järkeni sanoi pitkän aikaa) mutta sydämmessäni tunsin että hän ei ole minulle sopiva ihminen.
Tiedän että tapaan jossain vaiheessa tulevaisuudessa sellainen ihmisen jonka ajatuksiin ja tunteisiin ihastun ja rakastun. Haluan juuri samanlaisen kokonaisvaltaisen ja syvällisen suhteen jossa on avoin ja positiivinen keskusteluyhteys.
Siis tietysti nuo ensin mainitsemani ovat suhteen keston kannalta oikeastaan tärkeimpiä asioita. Mutta tässä tarkoitin nyt perusasioilla sellaisia asioita, että esim. ettei ole mitään selkeitä ongelmia kuten alkoholismia, mustasukkaisuutta, rahaongelmia, sitä ettei toinen haluaisi lapsia tms.
Pelkään myös sitä, että jos löydän joskus sellaisen ihmisen, jonka kanssa henkisesti natsaa täydellisesti, johon rakastuu...niin käytännössä yhteiselo ei onnistukaan. Olen aiemmin ollut sellaisessa suhteessa. Liikaa sellaisia ongelmia, joista ei ollut ylitsepääsyä. Tässä suhteessa on kaikki järkiperäiset edellytykset hyvälle suhteelle. Se tässä harmittaakin todella...haluaisin kovasti tuntea, että tämän ihmisen kanssa haluan olla lopun elämää. Niin ei vain ole.
On olemassa järkiliittoja. Sellaisen voi solmia, jos "kaikki järkiperäiset edellytykset hyvälle suhteelle" täyttyvät. Jos sellaista haluat niin turhaan mietit. Jää siihen. Jos taas haluat kaivaa verta nenästäsi sitoutumalla tunteella (kuten useimmat meistä), järkisyyt eivät riitä. Harvemmin kaikki osuu kohdalleen, mutta jos tunteen perusteella haluaa solmia suhteen niin tärkeimmät asiat ovat juuri niitä tunneasioita jotka sinulta nyt suhteestasi ilmeisesti puuttuvat.
Vinkiksi: jos pitää jatkuvasti miettiä että haluaako jatkaa vai ei niin tuskinpa haluaa. Jos todella haluaa niin sitä ei tarvi miettiä. Se on niin vahva tunne. Se on sitä että juokset kotiin kun tiedät että se toinen odottaa siellä. Se on sitä kun maha menee vielä vuosien jälkeen ympäri kun näät toisen pitkästä aikaa. Ei sitä tarvitse todellakaan miettiä.
Mikset sinä voinut olla se oikea hänelle? Yritittekö kasvaa henkisesti, puhua toiveista, haaveista ja etsiä rakkautta ruokkivia tekijöitä suhteeseenne? Ajatteletko että on olemassa joku oikea= siis SINUN HAAVEIDEN MUKAINEN TOIVEKUVAIHMINEN joka olisi aivan kuin sinua varten räätälöity valmiiksi jonka sit vaan vastaanotat ilman omaa tarvetta minkäänlaiseen muutokseen, koskaan? Joka suhteeessa on mahdollisuus kasvuun, sellaisessakin joka nyt ei vaan tunnu kivalle, ja josta tuntuu puuttuvan se jokin. Uskon, että siinä exässäsi oli varmasti huonoja puolia, mut niin tulee olemaan siinä "oikeassakin". Niitä puolia et vaan vielä tiedä... Vanha viisaus, kun sutta pakoon, tulee karhu vastaan.
Oot ihan oikeassa ettei ole olemassa mitään "se oikeaa" vaan uskon että on olemassa monta ihmistä joka voi tehdä yksittäisen ihmisen onnelliseksi omalla tavallaan. Hän ei vain valitettavasti sopinut minulle. Meidän kommukaatio ei vain toiminut ja exäni ei osannut puhua mistään vakavista asioista. Oisin niin halunnut kuulla hänen ajatuksiaan merkityksellistä asioista mutta usein hän vain istui hiljaa eikä puhunut mitään. Rakastin häntä ulkoisesti ja luonne ja persoona on mitä ihanin hänellä mutta vuorovaikutus ei vain toiminut, emme löytäneet toisiamme henkisellä tasolla.
