olen muutama vuosi sitten eronnut mihestäni,meillä oli pitkä avioliitto takana,tuli vaan molemminpuolin kyllästyminen toisiimme. meillä on 15v poika joka asuu kanssani, mutta itse asiaan... mitä olen lukenut tätä palstaa tässä, huomaan että moni on jo ennen eroa löytänyt jo toisen puoliskon kainaloonsa,itslläni ei ole tullut mieleenkään eikä halua vielä etsiäkkään jotain miehenpuolikasta. on tosi kiva asustella fiksun urheilijapojan kanssa kahdstaan. enkä kyllä usko että poikani edes hyväksyisi jotain isäpuolta kotiimme,ja en kyllä itsekkään hyväksyisi jonkun vieraan komentelevan lastani. itselläni on kyllä periaate se että.ENSIN LAPSET JA KOTI SITTEN MUUT.....SILTI ON ONNELLINEN ELÄMÄ.. JA ILMAN MIESTÄ!!
onnellinen....
ihminen
161493
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 16
Vanhimmat
Minulle mies on aina tärkein, ja perheen pää. Sitten tulevat lapset. Lopuksi minä itse. Piste.
vastattu! sama pätee tietysti myös toisinpäin!
Vanhempani erosivat kun olin 12 v. Jatkuvaa riitelyä ja ahdistava olo kotona. Halusin riitojen loppuvan, enkä heidän eroa. He kuitenkin erosivat. Vasta käytäntö opetti että se oli kaikkien kannalta paras ratkaisu. Äiti oli onnellisempi, isä oli onnellisempi ja minä olin onnelliempi. Sain kotona rauhan lukea läksyjä eikä harrastuksiin ja kavereiden luo tarvinnut paeta kodin möykkää.
En tiedä oliko siihen aikaan yhteishuoltoja olemassakaan, mutta meillä ei ainakaan sellaisesta sovittu, vaan tapasin isääni silloin kun se molemmille sopi. Joskus olin viikonlopun hänen luonaan ja lomilla. Pari vuotta eron jälkeen isä alkoi tapailla naista ja vähitellen tapasin minäkin, ja nainen oli isän luona minun kanssani samaan aikaan. Minulle on jäänyt sellainen käsitys ettei se ollut ongelma kenellekään muulle kuin äidilleni. Muistan ajatelleeni että äiti oli mustasukkainen, vaikka tuntui järjettömältä kuinka hän kuitenkin aina haukkui isää ja oli se joka halusi eron.
Minä olisin kaivannut äidin kanssa asuessani toistakin vanhempaa. Isän luona oli kodikkaampaa, kun heitä oli kaksi, vaikka nainen ei ollutkaan äitini eikä käyttäytynyt kuin äiti. Ystävystyin hänen kanssaan kyllä. Isä ja nainen avioitui ja saivat vielä kaksi lasta. Äiti jatkoi elämäänsä yksin. Joskus hän oli pitkään pahalla tuulella ja syytti kaikesta isää. Suoraan tai epäsuoraan. Ikään kuin en huomaisi. Kerran erehdyin sanomaan hänelle, että voihan hän etsiä uuden miehen ja äiti suuttui, ja samalla taas haukkui isän.
Isä oli onnellinen, on kai vieläkin ja minusta se oli pääasia että vanhemmat olisivat olleet molemmat onnellisia, vaikka eivät voineetkaan elä yhdessä. En koskaan ymmärtänyt miksi äiti ei halunnut olla onnellinen. Hän kuoli 7 vuotta sitten sairauteen.
Olen itse naimisissa kahden lapsen äiti, toinen on jo muuttanut kotoa. Olen kiitollinen, että avioliittomme on pysynyt hyvänä. Olen aina ollut myös varautunut siihen, että jos eroaisimme, niin en tulisi koskaan käyttäytymään kuten äiti. Tunteilleni tuskin voisin mitään, mutta en haluaisi katkeroitua kuten hän, vaan nähdä asiat myös muiden osapuolten kannalta. Mieheni on sivistynyt ja hyvä mies, en voisi kuvitella että kieltäisin häneltä onnen, vaikka onni olisikin toinen nainen. Pahalle mielelle ei mitään voisi, mutta en ole ihminen joka haluaa toisellekin tuskaa koska itsellänikin on.
