Entisen mieheni äiti on hyvin sairas ja lähipäivinä todennäköisesti jättämässä tämän elämän. Sain tänään kirjeen, jonka anoppi on sanellut tyttärelleen kirjoitettavaksi. Se on todella ahdistuneen oloista luettavaa ja ihan tuli itselleenkin paha olo. Anoppi pyytää vilpittömästi ensimmäisen kerran anteeksi minulle ja perheelleni vuosia sitten aiheuttamaa helvettiä ja harmittelee useaan otteeseen, ettei pysty korjaamaan menneitä. Erityisesti hän suree sitä, ettei ole pitänyt välejä yllä lapsiini sen jälkeen, kun perheemme ajautuivat lopullisesti välirikkoon. Ensimmäistä kertaa näen nyt anoppini murtuneena, yksinäisenä ihmisparkana, joka on kamppaillut omien mielenterveysongelmiensa kanssa koko ikänsä ja itsellänikin on huono omatunto, vaikka tiedän, etten ole tehnyt mitään väärää. Koskaan aiemmin hän ei ole näyttänyt inhimillistä puoltaan näin selkeästi ja nöyrästi, se tuntuu niin epätodelliselta ja paljastaa, että tosi on kyseessä.
Hän oli ollut jo nuoresta lähtien maanisdepressiivinen ja saanutkin hoitoa tuloksetta. Ensimmäisinä vuosina tulimme suhteellisen hyvin toimeen, vaikka aistinkin, että anoppi koki minut uhkana itselleen ja pojalleen. Usein hän oli viileä ja kylmä, mutta silloin vielä osasin käsitellä häntä ja annoin periksi, nuori ja sinisilmäinen kun olin. Hän oli vahvasti mukana elämässämme, mutta pikku hiljaa hän alkoi muuttua vihamielisemmäksi minua kohtaan, kun huomasi, että minulla on oma tahto ja alkoi puuttua joka asiaan varsinkin jäätyään sairaseläkkeellään kuin puille paljaille ilman mitään tekemistä. Hänen oma avioliittonsa oli onneton ja tunteeton ja miehensä lähinnä "tossun alla". Välimme viilenivät, kun anoppi vaati minua jäämään lasten kanssa kotiin, vaikka olin juuri saanut hyvän työpaikan. Annoin hänen tulla meille ironisine kommentteineen ja lapsellisine kiukunpurkauksineen, vaikka näin myös miten se vaikutti lapsiimme. Usein hän läsnäollessani pyrki varastamaan huomion joka asiassa itselleen ja osoittamaan, että on parempi, laittaa parempaa ruokaa, tietää mikä on oikein jne. Kun anoppi sai kuulla, että lapseni olivat vanhemmillani hoidossa tai käymässä, hän raivostui ja haukkui selän takana perhettäni ja kun isoäitini antoi meille lainaa uuteen taloon, anoppi oli kolme kuukautta puhumatta minulle. Yhdessä vaiheessa hän soitteli mykkäsoittoja meille, sulki luurin ja kiisti myöhemmin soittaneensa vaikka monta kertaa otin selvää, että hän oli puheluiden takana. Otimme etäisyyttä hänestä mieheni tahtoa vasten, ja kaikki sujuikin hyvin, kunnes ex-mieheni alkoi juoda ja sen jälkeen minulle riitti ja erosimme. Anoppi syytti hurskastellen tietenkin minua ja juorusi perättömiä kylästä toiseen ja väitti, että eristän lapset isästään, ja siihen ilmoitin aina, että niin tasan kauan kuin viina virtaa, lapset eivät isäänsä näe! Itse hän ei edes yrittänyt hankkia pojalleen hoitoa, vaan kieltäytyi usein edes uskomasta, että poikansa on juoppo. Vasta kun entinen mieheni laitettiin pihalle työpaikaltaan, hän alkoi ymmärtää, missä mennään, mutta silloinkin hän vielä kehtasi syyttää minua. Kielsin lapsia menemästä hänen luokseen, laitoin kaikki välit poikki ja sen jälkeen se olikin yhtä sotimista muutaman vuoden ajan, kunnes entinen mieheni kuoli auto-onnettomuudessa äkillisesti ja tuolloin anoppi menetti kokonaan elämänhalunsa. Myöhemmin olen myös tapellut oikeudessa anopin ja hänen edustajansa kanssa lasteni oikeudesta isänsä rakentamaan kesäpaikkaan.
