Hei! Haluaisin kuulla jos joku on kokenut samanlaista väljähtymistä suhteessaan kuin minä. Yhteiseloa miehen kanssa on takana noin 20 v eli nelikymppisiä ollaan ja aivan normaali aviopari, lapset, omakotitalo jne. En tiedä missä vaiheessa olen kadottanut vetovoiman tuntemisen miestäni kohtaan, kauan siitä kuitenkin jo on. En välitä hänen kosketuksestaan, en kaipaa hänen lähelleen, suukottelua emme harrasta juuri ollenkaan. Rakastelemme, ei se pahaltakaan tunnu, mutta itselläni ei ole tunne mukana. Mieheni tuntuu minulle lähinnä kaverilta, tiedän, että hän tuntee minua kohtaan enemmän. Jos teillä on samanlaisia kokemuksia, voiko tunne ja halu tulla takaisin? Haluaisin suhteelta enemmän ja silmät alkavat vähitellen vilkuilla jo muita miehiä kohden. Tiedän, että se ei ole lääke mihinkään, mutta kun tuntuu toivottomalta ajatella, että eläisin loppuelämäni tuntematta tämän enempää kumppania kohtaan.
ei sytytä
tähti
122239
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 12
Vanhimmat
tunteensa kadonneet pariskunnat ovat löytäneet uudelleen yhteisen "sävelen" mm seuraavan kurssin avulla.
Tuosta oli dokumentti tv:ssä joitakin vuosia sitten. Muitakin kursseja löytyy netistä.
Vaikka on srk:n niin ei kannata kavahtaa.Tsemppiä ja voimia yritykselle!
http://www.evl.fi/kkh/to/kpk/kpk1.htm
Ei se vaihtamalla parane. Erossa on kauhee rumba ja usein tulee tosi rumaa jälkeä. Ja myöhemmin voi kaduttaa, ettei tajunnut, miten hyvä kuitenkin oli.
En ole liian helpon luovuttamisen kannalla. Sitä tapahtuu tänä päivänä ihan liikaa. Ja usein aivan turhaan, kun asiat olisi korjattavissa.
Etsikää uudestaan se yhteinen sävel. Se voi olla vaan jossain piilossa. Asiantuntijan avulla voitte löytää sen ja vaikka vielä paljon enemmän kuin ennen. Yhteiset vuodet ja kokemukset ovat vahva perusta. Suhteenne voi saada ihan uudet mittasuhteet.
Tuollainen taantuminen kuuluu parisuhteeseen. Siitä pitää vaan hankkiutua eroon. Itsestään ei tapahdu mitään - nyt pitää panna tapahtumaan.
Älä luovuta.
Mielestäni on eri asia, jos suhteessa on väkivaltaa - henkistä tai fyysistä. Tai muita ylitsepääsemättömiä ongelmia. Näitä ei teillä mielestäni kertomasi perusteella ole.
Suosittelen myös jatkamista vaikkakin väljähtyneessäkin suhteessa. Kokemusta on, ettei vaihtamalla parane ja rumaa jälkeä tosiaan tulee. Paljon taakkoja eron myötä, mitä ei osannut "erohuumassa" arvatakaan. Arki tulee rankkana myös uuteen suhteeseen ja kun tätä uutta kaveria ei niin perin pohjin tunnekaan sitten, onkin arjessa jaksaminen arpapeliä, kun ei oikein tiedä, mitä se toinen (=uusi kumppani) kulloinkin haluaisi ja onko tyytyväinen ja kaikenlaista pohdintaa sinne sun tänne, ettei pää meinaa kestää.
Todellakin! Olen samaa mieltä edellisten kanssa.
Älä eroa! Minä itse tuon tien kuljin.
Sinä pääset erossa miehestäsi, mutta kaikki muukin menee saman tien mukana. Menee ystävät, sukulaiset, koti ja aivan kaikki.
Minä sain miettiä asumuseron aikana elämääni ja sain palata takaisin ja voin sanoa että elämä on todella ihanaa.
on halua vielä yrittää niin toivoa on. Sinun kokemuksesi Mimmi antaa toivoa myös muille eroa miettiville. Aloittaja; Keskustele miehesi kanssa ja pohtikaa yhdessä miten voisitte uudistaa liittoanne ja saada voimia jatkaa eteenpäin.
