täällä oli alenpana palstalla juttua miehen pois muuttamisesta. takana oli pettämistä, mutta mies ei vaan lähde pois kotoa.
Tilanne on kuin minulla. Aviopuolisoni kärähti pettämisestä ja halusi itse erota. Rakastaa kuulemma sitä toista. Järkytyin asiasta, mutta halusin silti yrittää jatkaa yhdessä, kun lapsiakin on. Vähän aikaa meni hyvin, puolisoni jopa sanoi, ettei yhteyttä toiseen enää ole. Sitten puolisoni taas halusi eron ja uhkasi lähteä jonkin pienen kinan jälkeen. Vielä silloinkin pyysin häntä jäämään ja selvittämään asian. No, asiaa ei selvitetty, mutta puoliso jäi. Se oli sellaista ainaista varpaillaanoloa, halusin olla yhdessä, mutta pelkäsin, milloin taas tulee uusi erouhkaus. Pikku hiljaa asiat palasivat omille urilleen, kun asioista ei enää puhuttu. Mielessä kuitenkin kaihersi välillä, entäs jos sittenkin...?
Sitten puolisoni jäi kiinni valheesta, kun ilmeni, että yhteydenpito oli jatkunut hänen vakuutteluistaan huolimatta. Käskin häipyä talosta ja mennä sen toisen kainaloon, kun ei erossakaan pysty olemaan. Puolisoni kuitenkin otti takapakkia ja sanoi, ettei mitään ole meneillään, se oli vain avunantoa jossakin asiassa. Ja jäi edelleen oleilemaan kotiin.
Tuudittauduin taas samaan turvallisuudentunteeseen, että kyllä tämä tästä alkaa sujua. Asioista ei edelleenkään puhuttu, mutta puolisoni alkoi viihtyä enemmän kotosalla. Tuntui, että pahat ajat olivat nyt takana. Sitten tärähti oikein kunnolla. Puolisoni jäi taas kiinni valheesta, ilmeni, että oli valehdellut koko ajan. Silloin suutuin totaalisesti ja raivosin, että nyt loppui minun kärsivällisyyteni. Pakkasin puolison vaatteet ja heitin ulos. Käskin olla poissa asunnosta, kun töistä tulen.
Ei lähtenyt. Vei vain tavaransa toiseen huoneeseen ja pyyteli anteeksi. Yritti sovintoa, mutta en pystynyt enää antamaan anteeksi, koska olin jo yrittänyt ja epäonnistunut.
Ilmoitin kylmästi, että painukoon sinne, minne koko ajan on halunnut. Löin avioeropaperit eteen ja käskin hoitaa ne raastupaan. Viikon oli ihan ookoo, pysyi kiltisti kotona, mutta eilen sitten oli poissa koko päivän ja illan ja lähti aamulla aikaisin, ennen kuin ehdein edes ylös nousta.
Vaatteet on vielä täällä, puoliso ties missä. En tiedä onko papereita eteen päin toimittanut. Nyt, kun riidasta on kulunut viikon verran, olen taas sillä kannalla, että ehkäpä se tästä alkaisi sujumaan. Tavallaan toivon, ettei eroa tulisi. Valheita en voi antteeksi koskaan antaa, mutta muuten...
Tiedän olevani suuri hölmö, kusetettava sellainen. Tunteita on liikaa jäljellä, jotta pääsisin tästä niin vain yli.
Onko kenelläkään kokemuksia tälläisesta sekoilusta, kun ei millään voisi päästää irti, vaikka faktat tietää? Olenko läheisriippuvainen? Miten tästä selviää? En halua enempää kusetusta, vaikka tiedän olevani herkkäuskoinen hölmö.
Tilanne on kuin minulla. Aviopuolisoni kärähti pettämisestä ja halusi itse erota. Rakastaa kuulemma sitä toista. Järkytyin asiasta, mutta halusin silti yrittää jatkaa yhdessä, kun lapsiakin on. Vähän aikaa meni hyvin, puolisoni jopa sanoi, ettei yhteyttä toiseen enää ole. Sitten puolisoni taas halusi eron ja uhkasi lähteä jonkin pienen kinan jälkeen. Vielä silloinkin pyysin häntä jäämään ja selvittämään asian. No, asiaa ei selvitetty, mutta puoliso jäi. Se oli sellaista ainaista varpaillaanoloa, halusin olla yhdessä, mutta pelkäsin, milloin taas tulee uusi erouhkaus. Pikku hiljaa asiat palasivat omille urilleen, kun asioista ei enää puhuttu. Mielessä kuitenkin kaihersi välillä, entäs jos sittenkin...?