Kun lapseni tulivat vanhemmiksi, sanoin heille, että itse saavat päättää nyt, pitävätkö mummiinsa yhteyttä, mutta eivät he halunneet enää ja emme ole olleet puheväleissä koko ex-mieheni suvun kanssa. Joulu- ja syntymäpäivälahjat anoppi ja appi laittoivat lapsille postissa, vaikka asuivat samassa kaupunginosassa! Aina välillä sain kuulla, mitä hän milloinkin oli juorunnut. Anoppini oli aina heltymätön, katkera ja vihamielinen, peräti narsistinen ja nyt yhtäkkiä hän kuolemansa kynnyksellä lähestyy minua näin nöyrästi, niin en todella, mitä tehdä. Nuorempana vihasin häntä, nyt viime vuosina olen pyyhkinyt hänet kokonaan mielestäni pois. Toisaalta säälin häntä nyt suunnattomasi ja haluaisin käydä tervehtimässä häntä tuon kirjeen johdosta sairaalassa ennen kuin on liian myöhäistä, mutta oliskohan se sittenkään hyvä ratkaisu, varsinkin kun hänen perhettään on siellä paikalla. Toisaalta lähden maanantaina viikon matkalle, joten nyt se olisi kai tehtävä. Opetin lapsilleni, että kaikista ei tarvitse missään nimessä pitää, kunhan vain oppisi tulemaan kaikkien kanssa toimeen. Anopin kohdalla sitä oli mahdotonta toteuttaa.
Hän oli ollut jo nuoresta lähtien maanisdepressiivinen ja saanutkin hoitoa tuloksetta. Ensimmäisinä vuosina tulimme suhteellisen hyvin toimeen, vaikka aistinkin, että anoppi koki minut uhkana itselleen ja pojalleen. Usein hän oli viileä ja kylmä, mutta silloin vielä osasin käsitellä häntä ja annoin periksi, nuori ja sinisilmäinen kun olin. Hän oli vahvasti mukana elämässämme, mutta pikku hiljaa hän alkoi muuttua vihamielisemmäksi minua kohtaan, kun huomasi, että minulla on oma tahto ja alkoi puuttua joka asiaan varsinkin jäätyään sairaseläkkeellään kuin puille paljaille ilman mitään tekemistä. Hänen oma avioliittonsa oli onneton ja tunteeton ja miehensä lähinnä "tossun alla". Välimme viilenivät, kun anoppi vaati minua jäämään lasten kanssa kotiin, vaikka olin juuri saanut hyvän työpaikan. Annoin hänen tulla meille ironisine kommentteineen ja lapsellisine kiukunpurkauksineen, vaikka näin myös miten se vaikutti lapsiimme. Usein hän läsnäollessani pyrki varastamaan huomion joka asiassa itselleen ja osoittamaan, että on parempi, laittaa parempaa ruokaa, tietää mikä on oikein jne. Kun anoppi sai kuulla, että lapseni olivat vanhemmillani hoidossa tai käymässä, hän raivostui ja haukkui selän takana perhettäni ja kun isoäitini antoi meille lainaa uuteen taloon, anoppi oli kolme kuukautta puhumatta minulle. Yhdessä vaiheessa hän soitteli mykkäsoittoja meille, sulki luurin ja kiisti myöhemmin soittaneensa vaikka monta kertaa otin selvää, että hän oli puheluiden takana. Otimme etäisyyttä hänestä mieheni tahtoa vasten, ja kaikki sujuikin hyvin, kunnes ex-mieheni alkoi juoda ja sen jälkeen minulle riitti ja erosimme. Anoppi syytti hurskastellen tietenkin minua ja juorusi perättömiä kylästä toiseen ja väitti, että eristän lapset isästään, ja siihen ilmoitin aina, että niin tasan kauan kuin viina virtaa, lapset eivät isäänsä näe! Itse hän ei edes yrittänyt hankkia pojalleen hoitoa, vaan kieltäytyi usein edes uskomasta, että poikansa on juoppo. Vasta kun entinen mieheni laitettiin pihalle työpaikaltaan, hän alkoi ymmärtää, missä mennään, mutta silloinkin hän vielä kehtasi syyttää minua. Kielsin lapsia menemästä hänen luokseen, laitoin kaikki välit poikki ja sen jälkeen se olikin yhtä sotimista muutaman vuoden ajan, kunnes entinen mieheni kuoli auto-onnettomuudessa äkillisesti ja tuolloin anoppi menetti kokonaan elämänhalunsa. Myöhemmin olen myös tapellut oikeudessa anopin ja hänen edustajansa kanssa lasteni oikeudesta isänsä rakentamaan kesäpaikkaan.