Ikinä ei pitäis ripustautua täysin toisen varaan, kyllä jokaisen on loppujenlopuksi pärjättävä viime kädessä aina itse. Kannattaa pitää huolta myös omista ystävyys suhteistaan, hankkia itselleen hyvä ammatti, käydä työssä, molemmilla pitäisi olla myös omat pakkitilit mistä voi tehdä niitä ihan omia ostoksia. Avioehtokin nykyään olisi hyvä olla pakollinen. Luulen, että sellainen suhdekkin toimii paremmin missä ei yritetäkkään olla yksi ja sama ihminen, vaan jokainen on oma ainutlaatuinen yksilönsä.
ja muistutuksia sinulta. Silloin kun mennään yhteen ja perustetaan perhe, tulee lapsia jne silloin pitää pohjustaa tulevaisuuteen ja suhteessa/liitossa jaksamiseen. Todella omaa elämää on oltava ja siihen on järjestettävä edellytykset. Äidille vapaa iltoja , viikonloppuja "tyttöjen kanssa yhdessä" iltoja, reissuja jne. Tiedän erään perheen joka olisi hajonnut aikoja sitten jos heillä ei olisi sovittu niin, että molemmat isä ja äiti saavat harrastaa tahoillaan , voivat tehdä omia juttuja, voivat tehdä reissuja yksin/työkaverin tai tutun kanssa,sen lisäksi, että pariskunta ja koko perhe tekee yhteisiä lomamatkoja ja viikonloppureissuja. Ei tarvitse kysyä lupaa, vaan sitä miten järjestyy. Ja järjestyy, kun on halu järjestää toisella osapuolella.Parisuhde on myös toisen jaksamisen tukemista.
toteaa, että eroa tulee harkita tosi tarkkaan.
Ainakin, jos ei ole mukana väkivaltaa alkoholia tms. Lapsen ja lapsien etu on aina etusijalla.
Tässä sattumalta osunut lapsen näkökulma:
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=106&conference=4500000000000529&posting=22000000014524200
Niin tyypillinen tapaus kuin olla saattaa. Taitaa olla enempi sääntö kuin poikkeus että noin käy pitkässä liitossa, ja juuri siinä neljänkympin kantturoissa kun elämä on tasaantunut ja ei ole enää mitään suurempia haasteita. Siinä sitten huomataan että pitääkin saada vielä jotain lisää tämän kaiken päälle mitä on jo.
Naiselle vielä tuo hormonihärdelli sotkee järjenjuoksua tuossa vaiheessa, alapää alkaa ohjailla yläpäätä. Ja siitä sitte kärsii koko kroppa ennen pitkää ja koko perhe loppujen lopuksi.
Sama homma meidän taloudessa kävi taannoin, naisen menojalka alkoi vipattaa niin pahasti että piti käydä hoidattamassa itseään vieraassa pedissä. Ja jälki oli todella rumaa kun se asia minulle selvisi. Tapahtumista on jo puolisen vuotta, mutta edelleen ollaan erittäin heikoilla jäillä. Rouva kun ei kuitenkaan halunnut elämänmuutosta ja sitä uutta miestä. Järki tuli viimein, jälkijunassa, mutta tuli kuitenkin.
Nyt sitten harsitaan läjään mitä vielä voidaan, kuilu tuli kuitenkin väliimme ja kaikki on muuttunut, jotkin asiat peruuttamattomasti huonommaksi mutta hyvänä voisi nähdä sen, että nyt on loppunut se henkinen paine mitä joutui kärsimään kriisin ollessa syvimmillään. Ehkä jonkinlaista lähentymistä toiseen on tapahtunut? Mutta ero on mielessä lähes päivittäin, vieläkin.
Pitäis ensin miettiä mistä on valmis luopumaan, ennen kuin lähtee vierasta hamuilemaan. Nimittäin siitä kaikesta saattaa joutua luopumaan KUN käry käy... Sanon kun enkä jos, koska pitemmässä suhteessa oltuaan ei voi toista kusettaa kovin pitkään salarakkaan kanssa vehdatessaan, sen huomaa aivan varmasti toinen yllättävän äkkiä.
..ettei enää tunnu miltään. Itse olin aviossa vähän pitempään kuin sinä ja lapset ehtivät kasvaa jo aikuisiksi. Vaikka järki sanoo, että niin käy kaikissa suhteissa ja liitoissa: Vastaan tulee arki,kumppani tuntuu kaverilta jopa kuin "veljeltä" , seksi on vain välttämätön "velvollisuus", niin sitä ei vain tajua tehdä mitään sellaista, mikä saattaisi virkistää avioliittoa. Luovuttaa helposti.
Niin tein itsekin ja tapahtui ero. Nyt 10 vuotta erosta viisampana tiedän, että se ruoho tummuu aidan toiselta puolelta ja lakastuu aivan samalla lailla kuin edellisessä liitossa.
