Äitini on pelästytttänyt jo tarhaikäisestä asti ystäväpoikani mäkeen ja haukkuu näitä yhä selkäni takana. Tälläpä kertaa en ole miestä vielä tuonnut näytille. Vaikka seurustelemmen en ole edes suhteesta maininnut mitään, koska tiedän valitusryöpyn alkavan
1) Olen liian nuori seurustelemaan (18)
2) Nuorukainen ei kelpaa hänelle, esim. koska minä pidän hänestä. Tosin tässä on monta muutakin syytä miksi häneltä pääsisi jyrkkä EI.
En uskonut suhteemme viriävän seurusteluun saakka, joten hän kuullut äitini tempauksia ollessaan ystäväni, seurauksena taitaa vähän pelätä häntä. Joudun aina selittelemään menojani, hän pitää minua vieläkin pikkutyttönä, kotoakaan en saisi poistua yksin. Poikaystäväni ei uskalla tulla tänne, sillä riskitekijöitä on vielä liikaa. Hänkään kun ei ole kertonut vanhemmilleen suhteesta, kun ei tiedä kuinka edetä ja pystymmekö ylipäänsä vai lopettaako äitini suhteemme heti, kun saa tietää. Mutta siitä ei sen enempää.
En puhu äidistäni anoppina, vaan _mahdollisena tulevana anoppina_, siinä on vissi ero. Olemme vielä sen verran nuoria, emmekä ole tavanneetkaan kasvoista kasvoihin, joten emme suunnittele häitä jne. Tapaamisen mahdollisuus tosin lähenee päivä päivältä, vanhenemme, tunteemme vahvistuvat. Kuka tietää, jos rakkauden syvin olemus syntyy meidän välillemme - aika näyttää. Hänen "kanssaan" aika kuluu niin nopeasti, mistään hetkellisestä kuukauden netti-ihastumisesta ei ole kysymys, olemme tunteneet toisemme netissä kaksi vuotta. Onhan se lyhyt aika, mutta pitkä verrattuna niihin, jotka menevät chattiin huutamalla etsimään seuraa ja vaihtavat numeroita sen kummemmin toiseen tutustumatta, kun me törmäsimme sattumalta ja ystävystyimme elättelemättä sen kummempia toiveita suhteesta.
Mutta, tässä tulikin yksi asia, joka ei miellytä äitiäni.
"Nettisuhde? Herran jumala, aiotko hypätä jonkun tuntemattoman raiskaajan kelkkaan."
Kyllä, kyllä.. Niistä monista joiden kanssa olen netissä keskustellut, juuri tämä sattuu olemaan sekopäinen hakkerinarkkariraiskaajasaatananpalvojaskitsofrenikko. Way to go äiti, "suojelet" minua liikaa pitämällä yhä vauvana, joka ei osaa kantaa vastuuta omista päätöksistään. Eivätkö uhraukset ja riskinotot vasta näytä millainen on lopputulos? Miksei intuitioon saa luottaa, vaikka minulla se on aina ollut vahva? Ei rakkaus ole aina järkevää.
"Pohjoisesta? Pohjanmaalaiset ovat niitä suurimpia juroja juoppoja persjalkaisia idiootteja!"
Kyllä, äitini on suurenluokan stereotypioiva rasisti, eikä hänelle kelpaa mikään. Nähtävästi hän ja poikaystäväni ottaisivat hyvin usein yhteen - eritoten verbaalisesti, sanainen arkku kun on molemmilla varsin laaja ja tekstiä kyllä riittää, jos sopivasti tulee ärsytettyä. Eri asia kumpi kestää. Pamautti minulle kerran suoraan, että jos nain pohjanmaalaisen, jättää perinnöttömäksi - ihampa sama minulle.
