Niin...6 kuukautta on kulunut erosta. Mietin tätä aikaa. Paljon olen mennyt eteenpäin siitä pisteestä, missä olin viime syksynä. Mietin kuinka alkuun ei mennyt yhtäkään päivää ilman kyyneliä. Valoa ei näkynyt missään, kaipaus oli suunnaton ja itsetunto jossain hyvin alhaalla. Tuntui, ettei tästä pääse eteenpäin. Elämäni suurin rakkaus oli minut jättänyt ja aivan yllättäen. Missä olen nyt? Elämäni on OK. Välillä nauran ja minulla on hyvä olo. Huomaan jo joskus, tosin hyvin harvoin, ajattelevani muita miehiä. Suhteeseen en kuitenkaan vielä pystyisi. Elän elämääni päivästä toiseen. Keksin itselleni tekemistä, näen ystäviäni enemmän kuin ennen. Suunnittelen matkoja. Teen mitä haluan, ei tarvitse kysyä tai neuvotella kenenkään kanssa. Mutta silti...en ole onnellinen. Mietin exääni. Kaipaan häntä. Odotan silti, että hän tulisi ja tahtoisi minut takaisin. Ottaisinko hänet takaisin? En tiedä. Silti en osaa päästää irti. Tai ehkä olen päästänyt irti, mutta en kykene olemaan täysin onnellinen nykyisessä tilanteessani. Kauanko tämä kestää? Kaipaanko häntä aina ja aina vain? Välillä vaivun epätoivoon ja mietin, etten koskaan enää löydä hänen veroistaan. Välillä mieleni valtaa kiukku. Olkoon, ei hän minua halunnut, löydän jonkun, joka haluaa juuri minut. Kauanko näiden tunteiden kanssa joutuu painimaan? Aikako tähän vain auttaa vai mikä?
6 kk
erosta..
5990
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Niin, ei sitä uskoisi miten pitkään ne tunteet voivat aina vain pulpahdella pintaan... KUn vuosi on kulunut erosta, uskon että olet jo paremmalla puolella. Ainakin itse ja monet ystäväni ovat tunteneet että vuoden-parin päästä sitä vasta kunnolla on toipunut. Se on tosi rankkaa se odottaminen, mutta kyllä se lopuksi palkitaan. Sitten huomaat jotenkni olevasi paljon parempi ihminen, tunnet itsesi paremmin ja sinulla on enemmän annettavaa muille, etenkin niille ystävillesi jotka ehkä joutuvat joskus tuohon samaan tilanteeseen. Sen vaan tuntee sitten kun joku oikeasti ymmärtää miltä se tuntuu.
Oletko käynyt juttelemassa kenenkään ulkopuolisen auttajan kanssa tästä? Se tekee yllättävän hyvää, ihan lyhytkin tuokio esim työterveyslääkärin tai hoitajan kanssa, tai sitten esim seurakunnan diakoni.
Onnea, olet jo päässyt tosi pitkälle, ja edessä on kesä jolloin olosi on varmasti vieläkin parempi. Ei sitä kannata niin tarkoin miettiä että koska olisi sopiva hetki kiinnostua uudesta miehestä, sitten jonain päivänä vain huomaat että olet siihen valmis, että exä ei herätä enää mitään tunteita.
Tiedän että oikean rakkauden jälkeen on tosi vaikea tuntea olevansa todella onnellinen, mutta muistathan sen vanhan viisauden että onni koostuu vain pikkuruisista hetkistä, niitä löytää kun osaa ja viitsii katsoa. Ihme ja kumma se on totta, jokaisen suuren surun jälkeen sen huomaa että vähitellen niitä onnen hetkiä vain alkaa löytyä enemmän ja enemmän. Niitä joutuu etsimään vähän muualta, kaikenlaisista pienistä jutuista. Esimerkiksi luonnosta, ystävistä, juhlista, harrastuksista, hyvistä leffoista, kadulla tuntemattomalle mummolle hymyilemisestä, mistä vain. Ei se ole samanlaista huumaa kuin rakastuneena olo, mutta siinä on se hyvä puoli että ne ovat pysyviä onnenlähteitä joita ei kukaan voi ottaa sinulta koskaan pois. Sitten kun joka päivä löytää muutaman sellaisen, elämästä alkaa jotenkin muotoutua ylipäänsäkin iloisempaa. Kun osaat itse nauttia elämästäsi, sitten ulkopuolisetkin mielellään hakeutuvat seuraasi. Ehkä saat uusia ystäviä, ehkä jopa löydät uuden rakkauden. Onnea matkaan!