Sitten puolisoni jäi kiinni valheesta, kun ilmeni, että yhteydenpito oli jatkunut hänen vakuutteluistaan huolimatta. Käskin häipyä talosta ja mennä sen toisen kainaloon, kun ei erossakaan pysty olemaan. Puolisoni kuitenkin otti takapakkia ja sanoi, ettei mitään ole meneillään, se oli vain avunantoa jossakin asiassa. Ja jäi edelleen oleilemaan kotiin.
Tuudittauduin taas samaan turvallisuudentunteeseen, että kyllä tämä tästä alkaa sujua. Asioista ei edelleenkään puhuttu, mutta puolisoni alkoi viihtyä enemmän kotosalla. Tuntui, että pahat ajat olivat nyt takana. Sitten tärähti oikein kunnolla. Puolisoni jäi taas kiinni valheesta, ilmeni, että oli valehdellut koko ajan. Silloin suutuin totaalisesti ja raivosin, että nyt loppui minun kärsivällisyyteni. Pakkasin puolison vaatteet ja heitin ulos. Käskin olla poissa asunnosta, kun töistä tulen.
Ei lähtenyt. Vei vain tavaransa toiseen huoneeseen ja pyyteli anteeksi. Yritti sovintoa, mutta en pystynyt enää antamaan anteeksi, koska olin jo yrittänyt ja epäonnistunut.
Ilmoitin kylmästi, että painukoon sinne, minne koko ajan on halunnut. Löin avioeropaperit eteen ja käskin hoitaa ne raastupaan. Viikon oli ihan ookoo, pysyi kiltisti kotona, mutta eilen sitten oli poissa koko päivän ja illan ja lähti aamulla aikaisin, ennen kuin ehdein edes ylös nousta.
Vaatteet on vielä täällä, puoliso ties missä. En tiedä onko papereita eteen päin toimittanut. Nyt, kun riidasta on kulunut viikon verran, olen taas sillä kannalla, että ehkäpä se tästä alkaisi sujumaan. Tavallaan toivon, ettei eroa tulisi. Valheita en voi antteeksi koskaan antaa, mutta muuten...
Tiedän olevani suuri hölmö, kusetettava sellainen. Tunteita on liikaa jäljellä, jotta pääsisin tästä niin vain yli.
Onko kenelläkään kokemuksia tälläisesta sekoilusta, kun ei millään voisi päästää irti, vaikka faktat tietää? Olenko läheisriippuvainen? Miten tästä selviää? En halua enempää kusetusta, vaikka tiedän olevani herkkäuskoinen hölmö.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Siinäpä se.Täällä vähän samantapaista kusetusta.
Viime kesänä heinäkuun lopulla mies yhtäkkiä katosi ja palasi seuraavana iltäpäivänä.Tunnusti pettäneensä minua työkaverinsa kanssa.Minä hullu pyytelin ja anelin.Mieskin uskotteli pari viikkoa,että meidän yhteiselämästä on pidettävä kiinni.
Sitten ilmoitti vuokranneensa asunnon ja muutti pois elokuun lopulla.Mukaansa otti vain välttämättömän.Minä ja lapset(melkein aikuisia,ei elatusmaksuja)jäimme tänne entiseen kotiin.
Mitkään käytännön asiat ei ole edistynyt mihinkään päin.
Joulukuulla oli tulossa takaisin ja minä hullu lupasin.Perui sitten seuraavana päivänä.
Sitten taas tammikuulla sama juttu.Tulikin ja muutaman päivän päästä uskomattoman tarinan turvin perui taas ja lähti pois.
Viimeiset 7 kuukautta on ollut kuin jostakin elokuvasta.
Nyt maaliskuun alussa muutti uuden onnensa kanssa yhteen asumaan.Kova on ollut vauhti.Välillä tuntuu,että aivan sekopäisen käytöstä.Vai olenko minä se hyväuskoinen hölmö.No,enää en usko.
Takana tosiaankin helvetillinen tuska ja epävarmuus ja välillä on vieläkin,mutta nyt aivan viime päivinä on jo välillä huvittanutkin tämä toisen touhu.
Mielestäni se on naurettavaa,vastuutonta,lapsellista touhua.
Voiko viiskymppinen mies siitä vaan vauhdissa vaihtaa 30 vuoden yhteiselämän jälkeen koko systeemin uusiksi.Tai voi,se on nähty,mutta onnistuuko se pitemmän päälle..
Meillä edelleen käytännön asiat kesken,mutta eiköhän uusi avokkinsa laita niihinkin pian vauhtia...
Meilläkin 30 vuoden avioliiton jälkeen paljastui miehen suhde, joka oli kestänyt reilun vuoden. Yhden syrjähypyn olin jo muutama vuosi sitten antanut anteeksi kun mies silloin sanoi, että avioero olisi hänen loppunsa. Nyt panin eron ensimmäisen vaiheen hakemuksen käräjäoikeuteen. Näytti siltä, että mies vaan halusi jatkaa seurusteluaan. Silloin käskin hänen valita joko minut tai sen toisen, jos valinta on se toinen niin muuttakoon välittömästi pois kotoa. Mies valitsi sen toisen muutti pois. Mitään käytännön järjestelyitä mies ei ruvennut hoitamaan vaan mitä etsin juristin ja pesän jakajan sekä rupesin hommaamaan omaa asuntoa.