Muitakin "huonoja puolia" löytyy varmasti, esimerkiksi kasvoiltaan poikaystäväni muistuttaa hyvin paljon läheistä ystävääni, jonka äiti haukkui pataluhaksi laiskaksi idiootiksi - poika otti monesti nokkiinsa ja viimeisimmän haukkumisen jälkeen yhteydenpito loppui siihen. Hän kesti kaksi vuotta, pidempään kuin kukaan aikaisemmin. Yritti pysyä, muttei enää loppujen lopuksi jaksanut. Poika kävi meillä melkein päivittäin ja äiti otti siitäkin hertsiä: "Ei tuo ole normaalia"
Juuri tätä viimeisintä poikaa äiti inhosi sydänjuuriaan myöten ja nykyinen poikaystäväni muistuttaa häntä kovasti, sekä luonteeltaan, että ulkonäöltään. Pelkään, että tälläkin kertaa tapahtuu samoin. Eihän tässä muuten, "miehiä tulee ja menee", mutta kun tähän olisi kiintynyt, jos ei muuten suhde onnistuisi oikeassa elämässä niin haluaisi ainakin säilyttää hyvän ystävän. Kaikki pojat tuo on tähän mennessä karkoittanut, jopa muutaman tyttökaverinkin ja niitä joiden kanssa olen, hän haukkuu selän takana.
Eihän tuolle mitään voi. Pelottaa vain jo etukäteen tuoda poikakaveria käymään sitten tulevaisuudessa, kun tämäkin tietää vähän tuosta. Ekoilla kerroilla äiti saattaa olla kuin enkeli, mutta siitä se sitten lähtee, kulissi särkyy. Minua pitää kyllä lujasti otteessaan, on miltei mahdoton irrottautua ja jollen tee jotain asiaa täydellisesti oikein, en osaa mitään ja olen hyödytön.
Koska opiskelen vielä asun kotona, omasta kämpästä ei ole vielä vuosiin tietoa. Tuo ei ainakaan auta minua jaloilleni, se on varma, rämmin siis ylös suosta omin avuin ja mahdollisimman pian kuin vain voin. Toivon, että äitini saisi mielenhäiriön ja pitäisi tästä tyypistä, se on vain niin kaukaa haettu, kun "huonoja puolia" on kamalasti.
Äiti, minulla on sinulle yksi toivomus, älä karkoita tätä..
1) Olen liian nuori seurustelemaan (18)
2) Nuorukainen ei kelpaa hänelle, esim. koska minä pidän hänestä. Tosin tässä on monta muutakin syytä miksi häneltä pääsisi jyrkkä EI.
En uskonut suhteemme viriävän seurusteluun saakka, joten hän kuullut äitini tempauksia ollessaan ystäväni, seurauksena taitaa vähän pelätä häntä. Joudun aina selittelemään menojani, hän pitää minua vieläkin pikkutyttönä, kotoakaan en saisi poistua yksin. Poikaystäväni ei uskalla tulla tänne, sillä riskitekijöitä on vielä liikaa. Hänkään kun ei ole kertonut vanhemmilleen suhteesta, kun ei tiedä kuinka edetä ja pystymmekö ylipäänsä vai lopettaako äitini suhteemme heti, kun saa tietää. Mutta siitä ei sen enempää.
En puhu äidistäni anoppina, vaan _mahdollisena tulevana anoppina_, siinä on vissi ero. Olemme vielä sen verran nuoria, emmekä ole tavanneetkaan kasvoista kasvoihin, joten emme suunnittele häitä jne. Tapaamisen mahdollisuus tosin lähenee päivä päivältä, vanhenemme, tunteemme vahvistuvat. Kuka tietää, jos rakkauden syvin olemus syntyy meidän välillemme - aika näyttää. Hänen "kanssaan" aika kuluu niin nopeasti, mistään hetkellisestä kuukauden netti-ihastumisesta ei ole kysymys, olemme tunteneet toisemme netissä kaksi vuotta. Onhan se lyhyt aika, mutta pitkä verrattuna niihin, jotka menevät chattiin huutamalla etsimään seuraa ja vaihtavat numeroita sen kummemmin toiseen tutustumatta, kun me törmäsimme sattumalta ja ystävystyimme elättelemättä sen kummempia toiveita suhteesta.
Mutta, tässä tulikin yksi asia, joka ei miellytä äitiäni.
"Nettisuhde? Herran jumala, aiotko hypätä jonkun tuntemattoman raiskaajan kelkkaan."