sanoistasi. Niin, oikeassa olet. Pienistä hetkistä koostuu onnellisuus. Olen tämän huomannut, on hetkiä, jolloin en mieti ja murehdi enää mennyttä, vaan olen onnellinen. Se tunne voi tulla todella pienistäkin asioista. Kun vain muistaisi arvostaa niitä hetkiä ja muistaa sen, että tulevaisuudessa nuo hetket tulevat lisääntymään. Mutta sitten ne hetket, kun tunteet tulevat pintaan...aika kultaa muistot, kaipaisi jotakuta lähelleen jne. Kai ne on vain kestettävä. Myös minä uskon olevani tämän jälkeen vahvempi ihminen. En ole jutellut asiasta ammattiauttajan kanssa, mutta onneksi löysin lähipiiristäni ihmisen, jolle pystyin ja pystyn edelleen purkamaan pahaa oloani. Ei kai sitä ihminen tunteilleen mitään voi, kärsimättömänä ihmisenä sitä vain olettaisi, että asioiden pitäisi järjestyä nopeammin ja olon kohentua. Mutta kai tämäkin on oppimisen paikka. Hyvää kevättä ja kesän odotusta!
Omasta erostani on ...viitisen kuukautta, ja aikalailla samojen ajatusten kanssa painin minäkin. Ex tulee uniin, enkä voi lakata ajattelemasta meidän alkuamme joka oli jotain aivan poikkeuksellista, en ollut koskaan kokenut vastaavaa. Minulla on vielä huono puoli unohtaa "pahat" menneet ja muistaa vain hyviä asioita, mikä tekee tästä ajoittaisesta jälki-ikävästä vielä pahempaa kestää - olisi helpompaa jos mielessä päällimmäisenä olisivat ne asiat minkä vuoksi suhteemme lopetin (jatkuva latistaminen ja lannistaminen, huumorin ja naurun puute, välinpitämättömyys ja vastapuolen lapsenomainen itsekkyys).
Tunnen oloni naisena jotenkin... kehäraakiksi, kelvottomaksi (osittain kiitos entisen mieheni jolle olin lähinnä nätti vahanukke, mutta jolle en omana itsenäni kelvannut hetkeäkään) ja ajatuskin siitä että joku koskisi saati penetroituisi minuun oksettaa fyysisesti. Välillä vihaan miehiä silmittömästi, ja samaan aikaan kaipaan läheisyyttä ja seksiä niin että pahaa tekee.
Olen ihastunut pari kertaa lähiaikoina, mutta huomaan että ihastukset kestävät vain hetken ajan, eivätkä siten ole kovinkaan todellisia. Välillä toivon kuolemaa, sillä en jaksa uskoa että jaksan tai uskallan enää koskaan yrittää yhtään mitään ja toisaalta loppuiän kestävä yksinäisyys on sietämätön ajatus. Välillä taas tunnen oloni vahvaksi ja paremmaksi ihmiseksi. Hirveää heittelyä tämä on.
Toisilla kestää kauemmin selvitä näistä jutuista ja toisilla vähemmän aikaa. Sä nyt olet suht hyvin jo alkanut elämään sitä omaa elämääsi. Muista se ettei hän rakastanut sinua, eikä halunnut sinua. Varmasti löydät vielä arvoisesi ihmisen, joka sinusta oikeasti välittää. Näillä eväillä on hyvä jatkaa.
On kulunut erosta tuo 5 kuukautta. Seurustelimme 3 vuotta ja hän oli ensi rakkauteni. Hän sanoi minulle, ettei rakasta minua enää ja suhde loppui siihen.
Huomasin tuossa 4 kuukauden kohdalla, että asiathan luistaa jo ihan hyvin. Ei täydellisesti, mutta jo paljon paremmin. Kunnes, hän on käynyt samoilla klubeilla kun minä ja kohtelee kun olisin ilmaa. Moikkaa kyllä, mutta se on sitten siinä. Minusta tuntuu todella petetylle, seurustelimmehan me 3 vuotta. Puhelimessa voimme puhua ja nähdäkin, kunhan paikalla ei ole hänen ystäviään. Hän lähti minun kanssani 3 vuoden aikana 4 kertaa ulos (keikat, klubit) ja nyt hän käy niissä koko ajan. Kun näen hänet niin vanhat asiat muistuvat mieleen. Minun tulee ikävä ja sitten on paha mieli taas päiviä.
Pitäisikö tässä vaiheessa pistää vain ystävällisesti yhteydenpito poikki? Hän on päässyt yli jo ajat sitten, mutta minuun sattuu vielä. Harmittaa vain kun "piirit on pienet" ja häneen törmää väkisinkin...
Noh, kyllä se elämä voittaa, toivottavasti :)