Erosta on nyt reilu vuosi ja minulla alkaa vähitellen tuska helpottaa. Mutta edelleen minulle on käsittämätöntä, miten mies voi heittää yli 30 vuotta pois noin vain ja jatkaa elämäänsä kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Itselläni ihan samanlainen tilanne kuin teillä. Ero, joka tietysti vihdoin ja viimein tuli, oli minulle SUUNNATON helpotus.
Suosittelen alkuperäiselle kirjoittajalle eroa. Ei se tuosta enää ainakaan paremmaksi muutu. Lopeta koko pelleily ennen kuin menetät järkesi.
Voimia!
naisistakin samanlaisia löytyy, uskokaa pois...
oli tosiaan naisesta kirjoitettu, eli on niitä naisissakin.
Se tässä eniten rassaa, kun olisin valmis jo antamaan anteeksi kaiken, mutta toinen on edelleen, missä on. Perään en soittele, se on varma.
Teki mieli tänään lähteä hiukan baanalle rilluttelemaan, mutta en sitten jaksanutkaan. Eikä ollut vapaata kaveria mukaan lähdössä, kaikilla oli jotain menoa varattuna. Yksin ei oikein innosta...
Lapset nyt eivät ole kovin pieniä, eli pärjäisivät keskenään muutaman tunnin, mutta innostusta menoon ei löytynyt.
Tekisi mieli maksaa potut pottuina petturille ja laittaa totaalisesti "haisemaan".
zzzzzzzzzz zzzzzzzzzzzzzz
zzzzzzzzzzzzzzzz zzzzzzzzzzzzzzzz
Kuulostipa tutulta paitsi että mies ei tullut kotiin takaisin.Ei ilmoittanut olinpaikkaansa mulle pariin kuukauteen.Ensin tietty vakuutteli vain ystävyydestä tähän naiseen jne.
Hain eron ykkösvaihetta ja nyt on virallinen erokin jo astunut voimaan.
Olin minäkin ensialkuun läheisriippuvainen, itkin ja raivosin vuoron perään, riuduin kun en pystynyt tuskassani syömään mitään.Sydämeni särkyi ja koin fyysistä kipua. Jouduin turvautumaan rauhoittaviin sekä unilääkkeisiin.Olin todella pohjalla.Hain apua ja sain sitä ja nyt elämä hymyilee.Olen solminut uuden ihmissuhteen, vaikka ensin ajattelin, että minun on saatava itseni ehjäksi, ennen kuin voin ajatellakaan uutta miessuhdetta.Niin vain kävi, että rakastuin.Ja on sydämeni ehjä taas -se on rakastettu ehjäksi.
Mieti hyvin tarkkaan, haluatko roikkua hätävarana, sillä mies selvästikin pitää sua sellaisena.Kuulostaa julmalta, mutta näin se on.Älä suostu olemaan kynnysmattona enää, ansaitset paljon parempaa.Nykyinen mies ei ole kuitenkaan sulle Se Oikea.Oikea Mies arvostaa ja kunnioittaa sua ja rakastaa sua aidosti ja unohtaa kaikki muut maailman naiset.
Kaikkea hyvää sulle!
ps.asioilla on tapana järjestyä...
on nainen, mutta kiitos sulle tsempistä. Kyllä tiedän, että olen se kynnysmatto, mutta asioilla tosiaan on tapana järjestyä. Muuten tämä elo olisikin oikein mukavaa, mutta tämä parisuhde tekee kiusaa.
Kiitos kaikille kirjoittajille, hyvää jatkoa ja tsemppiä itse kullekin. Terveisin se alkuperäinen, joka ei huomannut puhua "vaimosta", kun en saanut kirjoitettua sitä sanaa. Nyt on jo helpompaa...
edestakas soudettiin ja vaikka mies vanno et ei ole toista naista enää,oli kuitenkin.Lopulta muutin viimeinkin itse pois ja haastemies vei lopullisen eropaperin miehelle koska hän ei hakenut postista sitä.Olen helpottunut ja vaikka teinkin kovasti surutyötä,helppoa ei ole ollut 30vuoden liiton jälkeen ero!Nyt mies elää saman naisen kanssa ja en näe häntä edes enää.Uskon kuitenkin että surutyö on edessä hänelläkin kunhan alkaa arki.Ei yhteistä elämää voi tuosta vaan muuttaa.Mutta oma terveys on tärkein ja kekenkään kynnysmatoksi ei saa jäädä.Voimia sillä niitä tarvitset,itsellä meni viisi vuotta toipua ksikesta.