Sinunhan ei tietenkään pidä ottaa uutta miestä vain lapsesi takia, ei myöskään jättää ottamatta jos rakkaus kohdalle osuisi. Vieras ei komentele lasta, jos lapsi osaa käyttäytyä. Koti on kaikkien asukkaiden koti, ja kyllä aikuisella on oikeus ja velvollisuuskin osallistua lapsen käytöskasvatukseen vaikkei oma lapsi olisikaan. Niin isäni vaimokin on minua ojentanut kun joskus olen ollut hankala. Kuka tahansa aikuinen olisi tehnyt niin. Lapset eivät ole "omaisuutta" joihin vain lasten vanhemmilla on "oikeus". Toinen aikuinen ei ole automaattisesti isäpuoli tai äitipuoli. Sellaiseksi hän tulee vain adoption kautta ja se on toinen juttu. Sitäpaitsi onhan sinun pojallasi oma isä. Toivottavasti olet antanut hänen tavata lastaan? Jos poikasi tosiaan on fiksu, toivottavasti hän ei opi sinun asennettasi näihin asioihin, vaan oppii katsomaan maailmaa hieman avarammin.
oli kiva lukea tota sun kirjoitusta, en millään lailla ole katkeroitunut erooni,sehän oli yhteinen valintamme,ja mitä poikaani tulee ,hän tapaa isäänsä vaikka päivittäin, asumme samassa kaupungissa. ja koskaan en ole pojalle moittinut isäänsä, koska ei ole ollut tarvista,hän on tosi hyvä ja reilu isä.olemmekin hyviä kavereita keskenään,ollaan päivittäin yhteydssä toisiimme, käymme välillä kolmistaan leffassa,ulkona syömässä ja pojan urheiluharrastuksen myötä salilla, meillä toimii tosi hyvä
yhteishenki keskenään nyt eronneena.ja mitä poikaan tulee niin hän on tasapainoinen avoin, iloinen nuorimies.
Olipa kiva lukea tämä juuri sopivalla hetkellä. Kun luulin että ollaan ex vaimoni kanssa säilytty ystävinä ja kavereina erosta huolimatta. Exän ystävä kertoi joskus että exä ei pääse minusta "irti". Olin eri mieltä. Olimme toki yhteyksissä pari kertaa viikossa, joskus useammin, mutta ei hän minussa roikkunut. Ystävätär kertoi myös exäni edelleen kokevan että "me" olemme perhe. Suhtauduin tuolloin asiaan niin että ystävätär oli vain turhaan huolissaan ja exäni vielä hämillään erosta.
Tapasin jokin aika sitten erittäin miellyttävän ja mielenkiintoisen naisen. Hänkin tuntui olevan kiinnostunut minusta. Joten olemme tapailleet muutaman kerran eikä tunnu lainkaan hullummalta. Exä kuuli tästä asiasta ilmeisesti pojaltani ja sen jälkeen exä onkin ollut osa elämääni päivittäin. Eikä enää niin myönteinen sellainen. Hän on alkanut kysellä tarkemmin "kenen kanssa" menen vai menekö yksin, jos menen pojan kanssa niin mennäänkö kaksin vai "tuleeko muita". Poika kertoi exän kysyneen häneltäkin haluaako hän toisen äidin....
