Nyt on jotenkin ihan tyhjä olo, enkä tiedä enää mitä minun pitäisi tehdä..... vai jäänkö vaan lojumaan paikoilleni?
Keskusteltiin miehen kanssa erosta pari kuukautta sitten vakavasti - minä aloitin keskustelun. Ensin riideltiin ja jaettiin jo omaisuutta, mutta sitten tuli pattitilanne, kun mies käänsi mielensä talon suhteen. Nyt ollaan elelty suht tasaisesti, mutta en toki ole unohtanut asiaa - lupasin miehelle miettiä vielä vähän aikaa.
Nyt mies on yrittänyt muuttua paremmaksi (=osallistuu kotitöihin eikä suutu yhtä usein kuin ennen), mutta eihän perusluonne miksikään muutu - tilapäisesti korkeintaan.
Olen itse ollut hieman sairas jo muutaman viikon ajan, enkä yksinkertaisesti ole jaksanut edes ajatella eroasioita (on paljon muutakin miettimistä), saatikka tehdä asian eteen jotakin. Nyt sen vuoksi mies on tullut siihen johtopäätökseen, että minä olenkin muuttanut mieleni! Hän on alkanut hokea kuinka hyvä vaimo hänellä on ja kyselee, että enhän minä kai enää ajattele "niitä" asioita - kun olen kuulemma nykyisin paremmalla tuulella kuin aikoihin... Itse kyllä oletan, että tämä "muutos" johtuu vain siitä, että olen helpottunut kun tuosta erosta saaatiin viimeinkin puhuttua - ja toisaalta en yksinkertaisesti ole jaksanut riidellä tai väitellä viime viikkoina!
Kuitenkaan perusongelmat eivät ole minnekään kadonneet - ne joiden vuoksi olen miettinyt eroa jo vuosikausia!
Minulla on nyt siis tyhjä olo - henkisesti... Tiedän etten rakasta miestäni, jos olen koskaan rakastanutkaan (naimisiin mentiin "tavan vuoksi" ja pahemmin miettimättä). Minulla on ollut tässä vuosien varrella muutamia "poikaystäviä", kuten mies heitä naureskellen nimittää (tietää ja hyväksyy), mutta tällä hetkellä minulla ei ole ketään sellaista, keneen olisin edes ihastunut, muusta puhumattakaan.
Enkä haluakaan elämääni nyt ketään uutta miestä - haluaisin vain selvittää elämäni ja päästä elämään rauhassa!!! Lapsetkin ovat kärsineet erimielisyyksistä kotona jo vuosia.
Tietysti voisin jatkaa nykyistä elämääni ja tyytyä siihen, että se ei ole "elämistä". Olisin kuin vanki "kultaisessa häkissä"... Taloudellisesti minulta ei puuttuisi mitään, mutta olisin toisen määräysvallan alla.
MUTTA tiedän että se olisi väärin miestäkin kohtaan, koska en siedä hänen läheisyyttään ollenkaan. En voi kuvitellakaan koskettavani häntä oma-aloitteisesti (en enää vuosikausiin) ja hänen vähäiset ja kömpelöt lähentymisyrityksensä vaan ärsyttävät minua (suukko on märkä nuolaisu)!!! Rakastelua on noin kerran vuodessa -ja sekin pikaisesti.
Olen luonteeltani sen verran hyväsydäminen, että en pysty sanomaan miehelle, että en rakasta taikka että läheisyys inhottaa minua! En haluaisi loukata ketään!!!
Mies on ylipainoinen ja epäsiisti, eikä hänellä ole käsitystä alkeellisimmistakaan käytöstavoista...
Apua - mitä teen, kun eihän tämä ole normaali avioliitto???

Vastaukset 10
Vanhimmat
ennuste on, jos mennään yhteen tyyliin "lähtiskö ongelle, vai meniskö naimisiin".
Parhaiten kaikkien kannalta selvität tilanteen, kun olet rehellinen itsellesi ja muille, vaikka se pahalta tuntuisikin. Toinen vaihtoehto on jatkaa, niin kuin tähänkin asti.
Älä nyt kuitenkaan ala miestäsi mollaamaan tai moittimaan, sillä et voita mitään ja lisäät pahaa oloasi. Varmasti vikoja on niin hänessä kuin sinussakin.