Kun lapseni tulivat vanhemmiksi, sanoin heille, että itse saavat päättää nyt, pitävätkö mummiinsa yhteyttä, mutta eivät he halunneet enää ja emme ole olleet puheväleissä koko ex-mieheni suvun kanssa. Joulu- ja syntymäpäivälahjat anoppi ja appi laittoivat lapsille postissa, vaikka asuivat samassa kaupunginosassa! Aina välillä sain kuulla, mitä hän milloinkin oli juorunnut. Anoppini oli aina heltymätön, katkera ja vihamielinen, peräti narsistinen ja nyt yhtäkkiä hän kuolemansa kynnyksellä lähestyy minua näin nöyrästi, niin en todella, mitä tehdä. Nuorempana vihasin häntä, nyt viime vuosina olen pyyhkinyt hänet kokonaan mielestäni pois. Toisaalta säälin häntä nyt suunnattomasi ja haluaisin käydä tervehtimässä häntä tuon kirjeen johdosta sairaalassa ennen kuin on liian myöhäistä, mutta oliskohan se sittenkään hyvä ratkaisu, varsinkin kun hänen perhettään on siellä paikalla. Toisaalta lähden maanantaina viikon matkalle, joten nyt se olisi kai tehtävä. Opetin lapsilleni, että kaikista ei tarvitse missään nimessä pitää, kunhan vain oppisi tulemaan kaikkien kanssa toimeen. Anopin kohdalla sitä oli mahdotonta toteuttaa.
Vastaukset 11
Vanhimmat
että olisiko sinun mahdollista käydä tapaamassa häntä. Hän saisi rauhan ennen kuolemaansa ja omalle mielenrauhallesikin olisi varmasti hyväksi, jos pystyisit antamaan anteeksi ja päästämään irti menneestä. Hän haluaisi varmasti itsekin tavata sinut. Mene tapaamaan häntä, vaikka vähän pelottaisikin!
menis tollasta lehmää kattomaan vaan nauttisin että potkasee tyjhää!
Veneessä oltu ja olen taas tällä hetkellä.Sain puh soiton anoppini sairaalassa olosta ja purin hammasta ja kävin hänen luonaan vähän ennen kuolemaa.Ja hyvä näin. Nyt sain erään läheiseni kuolin viestin ja olen taas miettinyt miksi en nähnyt häntä eläessä.Nämä asiat ovat sellaisia että voivat jäädä itselle mieleen vivaamaan.
Vie kukat ja kiitä kirjeestä vilpittömästi. En usko että kovin paljon sanoja tarvitaan tuossa tilanteessa. Omaisille voit sanoa, jos ihmettelevät, että anoppi lähetti kirjeen, jonka johdosta tulit heti.
Ei tunnu hyvältä jättää käymättä, koska voit koko loppuikäsi ajatella, että teit virheen kun et mennyt. Oman mielenrauhasikin vuoksi on viisainta käydä vaikka kuinka pikaisesti.
Kaikkea hyvää sinulle ja omaisillesi.
Soitin ex-mieheni siskolle ja sovittiin, että tulen huomenaamulla katsomaan hänen äitiään, ja menemme yhdessä. Hän ei enää jaksa nousta sängystä ylös, mutta on ollut tänään kuulemma melko pirteä. Ajattelin viedä kukkia ja näyttää vaikka valokuvia, mitä otettiin viime kesänä poikani häissä. Sinne anoppi ja appi oli kyllä kutsuttu, mutta eivät kyenneet tulemaan, mitä ovat myöhemmin pahoitelleet. Olen usein työssäni myös nähnyt tapauksia, joissa vanhus joutuu kuolemaan yksin ja katkerana, joten totta kai menen käymään. Onhan siinä oma kynnyksensä kaiken menneen jälkeen, mutta se on vain ylitettävä.
Kaikkea hyvää sinullekin.
Anoppisi elämä on päättymässä ja hän pyytää anteeksi: mene ihmeessä paikalle, kyseessähän on synninpäästö, johon jokainen kuoleva on oikeutettu. Ei itsesi, vaan anoppisi takia. Hänellä on ihmisarvo niin kuin meillä kaikilla, vaikka olisikin tehnyt paljon väärää elämässään. Ehkä nyt voit jo oikeasti antaa anteeksikin.
Teit oikean paatoksen menna vierailulle anoppisi luo.
Han tietaa, niinkuin sinakin, etta hanen elinpaivansa ovat kaymassa vahiin, eika kukaan voita mitaan pitamalla ylla vihamielisia ajatuksia.
Anoppisi yritys lahestya sinua on vaatinut valtavaa itsekuria. Mutta han teki sen. Teille kummallekin tulee helpottunut olo tietaessanne etta voitte kuin voittekin hyvaksya toisenne sellaisena kuin on ja etta mennyt on mennytta. Nyt sinakin voit ehka kevyemmin mielin ajetella anoppiasi.