Kun erosta on selvinnyt pääpiirteittäin tahtoo käydä niin, että alkaa kaipaamaan uutta suhdetta. Itsekin olin jopa päättänyt, että uutta en katsele, vaan jostakin uusi tupsahti sen kummemmin hakematta.
Nyt kun uuden kanssa yhteistä elämää on ollut riittävästi pystyy tarkastelemaan menneitä, tekemisiään ja tuntojaan. Huomaa, että sama arki on tullut,tuli jo kolmen yhteisen vuoden jälkeen. Toinen on hyvä kaveri, mutta mitään
suuria tunteita ei ole enkä tunne, vaikka olen tunneherkkä. Rakastelu sujuu juuri kuin kuvailit, menettelee, mutta oma tunne ei ole mukana. Samoin kuin edellisessä pitkässä liitossa, miehellä on nytkin enemmän tunteita ja on hyvinkin riippuvainen minusta. En ole siis mikään tunnekylmä ihminen, sillä olen liiankin empaattinen, niin itku kuin nauru on herkässä ja toisten vaikeuksista kannan enemmän huolta kuin tarpeeksi.
Sinulle sanoisin, että sinulla ja teillä on toivoa. Ei kannata heittää pois lasta pesuveden mukana. On paljon sellaista säilyttämisen ja vaalimisen arvoista, että usein kannattaa jopa uhrautua. Katsoa ainakin rauhassa näkymiä ja yhdessä pohtia mitä voisi tehdä. Oman olosi virkistämiseksi suosittelen, että etsi itsellesi uusi harrastus.Varmaan löytyy sopivaa. Pidä silloin tällöin hemmottelupäiviä itsellesi. Kauneushoitolakäynti, uusi ilme, kampaus ym.
Voimahali ja tsemppiä parisuhteesi uudistukseen!
Voi kiitos teille kaikille, jotka olette vastanneet kirjoitukseeni kannustavilla sanoillanne. Kokemuksen ääni näkyy joka viestistä ja se herättää minussa monenlaisia ajatuksia. Olen todellakin harkinnut eroa vuosien saatossa useammankin kerran ja aina etsinyt järjenvalon jostakin ja ollut taas pari- kolme vuotta melko tyytyväinen. Olen puhunut miehelleni tyytymättömyydestäni, hän ymmärtää sen omalla tavallaan, yrittää suhteen eteen entistä enemmän ja se tietenkin aiheuttaa minulle huonoa omaatuntoa. Hän on hyvä mies, oikein mukava ja kunnollinen "veli", minulla olisi paljon tunteita annettavana ja kaipaan toisen läheisyyttä, mutta oma mieheni herättää minussa lähinnä pakoreaktion hänen kosketuksestaan pois. Pelkään aikaa, kun pienin lapsi kasvaa niin isoksi, että hänelle kaverit merkitsevät enemmän kuin vanhemmat. Se aika tulee pian. Nyt ovat jo viikonloput ja lomat alkaneet tuntua ahdistavilta kun tiedän, että olemme mieheni kanssa enemmän yhdessä, samassa tilassa, eikä oikein ole keskuteltavaa. Halu puuttuu. Huomaan marisseeni lisää, tämä voi tuntua monesta tyhjänpäiväiseltä valittamiselta, mutta kun se on minulle niin totta. Suhteessa ei ole väkivaltaa eikä alkoholin liikakäyttöä, niin kuin joku vastaajista oikein arvelikin.
Suhtaudut kypsästi tilanteeseen, haet siitä lisäinfoa. Hyvä niin. Ilmeisesti olet kuitenkin ylittänyt tietyn rajan. Pidät eroa mahdollisena. Silloin se myös yleensä tulee; ja sen olisikin tultava.
Todellisuudessa on kyse vain ja ainoastaan sinun suhteestasi itseesi ja omaan elämääsi. Miehen yrittäminen, todellisuuden ja arjen muuttuminen, mikään ei enää auta sinua.
Ellet eroa, sinuun jää kytemään toive jostakin tavoittamattomasta. Ja se tuhoaa liittoonne. Ainoa mahdollisuus, jolla tilanteesta selviät hajottamatta avioliittoasi on todella voimakas ja yksilökohtainen psykologinen työ.
Olen pahoillani puolestasi sen vuoksi, että olet vasta prosessisi alussa. Onneksi voit vielä muuttaa itseäsi,tee se nopeasti. Toisaalta elämä on kyllä kiehtovampaa, jos sen uskaltaa elää.