Ihmisillä on varmasti paljon yksittäisiä syitä eroihin mutta mielestäni kokonaisuus kuitenkin ratkaisee.
En halua ajatella 5 vuoden päästä että olen vieläkin saman ihmisen kanssa jota en rakasta niin paljon kuin haluaisin. Mielestäni ihmiset eroavat nykyään liian helposti mutta jos pari on yrittänyt kaikkensa keskenään, hakenut ulkopuolistakin apua, jutellut asioista ystävien kanssa jne, ja jos mikään näistä ei auta niin paras ratkaisu on jatkaa onnen etsimistä yksin...
Juu juu ymmärrän, mut mitäs se onni sitten onkaan? Etsiikö ihminen loppujen lopuksi joitain abstraktia, onnea kun on aika vaikee määrittää. Hukkaako aikaansa ja elämäänsä jos lähtee etsii onnea? Entä jos se aina karkaa, tai aina saavuttamattomissa?
Onni on vaikeinta saada sieltä mistä se on helpoiten tarjolla, joku viisas on näin todennut.
Olen kokenut, Vepa, aivan saman kuin sinä toissapäivänä! Yli kuuden vuoden suhde päätettiin minun toimestani eroon ja nyt on aivan älyttömän raskas olo. Olin miettinyt asiaa jo vuosia, mutta aina tuli jotain, minkä takia tuntui, että pitää jatkaa. Päällisin puolin meillä on kaikki ollut hyvin, unelmien koti ja hieno ystävyyssuhde. Mutta ei sellaista parisuhdetta, joka naisen ja miehen välillä pitäisi mielestäni olla. Rakastan kyllä miestäni ja tulen varmasti aina rakastamaan, mutta hän ei pysty enää antamaan minulle sitä, mitä tarvitsen.
Olen vielä kuitenkin alle 30 joten vielä on paljon aikaa löytää se unelmien mies. Kaikkein kauhistuttavinta olisikin, jos huomaisin olevani 10 vuoden päästä tasan tässä samassa tilanteessa ja huomata, että vuodet ovat vierineet ohi...
Tiedän, että monet ovat sitä mieltä, että pitäisi yrittää vielä. Mutta itsestä tuntuu siltä, että kaikki on jo tehty. En voi olla huonossa suhteessa myöskään sen takia, että toinen niin haluaa tai että toisesta tuntuu siltä, ettei hän halua olla yksin. Olen tehnyt sitä jo aika kauan ja tiedän, että on tavallaan myös oikein päästä hänet vapaaksi tavoittelemaan sellaista suhdetta, jossa toinen osapuoli rakastaa häntä miehenä, ei pelkästään ystävänä. Olemme kuitenkin sopineet, että tulemme näkemään toisiamme vielä eronkin jälkeen paljon ja toivon sydämeni pohjasta, että se onnsituu. Haluaisin niin kovasti säilyttää sen kaiken hyvän, joka meidän välillä on. Vähän ehkä naiivisti toivon myöskin, että suhde saattaa jopa parantua, kun ei tarvitse enää miettiä näitä parisuhdekuvioita.
Tietysti tilanne saattaa muuttua sitten kun molemmat löytää jonkun muun. Se tuntuu tosin aika mahdottomalta ajatella, että pitäisi alkaa etsimään jotain toista, mutta eiköhän sekin aika vielä tule...
Etkö tiennyt, että se on juuri luonnollista että rakastumisen huuman (alkuintohimo, uutuuden viehätys) jälkeen parisuhde muuttuu juuri kumppanuudeksi, ystävyydeksi!!!! Miehen ja naisen välinen parisuhde on ystävyyttä, johon liittyy mahdollisuus seksiin. Elämä on kuitenkin vain lähes pelkän arjen sietämistä, ja asioiden jakamista parisuhteessa, johon kuuluu ajoittain tylsyys ja pahat ajat. Oliko gimmelin mies erikoisen vajaa, kun kirjoitit ettei miehesi pystynyt tarpeittasi tyydyttämään/antamaan sitä mitä tarvitset!HUH HUH. Tiesikö Hän mitä konkreettisia asioita jäit kaipaamaan suhteessa, annoitko mahdollisuutta hänelle kasvaa miehenä/rakastajana?
työtä, vastuuta, velvollisuutta, sitoutumista ja antamista.
