Olen eronnut kohta kaksi vuotta sitten ja lapset ovat asuneet tähän asti joka toinen viikko isällään ja joka toinen minulla.Lapset ovat tottuneet tähän järjestelyyn ja kaikki on mennyt suht hyvin tähän asti.Nyt exä ilmoitti muuttavansa parin sadan kilometrin päähän.
Tässä vain olen miettinyt että mikä saa miehen joka erossa sanoi, ettei missään nimessä halua olla viikonloppuisä vaan kunnolla lastensa elämässä mukana,jättämään nyt kaikki taakseen.
Toki ymmärrän että uusi rakkaus vie mennessään,niin se on tavallaan vienyt minutkin.Itse kuitenkin pidän kaikkein tärkeimpänä sitä että lapsilla on hyvä olla ja tulevat toimeen uuden mieheni kanssa.Kuitenkin minä olen lapsille se ainutkertainen äiti ja he minulle,miehiä tulisi aina uusia vastaan jos tämän kanssa olisi lasten huono olla.Luojan kiitos tulevat hyvin toimeen ja totuttelun jälkeen kaikki sujuu hyvin.
Mietin vain että miksi usein miehet menevät kuin pässit narussa kun uusi rakkaus ei pidäkkään siitä että sillä miehellä on se entinen elämä,vaikka suhteeseen alkaessaan ovat sen olemassaolosta kuitenkin tienneet.
On kuitenkin melkoisen itsekästä aikuiselta ihmiseltä tuhota isän suhteet lapsiinsa jotka kuitenkin vääjäämättä huonontuvat kun välimatka kasvaa noinkin suureksi.Ja itsekästä isältä tehdä tämä kaikki vain naista miellyttääkseen ja unohtaa lastensa hyvinvointi jota muutto tuskin palvelee.
Kaikista eniten tässä nyt huolettaa lasten selviäminen asiasta.Kuitenkin se isä on pojille ehdottoman tärkeä ja hyvä isä aina ennen ollutkin.Onko kokemuksia aiheesta ja miten saisin tuettua lapsia niin että tästä selkiäisivät ilman suurempia traumoja?
Tässä vain olen miettinyt että mikä saa miehen joka erossa sanoi, ettei missään nimessä halua olla viikonloppuisä vaan kunnolla lastensa elämässä mukana,jättämään nyt kaikki taakseen.
Toki ymmärrän että uusi rakkaus vie mennessään,niin se on tavallaan vienyt minutkin.Itse kuitenkin pidän kaikkein tärkeimpänä sitä että lapsilla on hyvä olla ja tulevat toimeen uuden mieheni kanssa.Kuitenkin minä olen lapsille se ainutkertainen äiti ja he minulle,miehiä tulisi aina uusia vastaan jos tämän kanssa olisi lasten huono olla.Luojan kiitos tulevat hyvin toimeen ja totuttelun jälkeen kaikki sujuu hyvin.
Mietin vain että miksi usein miehet menevät kuin pässit narussa kun uusi rakkaus ei pidäkkään siitä että sillä miehellä on se entinen elämä,vaikka suhteeseen alkaessaan ovat sen olemassaolosta kuitenkin tienneet.
On kuitenkin melkoisen itsekästä aikuiselta ihmiseltä tuhota isän suhteet lapsiinsa jotka kuitenkin vääjäämättä huonontuvat kun välimatka kasvaa noinkin suureksi.Ja itsekästä isältä tehdä tämä kaikki vain naista miellyttääkseen ja unohtaa lastensa hyvinvointi jota muutto tuskin palvelee.
Kaikista eniten tässä nyt huolettaa lasten selviäminen asiasta.Kuitenkin se isä on pojille ehdottoman tärkeä ja hyvä isä aina ennen ollutkin.Onko kokemuksia aiheesta ja miten saisin tuettua lapsia niin että tästä selkiäisivät ilman suurempia traumoja?
Vastaukset 13
Vanhimmat
ei nekään sitä raskaasti ota jos et sinäkään ota
Harvoinpa se menee niin, kuin erotessa suunnitellaan.
Rakkauden huuma kuljettaa..Ja niihin rakkauksiin
sisältyy aina "pieniä" riskejä...
Sitä on niin helppo tuomita toisen tekemiset, kun itsellä uusi onni köllöttää kainalossa ja lapsetkin ovat sopeutuneet tilanteeseen. Mitenkäs oma nykyisesi? Tietääkö hän, että viet miestä kuin pässiä narussa ja lemppaat heti, jos hän ei miellytäkään lapsiasi ("...miehiä tulisi aina uusia vastaan jos tämän kanssa olisi lasten huono olla.")?