Kyllä, kyllä.. Niistä monista joiden kanssa olen netissä keskustellut, juuri tämä sattuu olemaan sekopäinen hakkerinarkkariraiskaajasaatananpalvojaskitsofrenikko. Way to go äiti, "suojelet" minua liikaa pitämällä yhä vauvana, joka ei osaa kantaa vastuuta omista päätöksistään. Eivätkö uhraukset ja riskinotot vasta näytä millainen on lopputulos? Miksei intuitioon saa luottaa, vaikka minulla se on aina ollut vahva? Ei rakkaus ole aina järkevää.
"Pohjoisesta? Pohjanmaalaiset ovat niitä suurimpia juroja juoppoja persjalkaisia idiootteja!"
Kyllä, äitini on suurenluokan stereotypioiva rasisti, eikä hänelle kelpaa mikään. Nähtävästi hän ja poikaystäväni ottaisivat hyvin usein yhteen - eritoten verbaalisesti, sanainen arkku kun on molemmilla varsin laaja ja tekstiä kyllä riittää, jos sopivasti tulee ärsytettyä. Eri asia kumpi kestää. Pamautti minulle kerran suoraan, että jos nain pohjanmaalaisen, jättää perinnöttömäksi - ihampa sama minulle.
Muitakin "huonoja puolia" löytyy varmasti, esimerkiksi kasvoiltaan poikaystäväni muistuttaa hyvin paljon läheistä ystävääni, jonka äiti haukkui pataluhaksi laiskaksi idiootiksi - poika otti monesti nokkiinsa ja viimeisimmän haukkumisen jälkeen yhteydenpito loppui siihen. Hän kesti kaksi vuotta, pidempään kuin kukaan aikaisemmin. Yritti pysyä, muttei enää loppujen lopuksi jaksanut. Poika kävi meillä melkein päivittäin ja äiti otti siitäkin hertsiä: "Ei tuo ole normaalia"
Juuri tätä viimeisintä poikaa äiti inhosi sydänjuuriaan myöten ja nykyinen poikaystäväni muistuttaa häntä kovasti, sekä luonteeltaan, että ulkonäöltään. Pelkään, että tälläkin kertaa tapahtuu samoin. Eihän tässä muuten, "miehiä tulee ja menee", mutta kun tähän olisi kiintynyt, jos ei muuten suhde onnistuisi oikeassa elämässä niin haluaisi ainakin säilyttää hyvän ystävän. Kaikki pojat tuo on tähän mennessä karkoittanut, jopa muutaman tyttökaverinkin ja niitä joiden kanssa olen, hän haukkuu selän takana.
Eihän tuolle mitään voi. Pelottaa vain jo etukäteen tuoda poikakaveria käymään sitten tulevaisuudessa, kun tämäkin tietää vähän tuosta. Ekoilla kerroilla äiti saattaa olla kuin enkeli, mutta siitä se sitten lähtee, kulissi särkyy. Minua pitää kyllä lujasti otteessaan, on miltei mahdoton irrottautua ja jollen tee jotain asiaa täydellisesti oikein, en osaa mitään ja olen hyödytön.
Koska opiskelen vielä asun kotona, omasta kämpästä ei ole vielä vuosiin tietoa. Tuo ei ainakaan auta minua jaloilleni, se on varma, rämmin siis ylös suosta omin avuin ja mahdollisimman pian kuin vain voin. Toivon, että äitini saisi mielenhäiriön ja pitäisi tästä tyypistä, se on vain niin kaukaa haettu, kun "huonoja puolia" on kamalasti.
Äiti, minulla on sinulle yksi toivomus, älä karkoita tätä..
Vastaukset 10
Vanhimmat
Kuulostaa tuo oireilu aika tyypilliseltä läheisriippuvaisen narsistin touhuilulta. Sinuna muuttaisin mihin tahansa muualle kotoa mahdollisimman pian. Itselläni on kaikki välit poikki äitiin jo neljättä vuotta. Toi lapsen ihmissuhteiden torpedointi on SAIRASTA, merkki vakavasta mielenterveysongelmasta. Hylkää äitisi, kosket häneltä saa ikinä rakkautta, tukea tai mitään myönteistä, oma elämäsi pelkästään myrkyttyy.