Rakastaminen ei ole odottamista, mitä toinen voi mahdollisesti antaa tai jättää antamatta tai ottamista, mitä mahdollisesti olisi saatavissa.
Joka antaa, saa kaksinverroin takaisin ja jos molemmat haluaa antaa, niin molemmat saa kaksinverroin takaisin, eli ei ole mitään tarvetta etsiä sitä, mitä ei ole ja voi tyytyväisenä tyytyä siihen, mitä on.
Onnea etsintään, toivottavasti löydät etsimäsi.
Niin, kyllä todellakin tuntuu siltä että luen omaa tekstiäni. Jotenkin tuntuu rauhoittavalta että en ole ainoa joka on samanlaisessa tilanteessa. Itsestäni tuntuu todellakin siltä että kaikki on myös täällä päässä yritetty. Jos nyt oltais jatkettu, päätä oltais molemmat vain lyöty seinään, ainakin mä oisin niin "tehnyt".
Parisuhteessa tosiaan on kyse alkuhuuman jälkeen ystävyydestä ja ennenkaikkea sydänystävyydestä. Siihen kuuluu monia asioita ja yksi tärkeimmistä on se että toiselle pystyy luottamuksella ja avoimesti kertomaan melkein kaikki asiat, ilman että toinen tuomitsee. Meillä tämä asioiden kertominen oli yksipuolista. En oikeastaan edes tuntenut tätä ihmistä, välillä tuntui siltä että olisin ollut yksin parisuhteessa. Mietin usein että mitähän tuon ihanan naisen mielessä liikkuu ja millainen ihminen hän oikeasti on.
Mielestäni hyvä vuorovaikutus on kaikkien ihmissuhteiden avain. Kaikki ongelmat ratkeaa puhumalla, tunteet kasvavat puhumalla ja jakamalla. Molempien täytyy pystyä puhumaan iloista, suruista mutta myös arkisista asioista ja tulevaisuudesta. Meillä tälläistä ei ollut. Kaikki keskustelut olivat pinnallisia. Rakastan häntä ihmisenä paljon ja en tule koskaan unohtamaan häntä, niin paljon hänen kanssaan opin elämästä ja rakkaudesta.
Hei!
Onni löytyy omasta itsestäsi. Jos laitat aina jonkun ehdon onnellisuudelle, et ikinä sitä saavuta.
Olen onnellinen sitten kun...
"Joka antaa, saa kaksinverroin takaisin ja jos molemmat haluaa antaa, niin molemmat saa kaksinverroin takaisin, eli ei ole mitään tarvetta etsiä sitä, mitä ei ole ja voi tyytyväisenä tyytyä siihen, mitä on."
Ja tällä MIES tarkoitti ilmeisestikin seksiä.
Tämä on totta, onni löytyy itsestä. Mutta jos se olisi yksioikoon näin, mihin sitä parisuhdetta tarvitsee?
Minusta keskusteluyhteyden puuttuminen on erittäin painava syy erolle.
Mitä muuta elämässä on, kuin se että jakaa ajatuksiaan, ymmärtää ja tulee ymmärretyksi? Kaikki muu on joko kemiaa tai materiaa :-)
Oli ihan pakko vastata sulle. Mulla on vastaava kokemus, tosin olla se jätetty osapuoli. Ehdottomasti olen kuitenkin sitä mieltä, että teit oikean ratkaisun. Ei ole ex-avopuolisoasi kohtaan reilua olla rakastamatta täydellä sydämellä.
Toivottavasti kerroit todelliset syyt... samat kuin yllä olevassa kirjoituksessasi. Jokainen kuitenkin haluaa olla rakastettunsa rakkauden kohde ja loppupelissä ajan myötä itsekkin ymmärtää omat etunsa.