"On kuitenkin melkoisen itsekästä aikuiselta ihmiseltä tuhota isän suhteet lapsiinsa jotka kuitenkin vääjäämättä huonontuvat kun välimatka kasvaa noinkin suureksi."
Eroamalla olet aloittanut itsekkyyden kierteen. Siinä tuskin paljon lapsilta kyseltiin, kun lusikat jaettiin ja kaksi itsekästä levitti lapsilta kodin.
Muutto ei tietenkään edistä lasten ja isän välistä suhdetta. Aivan varmasti sitä ei edistä se, jos sinä alat hämmentää soppaa ja sekaannut lasten isän uuteen suhteeseen. Pidä vaan huoli omista rakkaussuhteistasi ja jätä toisten suhteet heidän asiakseen.
Kokemuksesta tiedän, että onnellinen isä on parempi isä kuin yksinäistä ja rakkaudetonta elämää elävä isä.
"Kokemuksesta tiedän, että onnellinen isä on parempi isä kuin yksinäistä ja rakkaudetonta elämää elävä isä."
Kokemuksesta tiedän, että vanhva, itsenäinen ja täysin miehistä erossa pysyvä äiti on parempi vaihtoehto kuin uuden kullan kainalossa tyhmiä netissä räpeltävä nainen.
Isät menkööt vaikka merten taa uusien naisen narun perässä.
Me naiset olemme kuin Niskavuoren emäntä. Meitä ei miesten tyhmyys horjuta.
Aurinko paistaa kaikille tasapuolisesti.
Tumma mies antoi aamulla minulle Metro-lehden ja sanoi taas "have a nice day". Siinä minulla miesannos tälle päivälle. Enempää en tarvitsekaan.
... ja jäykkäniskaisuus ovat käsittääkseni hieman eri teemaa. Jos oikein muistan, niskavuori-tarinan naiset eivät olleet tunteettomia miesten vihaajia. Oikein kun kaivelen vanhuuttaan rapistuvien muistisokkeloitteni uumenia, olen löytävinäni niskavuorihenkeä siitä, että KOTI ja MAA on_ja_pysyy.
Siinä olen kanssasi samaa mieltä, että tyhmiä netissä räpeltävä nainen ei ole parasta mahdollista äitiainesta. Sen kun vielä joskus ymmärrät, että vahvuus ja itsenäisyys eivät ole parisuhteen ja rakkauden pois sulkeva seikka, niin saatat kyetä eräänä päivänä tarjoamaan lapsillesi tasapainoisen mallin perheestä ja heteroseksuaalisesta ihmissuhteesta.
Oletko miettinyt, että tapaaminen joka toinen viikonloppu ei riitä omien lapsien kanssa olemiseen? Enimmäinen päivä menee lapsilta rauhaan totutellessa. Äiti ei ole paikalla hössöttämässä, ja on mukavaa. Sitten onkin jo sunnuntai, ja alkaa parku, ettei haluta vielä takaisin. Se raastaa sydäntä molemmin puolin.
Isä ei ole tällaista halunnut, mutta siihen hänet on pakotettu. Niin kai teilläkin?
Isän tapaaminen joka toinen viikonloppu on kova paikka lapsille, ja poislähtö täyttä tuskaa. Vaatii isältä äärimmäistä kestokykyä.
Lapset pitäisivät oman isänsä, mutta sinä tarjoilet vaihtuvia vieraita. Kuten niin moni muukin nainen.
Ei ole ihme, että mikään määräraha ei enää riitä lasten terapiaan.
Mikä saa naiset hakemaan avioeroa? Kyllä niitä syitä löytyy, mutta moniko pystyy kohtaamaan tilanteen rehellisesti, siten, että huomaa oman osuutensa asioiden kulkuun? Kauanko tuli nalkutettua, ennenkuin näit tarpeeksi syytä häipyä?
Jos omatunto kolkuttaa, niin voisit aloittaa asioiden korjaamisen sillä, että armeliaasti suostut siihen, että isä saa tavata omia lapsiaan yhtä paljon, kuin sinä itsekin.
Joka toinen viikonloppu ei kertakaikkiaan riitä. Ei lapsille, eikä isälle. Älä kosta lapsille, mistä ikinä oletkin aikoinasi katkeroitunut.