Ennenkaikkea, etta pystyit kohtaamaan hanet taas ihmisena.
niin sinäkin, mutta teet rakkaudellisen teon antaessasi anteeksi ja huomioidessasi hänet, katuvan ihmisen.., se juuri on arvokkainta ihmisessä, anteeksianto ja armollisuus, se vain ja ainoastaan jää (siis sydämeen) vaikka maallinen mammona hetken täällä häilyykin
En tiedä menisinkö itse. Riippuu vähän missä vaiheessa olisin ollut asian käsittelyssä. JOs itse en olisi valmis, en menisi ihmisen takia, joka minua on piinannut vuosia. En ilkeyttäni ja kostaakseni vaan siksi etten vielä itse pystyisi. En kuitenkaan kokisi siitä katumusta. Koettu on! isoäitini oli minulle todella ilkeä, no hän ei pyytänytkään anteeksi suoraan minulta.. en mennyt hänen hautajaisiin. enkä katunut asiaa koskaan.
Mutta, jos olisin käsitellyt jo asioita ja voisin mennä ilman, että menisin jos todella haluaisin mennnä en vain "velvollisuudesta" tai koska niin on "oikein" tehdä.
Toivottavasti teit oikean ratkaisun itsesi kannalta. Minusta pitää olla itsekäs tässä vaiheessa kun toinen on niin paljon pahaa aiheuttanut, niin on parempi ajatella omaa mielenterveyttään! Jos pystyit menemään ja kokemaan asian itsesi kannalta hyväksi ratkaisuksi niin hyvä niin!
tämä tapaus on minulla herättänyt pintaan. Tänä aamuna anoppini sitten pääsi 17 vuotta sitten kuolleen poikansa luokse. En varmasti koskaan tule unohtamaan ex-anoppini tekoja ja niiden jättämiä henkisiä kärsimyksiä, mutta tiedän, että olen kuitenkin selvinnyt niistä kaikista voittajana, sillä en koskaan vajonnut hänen tasolleen. Pidin mielestäni kiinni siitä, minkä koin parhaaksi lapsilleni ja itselleni. Olen ajatellut tämän asian halki vuosia sitten, ja varmaan siksi sain useiden harkintojen jälkeen käytyä hänen luonaan viikonloppuna ja tein aivan oikean ratkaisun, sillä vaivaamaan se olisi jäänyt. Vaatii paljon tuollaiselta jäykkäniskalta taipua ja ruveta ajattelemaan asioita, joten kyllä hän ihan inhimillinen oli pohjimmiltaan. Hän ei enää jaksanut puhua paljon, kysyi vain olinko saanut kirjeen ja "mitä aioin tehdä". Siihen vain totesin, että kaikki menneet on anteeksiannettu ja unohdettu. Näin hänen sairauden runtelemista kasvoistaan, että hänet valtasi jonkinlainen helpotus ja niin tuli minullekin, sillä jotenkin koin sen vierailun lähimmäisen velvollisuudeksi, kaikesta huolimatta ja aivan hyvillä mielin pystyin lähtemään etelän matkalle. Siinä vain anoppi kertoi huonosta voinnistaan ja sanoi odottavansa kovasti jälleennäkemistä lapsensa kanssa, jos se hänelle suodaan kaiken jälkeen. Sanoin siihen, että kaikella on aikansa ja jokainen meistä tekee virheitä ja että hänen pojalleen äiti oli kaikki kaikessa. Toivon, että heillä on nyt hyvä olla yhdessä. Hieman säälittää ex-appi. Hän on dementoitunut ja tuskin pärjää kotona kauaa. Mutta sellaista elämä on. Hautajaisiin laitan adressin yhdessä vanhempieni kanssa.
Tämä anoppisuhde on opettanut minulle paljon ja osaan olla kiitollinen omasta miniästäni, joka on saanut niin paljon hyvää aikaa poikani elämässä. Miniälläni ja minulla on erilainen tausta ja erilaiset kiinnostukset, mutta arvostukset osuvat yhteen ja osaamme kunnioittaa toisiamme. Toisaalta myös muistan usein toisen puolisoni äitiä, joka oli puolestaan hyvin mukava ihminen.
Kuulostaa jotenkin kovin tutulta.
Paitsi, että minulla on erittäin hyvä mies ja anoppi on vielä hyvissä voimissa.
Olemme mieheni kanssa joskus pohtineet, että tuleekohan hänen vanhemmilleen edes kuolinvuoteella mieleen, että pyytäisivät anteeksi meiltä käytöstään, vai menevätkö hautaan ymmärtämättä mitä ovat tehneet.
Aika näyttää. Jotkut teot vain ovat niin pahoja, ettei niitä välttämättä pysty antamaan anteeksi, vaikka anteeksipyyntö tulisikin joskus.