Olen ahdistuksen syövereissä. Olen alkanut seurustella maailman ihanimman miehen kanssa, enkä tahdo kestää tätä. Miksikö? Siksi, että olen niin ahdistunut, tää suhde ahdistaa mua. Olen toisaalta aivan järjettömän onnellinen ja valmis menemään naimisiin huomenna, tekemään lapsia ensi viikolla, muuttamaan Kiinaan tai ihan mihin vaan tämän miehen kanssa. Olen todella rakastunut. Kuitenkin välillä mut valtaa aivan hirveä ahdistus ja musta tuntuu, etten kestä olla se kanssa, mua pelottaa ihan mielettömästi. En edes oikein tiedä, mikä mua pelottaa, sekö, että se jättää minut, sekö, ettei meidän suhde toimikaan vai mikä. Joku henkeäsalpaava hirveä kauhu vaan iskee aina välillä.
Tämä on tosi kummallista, koska olen kuitenkin aiemminkin seurustellut varsin pitkiä aikoja, eikä mitään tällaista ole koskaan ollut. Musta tuntuu, kuin olisin ihan alasti, vailla mitään puolustuskeinoa koko ajan. En osaa edes puhua tästä miehelleni, enkä halua, koska se pelottaisi vaan entistä enemmän. Ainoa, mitä osaan sanoa on, etten tiedä, jaksanko jatkaa suhdettamme - vaikka mitään muuta en niin kovasti halua kuin juuri sitä. Harvinaisen rakentavaa... Samoin usein nostan vaan piikit pystyyn sen sijaan, että sanoisin miehelle suoraan, mistä on kyse. Jos vaikka ollaan sovittu tapaaminen ja mies peruu sen tai jos mä haluaisin tavata, mutta miehellä on jotain muuta eikä me voidakaan nähdä, yritän saman tien keksiä syitä peruuttaa kaikki koko loppuviikon tapaamiset saman tien. En uskalla tehdä oikein mitään, olen solmussa. En melkein koskaan uskalla halata tai pussata miestäni noin vain tai koskettaa sitä ohimennen, en uskalla sanoa sille, miten ihana se on ja miten rakastan sitä ja sen hiuksia, silmiä, vartaloa ja kaikkea. Olen jotenkin lamaantunut tästä kaikesta. En haluaisi, että se näkee, kuinka paljon sitä rakastan, vaikka toisaalta juuri sen haluaisin sille näyttää ja kertoa. Pelottaa vaan niin perkeleesti.
Tämä on tosi kummallista, koska olen kuitenkin aiemminkin seurustellut varsin pitkiä aikoja, eikä mitään tällaista ole koskaan ollut. Musta tuntuu, kuin olisin ihan alasti, vailla mitään puolustuskeinoa koko ajan. En osaa edes puhua tästä miehelleni, enkä halua, koska se pelottaisi vaan entistä enemmän. Ainoa, mitä osaan sanoa on, etten tiedä, jaksanko jatkaa suhdettamme - vaikka mitään muuta en niin kovasti halua kuin juuri sitä. Harvinaisen rakentavaa... Samoin usein nostan vaan piikit pystyyn sen sijaan, että sanoisin miehelle suoraan, mistä on kyse. Jos vaikka ollaan sovittu tapaaminen ja mies peruu sen tai jos mä haluaisin tavata, mutta miehellä on jotain muuta eikä me voidakaan nähdä, yritän saman tien keksiä syitä peruuttaa kaikki koko loppuviikon tapaamiset saman tien. En uskalla tehdä oikein mitään, olen solmussa. En melkein koskaan uskalla halata tai pussata miestäni noin vain tai koskettaa sitä ohimennen, en uskalla sanoa sille, miten ihana se on ja miten rakastan sitä ja sen hiuksia, silmiä, vartaloa ja kaikkea. Olen jotenkin lamaantunut tästä kaikesta. En haluaisi, että se näkee, kuinka paljon sitä rakastan, vaikka toisaalta juuri sen haluaisin sille näyttää ja kertoa. Pelottaa vaan niin perkeleesti.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Uskoisitko, että pelkosi laantuisi, jos mies esim. ehdottaisi yhteen muuttamista?
