Miten naiset

..väärän henkilön kanssa, niin eikö se toinen osapuoli, eli mies, ole myös väärän henkilön kanssa? Ja silloin on yhtä paljon naisia ja miehiä väärien ihmisten kanssa!
Niin yksinkertaista se on.

Mielestäni ei kannata kysyä miksi naiset rakastuvat "vääriin miehiin", vaan miksi miehet, joihin naiset rakastuvat, käyttäytyvät naista kohtaan väärin!!

harvoin saa turpiinsa

Ihmettelen ihan samaa, vaikka en ole tätä ennen koskaan "valittanut", enkä läheisilleni puhunut.

Aloitin seurustelun 16-vuotiaana. Tuo ensimmäine poikaystäväni oli hyvästä perheestä, koulussa fiksu, huumorintajuinen kaikkien suosikki. Kaksi vuotta minua ylemmällä luokalla ja ihastuin häneen enkä ollut ainoa. Jostain syystä hänkin ihastui minuun. Aloimme seurustella, olimme kyyhkyläispari. Pojan vanhemmat olivat todella mukavia. Heistä tuli minun vanhempieni hyviä ystäviäkin.

Poika alkoi vähitellen osoittaa mustasukkaisuuden merkkejä kun olimme seurustelleet n. vuoden. En välittänyt niistä, enkä kyllä antanut aihettakaan sillä olin korviani myöten rakastunut. Muitakin poikakavereita minulla oli mutta ihan vaan kavereina siinä missä tyttöjäkin. Sitten sattui pari kertaa että kun oltiin oltu juhlimassa, juotu liikaa, pojan mustasukkaisuus räjähti käsiin. Kahdesti hän hakkasi minut jollain tavalla. Ensimmäisen kerran tietysti annoin anteeksi koska se oli yksi ainoa kerta ja poika oli todella pahoillaan, hyvitteli jne. Eihän sen ikäinen (olin kai 18) tiedä että kerran hakkaaja on aina hakkaaja. Reilu vuosi siitä, toisen kerran jälkeen en enää tuntenutkaan niin vahvaa kiintymystä poikaan, aloin jo suorastaan pelätä. Hän taas lupaili ja hyvitteli ja oli niin ihana että. Ajattelin ettei saa luovuttaa, hänelle on annettava mahdollisuus osoittaa muuttuneensa. Mutta sitten meinasi tulla kolmas kerta, en ollut itse humalassa joten osasin lähteä paikalta pois. Enää en antanut anteeksi vaan jätin hänet. Sitä hän ei tietenkään hyväksynyt tuosta vain, vaan yritti houkutella minua takaisin monin keinoin. Ei onnistunut. Kukaan hänen perheestään ei tiennyt tuosta piirteestä. En kehdannut kenellekään kertoa, sillä pidin itseäni tyhmänä kun olin selliasen kanssa niinkin pitkään yht. n. 4 vuotta roikkunut.

Toinen miesystäväni olikin ihan toisenlainen, kaikinpuolin kiltti ja ihana. Ehkä rakastin hänessä juuri sitä. Mutta olimme yksinketaisesti eri sosiaaliluokista ja ajatusmaailma ja elämänarvot niin ristiriidassa että käytännön elämästä ei tullut mitään. Sinnittelimme taas neljä maagista vuotta.

Sitten pidinkin hieman pidemmän "tauon", koska en uskonut että ketään oli "tarkoitettu minulle". Kolme vuotta rallattelin ja tapasin työni kautta eronneen lakimiehen.

Jälleen kerran sellainen ymmärtäväinen, hauska sosiaalinen ja kunnollinen tapaus. Oli hoitanut perheensä hyvin, erosivat kun vaimo löysi toisen, kaksi lasta. Ei mitään viitteitä väkivaltaisesta tai muutenkaan epämiellyttävästä käytöksestä. Vuosi seurusteltiin, muutettiin yhteen, lapset sopeutuivat tilanteeseen ja pidin heistä. Sitten miehellä elkoi olla stressiä työn puolesta, ja ex-vaimo alkoi painostaa kaikenlaisella. Aluksi mies puhui näistä asioista kanssani ja se tuntui helpottavan. Sitten hän alkoi jättää kertomatta ex-vaimoon liittyviä asioita. Ex kyllä informoi minua "ystävällisesti" kaikesta joten tiesin missä mennään. En painostanut miestä puhumaan. Enkä oikein tiennyt mitä olisi pitänyt tehdä. Mies oli alkanut juoda viikonloppuisin hieman normaalia enemmän, joskus viikollakin kun oli työn puolesta jossain iltamenoissa. Kotiin tultuaan vittuili minulle ja purki siten pahaa oloaan. Kestin sitä aikani. Vuoden ehkä. Selvin päin hän ei muistanut mitään eikä kyllä pahoitellutkaan, koska ei muistanut.