Vaikuttaa siltä, että ongelma asian ymmärtämisessä on miehellä - ei sinulla. Varmasti tosirakkaus kestää mitä vain, mutta kestääkö ja hyväksyykö se senkin, että sinulla on muita miehiä..? Pelkääkö mies eroa ja yrittää siksi takertua sinuun? Asiahan on tietysti miehen pohdittava, mutta et voi jatkaa avioliittoanne vain siksi, että mies haluaa. Olet ilmeisesti aika loppuun asian ajatellut omalta kohdaltasi. Siksi sinun pitäisikin saada mies ymmärtämään tilanne. Ehkä hän kiukuspäissään taas jättää kotihommat tekemättä eroon asti, tai jotain muuta. Jos miehesi on ymmärtäväinen hän jatkaa erosta huolimatta kuten tähän asti. Siinä vähän punnitaan paljonko hän tosissaan sinua rakastaa. Ero ei silti ole hänelle sen helpompi ymmärtääkö hän vai ei. Hänen eroprosessiaan kyllä helpottaa kun hän sisäistää tilanteen. Siten voitte myös säilyttää hyvät välit ja saatte eron sopuisasti aikaan. Ainakin sopuisammin kuin jos toinen alkaisi hankaloittaa esim. huoltajuusasioita.
Ehkä sinun kannattaa kuitenkin miettiä miten avioliittoonne suhtaudut. Onhan se jo huolestuttavaa että pystyy pettämään toista ilman tunnon tuskia. Kyllä se miestä loukkaa, vaikkei sitä ehkä myöntäisi. Avioliitossa ei saisi tehdä asioita ei ainakaan tietoisesti jotka loukkaavat toista. Ehkäpä asioita mmietittyäsi vielä kerran huomaatkin rakastavasi miestäsi..? Tai sitten ei. Miten tahansa, puhukaa vielä oikein vakavasti ja niin että myös mies ymmärtää eikä jätä asiaa roikkumaan. Jos ette heti avioeroa ala hakemaan niin koittakaa asua erillänne jonkin aikaa.
Vaikeaan tilenteeseesi on vaikea myös antaa neuvoja. Voi vain toivottaa onnea ja hyvää yhteisymmärrystä!
(rakastelua noin kerran vuodessa)? en voi kuvitellakkaan koskettavani häntä oma-aloitteisesti? läheisyys inhottaa minua....tää täytyy olla trolli,jos ei niin pakkaa äkkiä kamas ja häivy sieltä. ei sun tarvi tapella omaisuuden jaosta,anna lakimiehen hoitaa ne jutut,jos ootte kerran tyhmyyksissänne(rakkaudenhuumassanne)jättäneet avioehdon tekemättä.
Kyllä tämä on ihan todellista, elävää elämää - ikävä kyllä...
Kun vielä kehtaat sanoa että olet hyväsydämminen kun ettet kehtaa sanoa miehellesi niin kyllä toi tuntuu musta tosi epärehellisyydeltä.Kyllä sulla ei ole toi tunnepohja kunnossa ollenkaan.Eroa hyvä ihminen.
Olipahan stoori,vaikkakin olen vastaavanlaisiin törmännyt aiemminkin.
Muutama hyvä ohje sulle.
Sun mies saattaa rakastaa sua kun hyväksyy kaikki sun muut poikaystävät sairaalla tavalla.
Hän haluaa säilyttää liittonne ja hyväksyy kaikki.
Olen sitä mieltä ettei raha tee onnelliseksi,varsinkaan jos rakkaus puuttuu.
Älä siis tuhlaa omaa elämääsi vaan jos et rakasta miestäsi oikealla tavalla kerro hänelle rehellisesti totuus ja hae eroa.
Vaikeaa se tulee olemaan mutta aika parantaa haavat ja huomaat myöhemmin tehneesi oikean ratkaisun.
Ei todellakaan ole hyväsydämisyyttä antaa ukon olla siinä luulossa, että liitto vielä paranee. Totuuden "realisoituminen" tuntuu lopulta murhaavalta - etenkin jos hän ymmärtää yrittäneensä tapojen parantamista täysin turhaan ja tuntee itsensä pelleksi.
Et kertonut, minkä ikäisiä lapsenne ovat. Itse pitkitin lähes vastaavanlaista liittoani aikanaan vain ja ainoastaan ilmiselvän lasten menetyksen välttämiseksi.
Kun lopulta yhteisymmärryksessä sovimme, että minusta tulee lähivanhempi, sai ero todella vauhtia. Kaikki eroon, omaisuuden jakoon ja vanhemmuuteen liittyvät paperityöt ja jopa muutto ja talon myyntiin laitto oli tehty viikossa. Nyt puolen vuoden harkinta-aikakin on kulunut ja ero virallinen sekä talossa uudet omistajat. Vätys-vaimo jäi ehkä ihmettelemään ettenkö roikkunutkaan hänessä.