Jospas sua kalvaa vain se, että suhde on yhä niin epavarmalla pohjalla, tapailujen varassa jne. Tuollainen piikkien ulos työntäminen heti kun suunnitelmiin tulee negatiivinen muutos kielii juuri siitä.
Sä olet ilmeisen epävarma ja kaipaisit vakuuttavampaa, konkreettisempaa yhdesäoloa, sitä laatuaikaa, jolloin toiseen on mahdollista tutustua oikein kunnolla. Kun sitä aikaa sitten on liian vähän tarpeisiin nähden, syntyy vajaus, joka ruokkii epävarmuutta ja pelkoja.
Sä voit kyllä itsekin rauhoitella itseäsi, ihan niillä sanoin, mitä tähänkin jo kirjoitit, että olethan sä seurustellut ennenkin. Ja selvinnyt "hengissä". : )
Kokeile joskus ylittää rajasi positiivisessa mielessä ja nojautua vaan siihen ihmiseen ja sanoa, että sä tykkäät hänestä todella paljon. Katso mitä tapahtuu. Ei varmaankaan mitään negatiivista. Päinvastoin. Ja sehän vaan rauhoittaisi sun epävarmaa sisintäsi.
Eli älä anna pelolle valtaa, vaan ole rehellinen ja uskalla rakastaa. Ei rakkautta kannata pihdata, kun se kerran on kohdalle osunut.
Annat omalla avoimmuudellasi myös toiselle mahdollisuuden olla sua kohtaan samanlainen.
Minulla on ihan sama tilanne. Olen ollut tätä ennen pitkässä suhteessa eikä siinä minulla ollut ollenkaan tällaista tunnetta. Ehkä johtui siitä, että piti toista niin itsestään selvyytenä. Ja ajattelin, että jos hän jättäisi minut, niin ei se maailma siihen kaatuisi. No, päädyimme sitten eroon...
Nykyisessä suhteessa olen ihan valmis naimisiin ja muuttamaan vaikka minne, kuten sinäkin. Ehkä nyt todella rakastan tätä nykyistäni ja pelkään koko ajan menettäväni hänet josta sitten aiheutuu ahdistus. Joudun vähän väliä tsemppaamaan itseäni/valmistautumaan siihen JOS hän jättää minut. Ei kiva!
Olisin itse voinut kirjoittaa tuon saman jutun muutama vuosi sitten. Tapasin silloin "elämäni miehen" ja olin todella rakastunut. Kuitenkin koko ajan pelkäsin kuollakseni, että hän jättää minut tai tms. En uskaltanut heittäytyä oman tunteen mukana vaan pelkäsin koko ajan ja taistelin etten päästäisi miestä liian lähelle. Koska jos suhde olisi mennyt poikki, olisin tippunut tosi korkealta todella alas. Yritin pitää hänet koko ajan jotenkin etäällä.
Suhtautumiseni johtui varmaankin siitä, että joskus aikaisemmin olin todella ihastunut erääseen mieheen ja yllättäin hän jätti minut. Se koski todella paljon ja luulen että tuo etäisyyden pitäminen on seurausta siitä. Onko sinulla vastaavaa kokemusta?
No kuitenkin... Muutama vuosi sitten kun aloimme seurustella tuon "elämäni miehen" kanssa, saimme puhuttua asiasta jonkin verran. Olen kuitenkin hieman huono puhumaan joten kirjoitin miehelle kirjeen vuoden seurustelun jälkeen jossa kerroin kaikki tunteeni häntä kohtaan. Hän melkeinpä tippa silmässä luki kirjettä ja sanoi ettei kukaan ole koskaan sanonut hänelle mitään niin kaunista. Hän ymmärsi minua täysin ja pelkäsi myös itse.