Hän on itse täydellisyys, kukaan muu ei osaa mitään. Lääkäriin ei suostu ja sukulaiset on myrkkyä, vieraita ei käy paljoa milloinkaan ja nekin haukkuu jälkeenpäin. En yhtään ihmettelisikään, vaikka olisikin jotain häikkää päässä, useat lähisukulaiset on samaa mieltä. Osaa kyllä hyvin näytellä. Ne jotka eivät paremmin tunne perheemme arkea sanovat meidän olevan aivan samanlaisia, minä ja äitini, mutta todellisuudessa olemme kuin yö ja päivä ja kiistelemme kaikesta - kummakohan sana on loppujen lopuksi itse laki? Jos hänen mielestään musta on valkoinen niin sitten se on.
Olen päättänyt, että jos joskus naimisiin pääsen ja lapsia saan niin pidän jälkipolven erossa suvustani. Toivotaan nyt, ettei tämä potentiaalinen sulhasehdokas lähtisi karkuun.
Aikoinaan minäkin olin vävynä tuollaisella naisella. En ole enää. Muutkin väyt ja miniät ovat joutuneet häviämään.
Tätä on tapahtunut ainakin jo kolmessa polvessa. Kammottava sukuvika!
Suku on sekaisin kuin jokisen eväät, kun joku kuolee. Perinnön kärkkyjiä piisaa, kun jokainen on vähintään toisessa liitossa, ja lapsia on lukuisan joukon kanssa.
Neuvoisin pitämään tulevan miehesi ja anoppisi niin kaukana toisistaan, kuin mahdollista.
Ehkä kannattaisi itsesikin pitää hajurakoa. Vaikka et tuntisikaan itseäsi aivopestyksi, se saattaa olla mahdollista. Minun ex-anoppini taisi sen jollain maagiselta tuntuvalla tavalla.
Älä päästä häntä teidän onnenne väliin!
Luonnehäiriöisen ihmisen omaisena vuositolkulla elämisestä jää yleensä vielä itselle eriasteisia psyykkisiä vaurioita, lapsi ja nuori tarvitsee kasvaessaan myönteisiä roolimalleja (kuten huolehtivan ja rakastavan äidin). Jos äitisi ei tähän kykene niin kannattaa miettiä, josko tuttavapiirissä olisi jotain ymmärtäväistä tätiä tai maailmaa nähnyttä ystävää joka voisi tarjota tukea tarvittaessa. Tietty aikuisena on mahdollista käydä psykoterapiassa mutta se maksaa maltaita - pääasia on että tiedostat itsessäsi mahdolliset kipupisteet ja ettet kierrätä mahd. huonoja fiiliksiä kanssaihmisille (esim. poikaystävälle). Kannattaa myös varoa törmäystä auktoriteettien kanssa (auktoriteettien esim. johtajien kunnioitus ei kehity jos vanhempi-suhteissa on pahoja ongelmia lapsuudessa). Esim. pomosta ei ole pakko pitää duunissa, mutta jos pystyt pitämään mölyt mahassasi niin parempi juttu uraputkesi kannalta. Itse en ole aina pystynyt.
Täältäkin voisi löytyä joitain eväitä asioiden tiedostamisen kiviselle polulle:
http://www.narsistienuhrientuki.info
Onhan tuolla ollut vaikeuksia, suvulla kun oli tapana kulkea ketunhäntä kainalossa ja sai aina varoa mitä teki, meiltä esim. huijattiin perheyrityksen osakkeet ja kuolema on ollut läsnä äitini elämässä jo hyvin nuorella iällä ja traumoja on varmasti jäänyt. Stressiäkään hänellä ei ole, vaikka hän on töiden kimpussa melkein kaiken aikaa. Hänelle tuosta tosin ei uskalla mainitakaan, siitähän syntyisi sisällissota.
Uskon, etten minäkään tästä aivan "terveenä" ole selvinnyt. On jäänyt pahaksi tavaksi takertua ihmisiin ja masentua helposti, eivätkä muut pidä siitä. Eivätkä sen puoleen myöskään ymmärrä miksi äiti puuttuu niin moniin asioihin ja rajoittaa tekemisiäni. Varsinkin poikakaverille tulee äksyiltyä kovin turhastakin välillä, mutta kyllä se siitä, sama on välillä toisinkin päin.