Se tapahtui viime lauantaina. Olen erittäin ymmälläni mitä exxä ajaa takaa. Erosta on yli kolme vuotta. Sinä et tietenkään ole exäni, mutta alitajunnassa vellonut ajatukseni on nyt tullut esiin. Minun on tehtävä exälle selväksi että olemme todellakin eronneet ja kumpikin myös hän!! jatkaa eläämää normaalisti ilman toista. Hänen on hyväksyttävä, etten ole enää osa elämääni muuten kuin yhteisen lapsemme äitinä. Kun poika on minun luona exä pysyköön erossa meistä. Enkä minä puutu heidän elämäänsä. Pojalle olen tukena aina tarvittaessa. Mutta en exälle. Se on loppu nyt. Voihan olla että hänkin on ajatellut kuten sinä, ei muita miehiä. Se on hänen asiansa, mutta minun asioihini hän ei enää puutu edes pojan välityksellä. Poika on sen verran vanha että ymmärtää kyllä kun hänelle kerrotaan minkä verran vanhemmat voivat puuttua toisen asioihin silloin kun asiat liittyvät myös lapseen. Tämän aion saada esille jollain puolueettoman asiantuntijan vastaanotolla. Tehdään ero selväksi. Sillä vaikka en tämän viehättävän naisen kanssa vakavampaa juttua saisikaan aikaan, niin sellainen saattaa olla joskus mahdollista. Exän on luotettava siihen etten tee mitään mikä vahingoittaa poikaa, aivan kuten minä luotan hänen harkintakykyynsä. Jos exä löytää uuden miehen niin hyvä vaan. Parisuhde on ihmisen elämässä ihan tervettä ja normaalia eron jälkeenkin. Ehkäpä toinen mies saisi exäni ajatusmaailman toisenlaisiin uomiin. Vaikka me emme voineet elää yhdessä, ehkä joku muu voi hänen kanssaan. Ja joku muu minun kanssani.
Ymmärrysvirheen välttämiseksi korjaan yhden lauseen seuraavanlaiseksi:
Hänen on hyväksyttävä, ETTEI ole enää osa elämääni muuten kuin yhteisen lapsemme äitinä.
Muut typot jäköön ;)
Ei eroa hakenut voi sanella miten jätetty ajattelee asioista.
"Kunnes kuolema erottaa" luvattiin papin edessä.
Mukava lukea palstalta tarinoita, joissa ollaan tyytyväisiä miehettömään elämään.
Ikävä lukea tekstejä, joissa edesmennyttä äitiä moititaan miehettömän elämän takia.
Exäni mummolla oli elämänsä aikana kolme vihittyä miestä. Oman tyttären puheiden mukaan sen ilkeämpä ä vanhusta ei ole olemassakaan.
Vanhus oli ihanuuden huippu exäni silmissä. Mies soitteli hänelle jatkuvasti imeliä puheluja avioliittomme aikana.
Kunnioitan yksin elämänsä eläneitä hylättyjä aviovaimoja. Säälin naisia, joille yksineläminen on vaikeaa.
Kukaan ei voi sanella miten kukaan toinen asioista ajattelee. Aina voi olettaa. myös jätetty vo olettaa miten jättäjä ajattelee. Ja voi erehtyä pahemman kerran.
Toista ihmistä on siitä huolimatta kunnioitettava. Jos ei rakkaudesta niin ainakin hyvät käytöstavat edellyttävät. Karmeaa on huomata, ettei sillä ihmislelä, jonka kanssa aikoinaan avioiduin ja jonka kanssa saimme lapsia olekaan sellainen kuin luulin. Eron jälkeen käytöstavoissa ilmeni aivan käsittämättömiä pommeja. Häiriköintiä, valehtelua, mustamaalaamista jne. kun sitten mietin tarkemmin, niin nuo piirteet sopivat exääni ihan hvin. Niitä ei vain huomannut niin selkeästi silloin, kun asiat sujuivat hänen toiveidensa ja tahtonsa mukaan. Heikko minä, olin johdalteltu avioon. Exäni oli antanut itsestään turhan ruusuisen kuvan, joka kuitenkin elämän paineiden kasvaessa muuttui todellisemmaksi. Olisin luullut elämän muuttaneen häntä, mutta tavattuani hänen opiskelijakavereitaan eromme jälkeen sain kuulla asioita jotka eivät imarrelleet. Jos olisin tiennyt ne ennen avioliittoa... Mutta itseäni minä syytän, että sokaistuin ja rakastuin. Olisi pitänyt olla varovaisempi. Lapsia en kadu, mutta pelkään että exä opettaa heillekin kieroa maailmankatsomusta, jossa toinen ihminen on hyödyke. Vain ja ainoastaan. Rakkautta on vain itserakkauden muodossa. Jos ei saa mitä haluaa niin maailma vaviskoon...