Mä ymmärsin ap:n kirjoituksen niin, että hän on huolissaan, koska isän lasten kanssa viettämä aika on vähenemässä isän muuttaessa uuden suhteen perässä toiselle paikkakunnalle. Isähän tässä on tapaamisia vähentämässä eikä äiti. Oiskohan aiheellista lukea kunnolla aloitus ennenkuin lähtee sitä kommentoimaan....
Nämä ovat ikäviä tapauksia nämä lapsen isästään vieraannuttamiset. Lasten ei anneta tavata isäänsä kuin pari kertaa kuussa.
Perjantaina, kun saan heille laitettua iltapalan, täytyy kohta laittaa yöpuulle.
Lauantaina menee vielä pitkä tovi koulukuulumisien ja muiden tavanomaisten "pakollisten" asioiden kyselyyn. Siinä samalla ilmenee usein mieltä painavia asioita.
On vaikea koota itseäänkään kovin iloiseksi enää samana päivänä.
Eivätkö äidit huomaa, että lapsilla on ongelmia? Ehkä eivät, koska ne usein koskevat juuri äitiä.
Usein lapset rauhoittuvat vasta sunnuntaina. Sitten on kuitenkin aika ruveta pakkaamaan.
Se on hirveää kaikille. Äiti ei välitä.
Toisinaan tekisi mieli lyödä kintaat tiskiin, koska aika hurahtaa liian nopeasti, ja kaikki jää kesken, jos ylipäätään pääsi edes alkuun.
Mitään isompaa ei voi edes suunnitella, koska äiti tyrmää lennosta.
Katkeruus on kauhea ase. Kuin atomipommi, joka niittää kaiken alleen. Lapsetkin.
Ettekö lue ollenkaan ap:n tekstiä? Lapset ovat tähän asti asuneet viikon äidillä, viikon isällä jne...
Isä on siis muuttamassa tätä asetelmaa teidänlaiseksenne etäisä-systeemiksi, jota juuri tuossa moititte.
Parinsadan kilometrin välimatka ei ole mikään este lasten tapaamiselle, mikäli tahtoa on. Minulla on kaksi ystävää, joiden vanhemmat erosivat ystävieni ollessa noin 10-vuotiaita. Toisen isä muutti 400 kilometrin päähän, toisen 20 kilometrin päähän. Lähemmäksi muuttanut isä katosi miltei tyystin lastensa elämästä, tapasi ehkä korkeintaan ohimennen jouluna ja silloinkin lapset saivat mennä omin neuvoin isänsä luo joulutervehdystä viemään. Kauas muuttanut isä ajeli joka toinen viikonloppu hakemaan lapsensa viikonlopun viettoon ja vietti pari viikkoa joka kesä lastensa kanssa aikaa mökillä tai lomamatkalla.
Aloittajalla ehkä perimmäinen murhe on oma jaksaminen. Muuttuuhan tilanne nyt paljon,
kun isä ei ole enää vuoroviikoin hoitamassa.
Mutta "neuvoni" on, että sen uuden iskän kans
koittaa saada hommat luistamaan lasten kanssa
ja muuten...ja antaa Exän mennä menojaan, jos
hänellä on mukavampaa muualla.
Väkisin ei mitään hyvää saa aikaan!
Kirjoitin aiemmin tuosta isän muuttamisesta ja siitä miten se vaikuttaa lasten ja isän suhteisiin.Toivoisin että ihmiset edes vaivautuisivat lukemaan ajatuksen kanssa mitä näissä kirjoituksissa lukee ennenkuin alkavat kommentoimaan.
Kirjoitukseeni sain kasan vastauksia ilmeisesti miehiltä jotka valittivat kuinka kamalaa etävanhemmuus on ja kuinka lyhyt on viikonloppu ja kuitenkin se on juuri se asia jota tämä minun exäni on itse hakemassa ei niin että minä sen haluaisin niin olevan.Joku sanoi että onnellinen isä on parempi isä,varmasti on.Exä kysyi alanko häntä syyllistämään kun hän muuttaa ja vastasin että en koska se on aivan hänen oma ratkaisunsa.
Olenko huolissani jaksamisestani kun lapset ovat aina minulla,en.Tiedän 100%:lla varmuudella että minä pärjään lasteni kanssa varmasti,ei se aina helppoa ole mutta eihän se elämä olekkaan.