Tuli pitkä hyvä kausi, emme riidelleet. Päinvastoin. Tulin myös raskaaksi. Mies oli siitä innoissaan, mutta huomasin kyllä kun hänellä alkoi olla stressiä töistä. Yritin puhua raskaudesta ja vauvasta, ettei se vaan häntä stressaisi. Olin valmis aborttiinkin, mutta mies nimenomaan ilmoitti haluavansa lapsen. Jostain syystä exän yhteydenotot nostivat miehen verenpainetta ja sietokyky kaikkea kohtaan romahti. Pullo aukesi ja vittuilu jatkui. Sitten mittani tuli täys ja aloin vittuilla takaisin. Koska järkevästi hän ei suostunut asioista puhumaan. Vittuilu muuttui huutoriidoiksi ja ajan myötä aloin heitellä tavaroita seinään, koska en kestänyt miten hän halvensi minua aivan aiheettomasti. Toisaalta ymmärsin hänen stressinsä, mutta en sitä että se piti purkaa minuun.

Kerran hän sitten hermostui kun olin rikkonut jonkun mikä oli sillä hetkellä olevinaan tärkeä tavara ja mies heitti minut seinään. Pieniä ruhjeita tuli, mutta vauvalle ei käynyt mitään. Selvin päin miehen mielestä syy ioli mionussa kun en muten rauhoittunut. Loppuraskaus meni hyvin, ei riitoja.

Seuraava väkivaltainen riita sattui kun vauva oli hoidossa ja meillä piti olla "kahdenkeskistä aikaa", romantiikkaa jne. Mutta kuinka ollakaan miehen ex oli taas painostanut koko viikon ja miehellä pinna kireällä joten aika pian tunnelma muuttui ikäväksi sillä seurauksella että jouduin 3 päiväksi sairaalaan.

Se oli meidän suhteemme loppu. Tein selväksi että riittää mulle. Mies tietenkin taas käänsi kaiken minua vastaan, olin syyllinen jne mutta en välittänyt. Olin mielummin täysi paska muun maailman silmissä, mutta henkeni aioin säilyttää.

Mies kiisti koskaan olleensa väkivaltainen exäänsä kohtaan, tai ketään kohtaan. Heidän lapsistaan ei ainakaan voi päätellä että kotona olisi tapeltu. Eikä me koskaan riideltykään muiden läsnä ollessa. Muut varmaan luulivat että ollaan todella onnellisia. Tämänkin miehen sukulaiset olivat tasapainoisia (ainakin ulospäin), hyvinkin korkean moraalin omaavia, mukavia. En voinut kenenkään kanssa puhua asiasta, koska todennäköisesti he olisivat syyttäneet minua siitä että mies käyttäytyi siten. En tiedä.

Nyt olen siis pienen pojan yh. Lapsi tapaa isäänsä mutta minä vältän hänen isäänsä. Aivan varmasti en kolmatta miestä ota, sillä niin kunnollista ei olekaan jonka kanssa samaan osoitteeseen muuttaisin.

Kummastakaan ei olisi millään arvannut mitä piruja pinnan alla piilee. Tiedän kyllä mitä virheitä itse tein, mutta en voi vastata parisuhteessa 100%sesti joka tilanteesta. Kaikki vastuu tuntui olevan minulla siitä ettei miehen kiukku muutu väkivallaksi. En ole kone jota saa kohdella miten vain. Sietokyky minullakin, mutta se ei tarkoita että saa hakata. Enhän minäkään hakannut miestä. Enkä vittuillut ennen kuin hän oli harjoittanut sitä aikansa eikä järkevästi osannut suhtautua mihinkään. Edes selvinpäin.

Niin tai näin. Elämä hymyilee, enkä anna kenenkään sitä enää muuttaa.