Jätetyn olisi syytä ymmärtää olevansa jätetty, olkoon syyt mitkä tahansa. Se yleensä tarkoittaa myös sitä että jättäjä haluaa elää elämäänsä ilman jätettyä. Ainakin pääpiirteittäin. Jätetty kunnioittakoon jättäjän yksityisyyttä aivan kuin jättäjäkin kunnioittaa jätettyä. Harvoin jättäjät alkavat vahtimaan jättämäänsä ihmistä??
Miksi et sääli miehiä joille yksin eläminen on vaikeaa? Vaikka miksi ylipäätään pitää sääliä ketään? Ihmiset ovat erilaisia. Ovat hyviä ja huonoja eri asioissa. Jokainen on persoona. "Säälittävä joka ei osaa asua yksin" voi olla erittäin pätevä ja kyvykäs jollain muulla elämän alueella, ja toisaalta loistavaasti yksinelävä taas raivostuttavan tumpelo jossain muualla. Voisiko ihmisiä arvostaa positiivisesti sellaisina kuin ovat eikä aina olla arvostelemassa ikävään sävyyn. Ehkä ei. Ehkäpä arvostelu tekee jollekin hyvän mielen, saa tuntemaan itsensä hieman paremmaksi.
Minä en ole hyvä tietokoneiden kanssa ja se näkyy. Käytän niitä silti lähes päivittäin. Kun on pakko. Asia ei ole minulle oongelma, mutta jos jollekin muulle on niin järjestäköön tehtäväni sellaisiksi ettei tietokonetta tarvita, mutta sama mielekkyys säilyy ;)
vastaampa sinulle herrasmies kirjoitukseesi.onneksi en ole samanlainen kuin sinun ex-vaimosi.itselläni ei ole tarvetta kysellä pojaltani ex-mieheni tekemisiä eikä hänen tapaamisia (kenen kanssa).minun elämääni kuuluu muutakin kuin kotona nyhjöttäminen, olen monissa asioissa mukana vielä työpäivän jälkeen jotenka en jaksa energiaani tuhlata moisiin ajatuksiin. ja sanompa vielä että itsehän olemme tulleet tähän ratkaisuun,että ollaan erottu ja meillä se toimii hyvin.ei aina tarvi vihotella eron jälkeen.on jo lapsenkin kannalta hyvä että on toimiva,ja avoinsuhde vanhemmilla keskenään.ja mitä vielä tähän yksinhuoltajaelämään tulee olen tällähetkellä onnellinen nuori nainen,nautin myös kavereista ym........en ollenkaan katkera!!!
En kai minä sinua katkeraksi sanonut? Vaikka kirjoitustapasi perusteella sain sellaisen vaikutelman että halusit ylikorostaa onnellisuutta ja vakuutella ulkopuolisia tilanteestasi. Enkä epäile etteikö asia olisi toisin.
Sinun kirjoitus vain herätti minut ajattelemaan yhtä mahdollisuutta omassa elämässäni. Eli sitä ettei exäni ole päässyt avioliitostamme yli. Exäni, et sinä. Kerroin vain minkälaisia ajatuksia minulle tuli ja kerroin myös tilanteestani.