Kohdallani ei käynyt niin, vaan syy jättämiseen oli monenmoisia verukkeita, ei lapsia missään nimessä ( vuoden sisään erosta uusi nainen raskaana), inhottava koirani sotki koko talon
( Tilasin siivoojan, ei käy, hän ei kehtaa kellekään myöntää, että meillä kävisi siivooja)
Enkä edes koskaan leiponut. ( Hän oli itse kieltänyt leipomasta, koska makeanhimoisena halusi pitää tiukan kroppansa timmissä kunnossa)
Eli täysin järjettömiä selityksiä. Reilu peli on reilu peli. Kun rakkaus loppuu tai sitä ei ole, pitää sanoa suoraan eikä selitellä.
Erosta selviytyminen kesti kohtuuttoman pitkän aikaa, koska tosiaan syytin itseäni näistä" hölmöitä" syytöksistä.
Toivotan teille molemmille voimia jaksaa, edessä on raskas aika. On aika kääntää uusi sivu elämässä.
Hei, sinä surullinen kulkija!
olet päättänyt avosuhteesi.
Itse olen eronnut ja rakastunut uudelleen ja nyt tämäkin suhde taitaa päättyä eroon!!
Kipeätä, siis todella kipeätä tässä on se, että luulin löytäneeni se ainoan oikean!! Rakastuin häneen hänen itsensä vuoksi, hyvään, lämpimään sydämeen, ihaniin kahdenhetkiin, kauniisiin arjenyllätyksiin... yms!
Sitten tässä vuosien myötä kävikin ilmi, että mulla on kaksi persoonaa matkassa, se ihana ja pimeä!
Ihana oli se johon rakastuin päätäpahkaa, mutta pimeä onkin tosi pimeä!!
Mun kaikki alusvaatteet on poltettu, siis stringit, ja vähänkin seksiin liittyvät!
Mä en sais tavata lapsiani, lapsenlapsista puhumattakaan.. Tai siis, saan tavata, mutta kärsin katkerasti siitä jälkeenpäin, mitä erilaisin muodoin!
Olen saanut selkääni, olen kokenut henkistä väkivaltaa, äärirajoille asti!
Ja aina vaan, kun se ihana ihminen astuu kehiin, annan anteeksi ja nautin hänen seurastaan...
Siis, mikä meitä ihmisiä vaivaa tänä päivänä??? ei osata ihmissuhdejuttuja...?
Olen ajatellut, että tää on vuosien tuhlaamista, vähemmän edessäpäin, kuin takana, joten, ehkä olis korkea aika aloittaa oman elämän kiilloittaminen, vaikka yksin!!
Sinä olet hatunnostonarvoinen päätöksissäsi ja uskon, että löydät elämääsi sen ihanan naisen ja äidin!!
Tee jotain hyvä ihminen itsellesi, äläkä tyydy katselemaan sivusta miten sinua kohdellaan KALTOIN.
Ei seksi tai mikään muukaan voi pitää sinua kiinni tuollaisessa hepussa, joka kohtelee sinua kuin rakkikoiraa.
Ala arvostamaan itseäsi, älä anna tuon jatkua.
Ajattele lapsiasikin -tee jotain edes heidän tähtensä, jos itseäsi et pysty rakastamaan.
HANKI ELÄMÄ!
Koeta ymmärtää nämä sanani rakastaviksi.
Olen pettänyt miestäni vuosia sitten todella ilkeällä tavalla. Olin lapsellinen ja itsekäs, suoranainen sika, niin kuin kaikki pettäjät. Itsesyytökset olivat valtavat. Hän antoi silloin anteeksi.
Nyt mieheni usean vuoden jälkeen petti minua todella kiperässä tilanteessa. En ollut uskoa sitä todeksi, lasta suunniteltiin ja kaiken piti olla ihan hyvin. Talot ja muut rakennettu. Tavallista elämää elimme. En minä ikinä muuta ole toivonutkaan kuin tavallista elämää.
Nyt miehen pettämisen jälkeen olen yrittänyt käsitellä tätä asiaa niin monin keinoin. Mieheni ei suostu puhumaan asiasta ollenkaan. Valehdellut on jumalattoman paljon, ei pysty olemaan rehellinen. Ja minä kyllä todella ymmärtäisin häntä, en tuomitsisi, olenhan itse elänyt sen paskan läpi ja tiedän, mikä noissa salasuhteissa on taustalla.