Muistan kirjeitäsi useamman kuukauden takaa, jolloin asuin näillä palstoilla. Taisit kirjoitella kanssani myös haluttomuus-palstalla. Muistan sinut, koska oma tilanteeni oli hyvin samanlainen.
Päädyimme eroon, koska en jaksanut enää. Miehen mielestä kaikki oli tarpeeksi hyvin, vaikka tunteet toista kohtaan olivat hävinneet ties minne ja milloin.
Lähdin ihan kohtuullisen hyvästyä liitosta, olimmehan miehen kanssa hyviä ystäviä. Erosimme ja juttelemme vieläkin asioistamme muutoinkin kuin lasten osalta. Parisuhde vain on eri juttu kuin kaverisuhde aviomiehen kanssa.
Eroaminen oli todella raskasta henkisesti, vaikka käytännönasiat saimme sovittua molempia tyydyttävästi. Välillä on raskasta vieläkin. Silti en kadu eroa. Ahdistus ja paha olo helpottivat siitä hetkestä lähtien, kun asiat sovittiin ja puhuttiin. Merkittävää oli myös muutto erilleen; helpotuksen tunteesta tunsin melkein syyllisyyttä. Oli hyvä olla yksin (lasten kanssa kuitenkin).
Kaikkensa kannattaa yrittää yhdessä ja ulkopuolisen avun turvin. MUTTA ... kuolleita tunteita eoi saa heräteltyä edes järjen äänellä tyyliin: minun täytyy rakastaa tätä miestä, koska hän on hyvä mies, kiltti, mukava, hyvä isä, jne. Järki ei voi käskeä tuntemaan.
Erosin enkä kadu. Suosittelen tilanteessa, jos mikään ei muutu ja alat voimaan itse liian huonosti.
Usein todella kuulee, että puoliso on yht äkkiä tai pikku hiljaa alkanut tuntua
veljeltä/sisarelta..tunteet ovat kuolleet ja siihen on lääkkeenä ero. Onko se sitten totta, että kaikki tunteet ovat todella kuolleet? Eräs oli testannut erilleen muuttanutta puolisoa, kaverinsa oli soittanut ja kertonut, että X on joutunut vakavaan onnettomuuteen.. Itkuun purskahdus seurauksena. Ei mikään suositeltava ja hyvä "pila/testi" , mutta osoitti, että tunteet eivät olleet kokonaan kuolleet. Pari erosi joka tapauksessa, sillä jätetty ehti asumuseron aikana löytää uuden.
Lieneekö kukaan eroava tullut ajatelleeksi, että vika voi olla "itsessä". Olen kuullut asiantuntijoilta , että nyky-yhteiskunta kasvattaa tunnevammaisia ihmisiä, syyt voivat johtua lapsuuden traumoista tms.. esim oma lapsuus eroperheessä...
Ihminen voi olla koko ikänsä ikuinen onnen etsijä, yrittää täyttää täyttymättömyyden pohjatonta kaivoa/kaipuuta..hetkeksi, muutamaksi vuodeksi se kaipuu tyydyttyy, mutta taas ovat tunteet kuolleet ja etsintä jatkuu ...
Käskemällä ei saa esiin intohimoa eikä suuria rakkaustunteita, jotka ovat suhteen alussa. Eikös se mene niin, että huuma haihtuu parissa vuodessa ja sitten tulee kumppanista välittäminen ja kiintymys. Parisuhteen toimivuus ei ole itsestäänselvyys ja sen eteen pitää molempien tehdä työtä, sitoutua siihen taipaleen alkumetreistä lähtien. Onpa tutkittu ja tilastoitu "rakkausmalleja" ja tiedetään, että ns ystävyysrakkautena alkanut suhde on kestävämpi, kuin romanttinen intohimorakkaus.
Jälkimmäinen roihahtaa ja sammuu, jos ei sitä aika ajoin kohentele.
Minä en todellakaan tunne miestäni kohtaan mitään sellaista, mitä käsittääkseni pitäisi tuntea aviopuolisoa kohtaan! En varmaankaan osaisi itkeä, jos hänelle tapahtuisi jotakin - mutta kuitenkaan en halua/toivo hänellekään mitään pahaa, niin kuin en osaa kenellekään toivoa!!!
Meillä vaan lapset on sanoneet monta kertaa ääneen, että toivovat että isälle sattuisi jotakin... Muutenkin lapset ja isä ovat aina napit vastakkain - lapset pitävät isäänsä ihan pellenä ja naureskelevat hänen huonolle käytökselleen avoimesti.