Eilen illalla tilantemme räjähti käsiin. Exä saa tosissaan miettiä elämän realiteetteja ja mielestäni hän tarvitsee ulkopuolista apua. Oma kiivastumiseni meni jo ohi, miulta hän ei saa vastakaikua millekään tunteilleen.
kun teillä on noin vaikeeta,suosittelisín teidät molemmat hakeutumaan ammattiauttajan luokse,aivan jo senkin takia että ex-vaimosi pääsisi yli erostanne,ja sinä jatkamaan uutta elämää.ja luulempa että kun yhdessä menette juttelemaan asioista se auttaa myös exääsi pääsemään eroon sinusta ja hänenkin aloittamaan uusi elämä.oletteko yleensäkään pystyneet puhumaan asioista avioliiton aikana, koska jos ette, teillä tai exälläsi on varmaankin jäänyt jotain asioita selvittämättä yhteisien vuosien aikana ja nyt ne tuollaisella ikävällä tavalla tulevat esiin.
Voi kuule. Minä olen päässyt erosta yli. Toinen ei. Eikä ole enää minun ongelma kunhan pysyy erossa elämästäni. Ennen oli toisin. Luulin että ollaan kavereita. Nyt hänen käytöksensä on kaikkea muuta. Kaveria, ystävää eikä ainakakaan rakkaintaan kohdella näin. Enkä halua olla hänelle rakas. Kelpaa ainoastaan että olen meidän yhteisen lapsen isä ja mahdollisimman vähän tekemisissä lapsen äidin kanssa. Meidän asiat oli selvitetty. Ainakin hän väitti niin silloin kun erottiin ja puhuttiin kaikki asiat moneen kertaan. Ei olla enää aikoihin jauhettu niitä. Exä on vakuuttanut että hän on omillaan vaikka ollaankin kavereita. Valehteli siis? Jonkun kerran hän yritti kysellä enkö ole kiinnostunut muista naisista lainkaan ja aina vastasin että olen kyllä kun sen aika tulee. Nyt sen aika on tullut. Vaikkapa asia ei kyllä hänelle enää kuulu. Jos joutuisin yhteenkään tilaisuuteen hänen kanssaan niin oksentaisiin varmasti. Sen tämä hänen käytöksensa on aiheuttanut, että hän on mielestäni yksinkertaisesti vastenmielinen ja ymmärrän nyt erittäin hyvin miksi en häntä rakastanut ja miksi halusin erota.
sun pitää sitten sotaäänellä sanoa se exxälles, että jättää sut ja uuden elämäsi rauhaan, tai haet lähtymiskiellon hänelle,jos se on tarpeellista jos on uhkailua tai kotihäirintää,
Niin se kai on tehtävä, että aikanaan poliisille ilmoitan. Exxä ei ymmärrä puhetta. Hänellä on tarve ja koko maailman pitää pomppia hänen tarpeensa mukaan. No minä en pompi. Kuten en kenenkään muunkaan ventovieraan joka tulee komentelemaan. Minulle exxä on jo ventovieras. Kun vaan hoitaisi lapsen normaalisti.
Vaikuttaa jotenkin lukemani perusteella, että ripustaudut poikaasi. Muista, että joudut hänestä luopumaan ennemmin tai myöhemmin. Mieluummin ennemmin, ettei sinulle käy huonosti.
Onhan sinulla omakin elämä, onhan? Omat harrastukset ja ystävät, käyt ulkona tanssimassa ja tapaat muita aikuisia, miehiä?
Äitien on vähän tyhmää alkaa elämään lapsensa kautta. Aika kuluu niin pian ja kohta lapset ovatkin jo aikuisia. Tulee tyttöystävät/poikaystävät ja ne pitää hyväksyä.
en todellakaan ripustaudu poikaani,hänellä onkin tyttökaveri ja mukava sellainen, ja tansseissa käynkin, kun pidän tanssimisesta ja pientä flirttiä aina pitää olla mukana,mutta mitään pitempi aikaista suhdetta en vielä kaipaa, näin on hyvä olla, saa olla oman itsensä herra.