Nyt kun mietin, mikä aikoinaan johti minun hirveään tekooni, oli juuri molemmin puolinen puhumattomuus asioista. Ja se johti myös tähän miehen pettämiseen. Minä olen aina ollut avoin luonne. Liiankin. Mieheni taas hyvin sulkeutunut ja hiljainen. Ajattelen, että hänestä on jotenkin kiusallista puhua tunteistaan.
Jotenkin silmäni ovat nyt avautuneet huomaamaan, miten erilaisia olemme kaikin puolin. Hän on hyvin käytännöllinen ihminen. Toimii ja tekee, mieluiten yksin. Minä taas haluaisin tehdä asioita yhdessä. Ja se keskusteluyhteyden puuttuminen on minua aina vaivannut. Mutta enhän minä voi toista ihmistä muuttaa. Eikä tarvitsekaan. Ehkä meitä ei ole vaan tarkoitettu toisillemme. Pinnallisuus minua hänessä ärsyttää. Ja häntä minussa ehkä se asioiden pohtiminen. Ei kaikki ihmiset vaan voi olla toisilleen luotuja. Sen nyt vasta ymmärrän. Vaikeaa hyväksyä ja luopua, kun toisesta kuitenkin välittää niin paljon. Ja pitkä yhteinen historia takana. Konkreettisia päätöksiä erosta ei olla vielä tehty.
Toivottavasti pian pystymme molemmat luopumaan toisistamme. Luopuminen jostain tutusta ja turvallisesta on vaan niin pirun vaikeaa. Jokainen pitemmässä seurustelusuhteessa elänyt tietää sen.
Tiedän sen tunteen kun tutusta ja turvallisesta on niin vaikeaa luopua. Pettämistä ei meidän suhteessa ollut (ainakaan omalta puoleltani) mutta sama puhumattomuus vaivasi myös meitä. Jotenkin se vain turhauttaa kun haluaisi jakaa ja ennen kaikkea kuunnella toista, mitä hän ajattelee/tuntee, mutta toinen osapuoli istuu vain hiljaa vieressä ja katsoo suoraan silmiin kysyvästi.
Kaikki uusi ja tuntematon yleensä ihmisiä pelottaa. Mutta itse asiassa mielestäni silloin ihminen vasta kasvaa/kehittyy kun hän astuu vyöhykkeelle mitä ei ole ennen (tai ainakaan pitkään aikaan) tehnyt. En nyt tarkoita sitä että jokaisen pitää erota ja astua kohti uutta ja tuntematonta. Mutta jos sisimmässään tuntee ettei ole varma että haluaako perustaa perheen tämän ihmisen kanssa, niin sitten on mielestäni parempi olla tuhlaamatta kummankaan kallisarvoista aikaa. Me kaikki ollaan täällä kuitenkin vain kerran joten itse ainakaan en halua "tuhlata" nuoruuttani väärän ihmisen kanssa.
Itse uskon enemmän järjen ääneen kuin sydämmen ääneen. Ihmisen "sydän" on vain niin ihmeellinen asia että se usein uskoo kaiken kääntyvän paremmaksi ja muuttuvan. Mutta sitten kun ajattelee järjellä, itse ainakin tiedän että olen tehnyt oikean ratkaisin. Yritimme kaikkemme saada suhteen toimimaan. Erosimme jo kerran mutta yritimme vielä uudelleen. Juttelimme ulkopuolisen ihmisen kanssa koska emme kyenneet kaksistaan saamaan keskusteluyhteyttä. Mutta sekään ei auttanut. Mä pelastin mielestäni molemmilta monta vuotta kun halusin jatkaa yksin. Uskon että eksäni tajuaa tämän kun pääsee uuden elämän alkuun ja toipuu suhteesta.
Itse yritin vain uskoa et kyl tää tästä.En ois pystyny tekee samanlaista ratkasuu mut toinen teki asian selväks.Kohta vuosi kulunu ja hengissä oon ja nyt jo kiitollinen et toinen osa puoli oli fiksumpi siinä asiassa.Uutta suhdetta en oo ajatellu ajan kohtaseks oon samaa mieltä et entinen käytävä ekaks läpi.Elämä jatkuu kaikesta huolimatta ja se aika....niinkuin sanotaan.
Hei Vepa.