Mitä tulee siihen että isällä on oikeus muuttaa ja tehdä elämänsä paremmaksi.Toki on ja niin tekeekin.Olen vain sitä mieltä että silloin kun asiaan liittyy niin paljon muitakin ihmisiä,tässä tapauksessa nimenomaisesti ne lapset,niitä ratkaisuja pitää miettiä myös heidän kannaltaan.Ei ainoastaan sen kannalta mikä on itselle hyvä tai exälle tai uudelle rakkaudelle.Vaan ottaa huomioon kaikki osapuolet ja kun se ratkaisu on tehty,ottaa myös vastuu ratkaisustaan.
Se suurin huoli tässä asiassa kuitenkin oli ne lapset,ei oma jaksamiseni tai exän.Lapsille se on kuitenkin suuri muutos kun se isä on siinä arjessa ollut mukana ja muuton myötä se häviää.Lapsille ei kuitenkaan korvaa se minun uusi puoliso sitä omaa isää vaikka kuinka hyvin toimeen tulisivatkin.Soisin että lapseni aikuisiksi kasvaisivat niin että molempiin vanhempiin on hyvät välit.Hyvät välit on minullakin exään ollut eron jälkeen.
Pointti lienee se että vaikkei meistä ollut antamaan lapsille ehjää kotia ja olemaan avioparina niin se meidän molempien vanhemmuus ei lopu siihen että erotaan ja se oli se pointti tässä asiassa.Ei se että olen katkera kun exällä on uusi rakkaus niinkuin joku aiemmin epäili,varmasti olemme molemmat uudet onnemme ansainneet mutta silloin kun ollaan myös vanhempia niin ne kaksi asiaa ei saa sulkea toisiaan pois vaan aikuisten tulee olla aikuisia ja ottaa vastuu myös niistä lapsista.
Joskus vähän harmittaa nämä lauseet " pitää olla aikuinen, katsoa lapsen parasta, kantaa VASTUUTA ajatella muitakin". Eihän niin pitäisi olla, kun edelliset ovat kaikki vastuunkannon ohjekirjassa numero uno. Mikä sitten harmittaa?
1. Se, että termejä heitellään niin kevyesti. Tietenkin mies ajattelee muuttaessaan myös kauemmas asumaan jääviä lapsiaan. Hän ajattelee heitä, vaikkei haluaisikaan. Hän ei voi olla ajattelematta.
On turhaa korostaa "lasten edun ajattelemista". Pää, sydän ja koko psyyke on karrella kun pohtii mitä sitten käy kun asun kahdensadan kilometrin päässä.
2. Tietenkin siinä käy niin, että VANHEMMUUS ilmenee harvemmin, jokainen sen käsittää. Johan se
vähenee vastuun kanssa jo silloinkin kun asutaan puolen kilometrin päässä toisistaan. Kun ydinperhe hajoaa, vaaditaan valtavasti enemmän voimaa ja energiaa, jotta suhde lapsiin säilyy ja eheytyy. Mielestäni sitä vaaditaan molemmilta vanhemmilta, siltäkin, joka asuu lasten kanssa enemmän. Joskus
kriisi onnistutaan puimaan ja tuloksena on vahvempi vanhempi-lapsi suhde, toisinaan suhde hiipuu pois. VANHEMMUUTTA on se, ettei anna suhteen hiipua. Jos antaa, ei käsittääkseni välitä eikä rakasta lapsiaan.
3.VAPAUS etsiä ja pyrkiä parempaan on käsittääkseni jokaisen velvollisuus: vain niin voi tarjota kanssaihmisilleen - myös lapsilleen - parasta itsestään. Ongelmana on, mihin raja vedetään: uskoako lähivanhempaan siinä, että muutto pois johtaa lasten jaksamattomuuteen, uskoako itseensä ja tunteisiinsa siinä, että uudelta pöydältä alkaminen on uuden elämänvaiheen paras keino, luottaako itseensä siinä että kykenee
vanhemmuuteen vaikka asuukin kauempana.
Minä luottaisin. Jotenkin tulee mieleen äsken arvosteltu Tsunami-tarina, jossa vaimonsa, lapsensa, vanhempansa ja appivanhempansa menettänyt mies oli päättänyt selviytyä. Hän parani, muutti ja on nyt kihloissa. Minusta se on onniteltavaa. Mutta ei - jotkut hänen lähipiiristään eivät ole hyväksyneet asiaa! Olisiko hänen pitänyt jäädä loppuelämäkseen surun murtamaksi? M I K S I ???
Luottakaamme omaan intuitioomme siitä, mikä meille kulloinkin on hyväksi. Kun emme valinnoillamme TARKOITUKSELLA satuta toista uskon, että lopputulos on positiivinen.