Ja tuosta nettisuhteesta.. tiedän, ettei ole viisasta pitää kiirettä yhteenmuuttamisessa ja tällaisessa (emme vielä aiokaan, kunhan katsoo mihin suuntaan tämä suhde kehittyy tapaamisten alkaessa). Mutta tämä tuntuu oikealta minulle. Olemme molemmat sellaisia, jotka tahtovat edetä hitaasti ja varmasti, hän tosin jännittää tapaamistamme varmasti ujompana enemmän. Olen aika varma, että sovimme yhteen (myös IRL) ja sitä mieltä ovat läheisemmekin, "kuin vanha aviopari", molemmin puolin. Kumppanini on nuoresta iästään huolimatta minua järkevämpi ja pitää minut maan pinnalla, kun liihottelen turhan korkealle hullutuksiin.
Kiitos kumminkin varoituksesta :)
Äidilleni raha ja materia merkitsevät suhteettoman paljon. Ymmärrän kyllä, että täytyy pystyä elättämään itsensä ja saada jotain myös säästöön pahanpäivän varalle. En niinkään ole edes kiinnostunut perinnöstä eli minun puolestani perinnöttömäksi jättäminen on aivan sama.
Kun vain saisi elää rauhassa oman miehen ja lapsien kanssa, ja olla varaa pieneen ylellisyyteen, eikö se jo tekisi onnelliseksi? Minut se ainakin tekisi.
Kiitos vastanneille. Nyt tuntuu, että kyllä tästä jotenkin selviäisi eteenpäin. Toivotaan, että pojalla kestää kantti äitini kanssa, eikä äitini päätä haukkua tätä mäkeen, kun tulee aika tavata.
Minunkin on vaikea olla pitämättä mölyjä mahassani. Johtunee kai huonosta lapsuudenkodista, mutta itsenäisyyden halu ei kai aina ole vain negatiivinen piirre.
Vanhempiinsa takertuvat lapset jäävät loppuiäkseen kotikyläänsä tai samaan kortteliin asumaan, eikä heistä koskaan voi tulla yksityisyrittäjiä, koska pelkäävät liiaksi turvattomuutta ja vastuunkantamista.
Turvattomuus on minulle niin tuttu juttu jo lapsuudesta, että en pelkää oikeastaan yhtään mitään.
ei muuten Suomen lain mukaan onnistu, rintaperillinen (=kuolleen vanhemman biologinen tai adoptoitu lapsi) perii aina oman osansa. Vanhempi voi korkeintaan lahjoitella rahansa joillekin hihhuleille ennen kuolemaansa tai muuten hoitaa hommat niin ettei perittävää jää jakoon.
Ette ole vielä kasvosta kasvoihin tavanneet?
Juttusi on sen verran pitkä, että sekosin sitä lukiessani. Sen kuvan sain, etä sinäkään et ole poikaa nähnyt.
Enpä suosittelisi ihan hirveän kiirettä pitämään ainakaan kotoa lähtemisessä nettirakkauden kelkkaan.
Mutta jos äitisi haluaa jättää sinut perinnöttömäksi miehesi takia, niin kerropa hänelle, että se ei tule onnistumaan. Jos hänestä siis rahat ja tavara nyt niin tärkeää on.
Sinä opiskelet ja saat oman elämän ja hommaat tulevaisuuden itsellesi. Jos äitisi kamalasti lyö palikkaa rattaisiin, niin lähdet etkä taaksesi katso!
Ollessani ikäisesi, ja asuessani vielä vanhempieni luona, äitini yritti jostain syystä pilata jokaisen seurustelusuhteeni. Onneksi hän ei siinä juurikaan onnistunut koskaan, mutta kyllä se sai niskavillat pystyyn. Hän tosin käyttäytyi aikalailla päinvastaisesti kuin sinun äitisi, esimerkiksi soitteli poikaystävilleni että heidän pitäisi jättää minut ja niin edelleen. Ilmeisesti en häne mielestään ollut tarpeeksi hyvä heille, tai se oli hänen tapansa "suojella" minua, who knows. Muutenkin äitini oli todella kontrolloiva, ei antanut minun käydä töissä jne.
Tilanne onneksi on helpottunut muutettuani pois kotoa. Yritä sinäkin jaksaa:)