En tiedä luetko tätä enään, koska kyseessä on niin vanha threadi. Mielestäni teit oikein. Omaa sydäntään pitää kuunnella. Varaudu kuitenkin siihen, että tulet tekemään takapakkiakin toipumisessasi. Älä kuitenkaan ala entistäsi uudestaan lähentelemään tai kehittelemään esim. seksisuhdetta. Se ei ole oikein häntä kohtaan. Mutta taidat tämän jo tietääkkin.
On lohduttavaa lukea, että on olemassa miehiäkin, jotka kokevat, että kaipaavat sitä syvempää yhteyttä toiseen. Sitä, että se toinenkin kertoisi niistä syvimmistä ajatuksista ja osaisi eritellä tunteitaan.
Itse olen nainen, joka kaipaa tätä kumppaniltaan. Vielä en kuitenkaan osaa luovuttaa, koska kyseessä on niin tuore suhde (puoli vuotta).....pelkään kuitenkin, että se päivä koittaa, jolloin en enään jaksa yrittää.
Onnea sulle ja uusia ilon hetkiä.
Minusta vaikutat hyvin selkeältä ja rohkealta.
Ikäänkuin tiedät mitä haluat.
Se on hyvä, mutta ikävä on exäsi kannalta, että sanot sen hänelle vasta nyt, kaikkien vuosien jälkeen.
Olet varmasti särkenyt hänen sydämensä.
Suhteessa, jossa sydän ei ole mukana eikä todellista yhteyttä synny, on miltei mahdoton olla onnellinen.
Joutuu tavallaan kieltämään itsensä.
Luulen, että olet harvinaisen rohkea tehdessäsi noin ison ratkaisun. Ja se ei ole ollut sinulle helppoa.
Ymmärrän myös exääsi ja säälin häntä.
Voi olla, että et koko loppuelämäsi aikana löydä toista hänen kaltaistaan tai sitten löydät sen juuri sinulle sopivan.
Älä pitkitä exäsi kärsimystä eron hetkellä ryhtymällä liian läheiseksi hänen kanssaan -säälistä- ja tee häntä entistä epävarmemmaksi.
Ole kohtelias, ymmärrä häntä, mutta tee selväksi, että tämä on lopullista -jossittelu on ikävää ja kuluttavaa.
Älä unohda sanoa hänelle, että hänessä ei ole todellakaan mitään vikaa.
Anna hänen tuntea, että 'vika' on ennemminkin sinussa.
Eron käsittelyyn kuuluu kaikki ne ikävät tunteet, kyyneleet ja kaipauskin.
Ne on läpikäytävä, mutta niistä selviää.
Voittehan olla ystäviä jonkun aikaa, jos se sopii molemmille.
Jos hän on sinusta riippuvainen, on parempi ettei suhde jatku liian läheisenä -muuten ero pitkittyy ja se ei ole hyvä kummallekaan.
Voi olla, että ero ryöpsähtää yhtäkkiä kasvoillesi tuskaisina yön hetkinä ja omatuntosi alkaa soimata.
Älä ota häneen yhteyttä silloin -hän voisi tulkita sen niin, että haluat hänet takaisin.
Ole fiksu, äläkä suostu Ees taas -soutamiseen ja huopaamiseen.
On selvä, että tulevaisuus pelottaa.
Se täytyy kohdata kuitenkin ja huomata että turhia oli nekin pelot.
Väärä neuvo se, että mene ja hukuta surusi yhden illan suhteisiin tai ryntää heti uuteen ihmissuhteeseen. Nekin on koettu -tiedän mistä puhun.
Ota nyt ihan rauhallisesti, askel kerrallaan, älä ryntää mihinkään, äläkä varsinkaan etsi korviketta exällesi tai käytä ketään yhden yön ajan vain helpottaaksesi hetkellisesti oloasi.
Voin vakuuttaa, että se vain pahentaa oloasi, tekee tyhjäksi, rikkoo sinua ja alkaa kaduttamaan.
Itse olet valintasi tehnyt, kestä se nyt kuin mies. Itkeminen sallittu.
Ja harkitse todella tarkkaan kenen kanssa ryhdyt noin vakavaan suhteeseen.
Tsemppiä!
emme löytäneet toisiamme missään vaiheessa henkisellä tasolla.