Tuon jälkeen aloin ajatella, että nyt pitää kyllä tsempata. Ajattelin että pakko se on heittäytyä täysillä mukaan ja jos ei kelpaa niin ainakin tietää tehneensä kaikkensa sen suhteen eteen. Eikä sitten olisi ainakaan omasta toiminnasta/yrittämättömyydestä kiinni jos suhde ei alkaisi pelata.
Tällä hetkellä olemme kihloissa ja ensi kesänä menossa naimisiin!
Eli neuvoni on, että näytä ihmeessä tunteesi ja RAKASTA! :)Ettei sitten jälkeenpäin ala harmittamaan!
luultavasti. Taustalla ehkä joku lapsuuden trauma. Millainen isäsuhde sulla oli? Olisitko projisoinut tähän mieheen jotain odotuksia? Muistuttaako se fyysisesti lapsuusaikaista isääsi?
Joo, viisaita vastauksia, kiitos. Toivoin jotenkin että tää ois ihan normaalia, mutta ei kai sittenkään...
Itse asiassa mies puhuu yhteen muuttamisesta ja naimisiinmenosta, mutta toisaalta just puhuu liikaa tulevaisuudesta ja elää ehkä liian vähän nykyhetkessä - tai joskus tuntuu siltä. Se on ihana ja vakuuttaa rakastavansa mua, mutta toisaalta kiusottelee mua kaikista hölmöistä jutuista, joita saatan tehdä, ja harvoin sanoo mitään kaunista minusta (itse asiassa ei juuri koskaan). On siis kummallista, kun tiedän sen tykkäävän musta, se näkyy kyllä, mutta toisaalta en ymmärrä, mistä se oikein tykkää, kun mussa ilmeisesti on lähinnä naurettavia tai kummia piirteitä. No, ehkä vähän liiottelen...
Lisäksi joo, luulen, että tää liittyy jotenkin isäsuhteeseeni, musta on aina tuntunut että olen isälleni jäänyt kaikkien muiden ihmisten varjoon aina.
Olis vaan ollut ihan kiva, jos tämmöset tuntemukset olis menneet ohi joskus murrosiässä...
Ymmärtääkseni toi isä/äitikuvio menee niin että jos et saa vanhemmalta lapsena riittävästi rakkautta ja huomiota yrität tiedostamatta kompensoida tätä aikuisena valitsemalla kumppaniksi henkilön, joka fyysisesti on samanoloinen kuin tämä tunneköyhä vanhempi, mutta jolla näyttäisi olevan ominaisuuksia, joita toivoit vanhemmallasi olleen.
Asia on syytä tiedostaa koska muuten voi tulla projisoineeksi toiseen, periaatteessa tuntemattomaan ihmiseen ominaisuuksia, jotka määrittyivät vanhemman mukaan joku 20 vuotta sitten. Tästä syntyy tunneristiriitoja ja stressiä, jotka hoitamattomina ja alitajuisiksi jäävinä riittävät yleensä kaatamaan koko suhteen. Jollet viimeistään tässä vaiheessa tiedosta ongelmaa, joudut luultavasti toistamaan sitä seuraavissakin suhteissa.
mulla ihan sama juttu. Tosin me kyllä miehen kanssa puhutaan ja puidaan tätä harva se ilta. Ahdistus tulee sykleittäin...voi olla viikko-kaksi hyvä olo, sitten yhtäkkiä tulee niin voimakas ahdistuksen tunne, että mietin, laitanko romppeeni kassiin ja menen takas kotiin.
Miehen mielestä tää voisi johtua siitä, ettemme asu yhdessä. Mulla ei ole sitä kaipaamaani omaa tilaa ja tekemistä miehen luona, ja työasiat yms estävät taas sen, että mies voisi viettää enemmän aikaa minun luona. Välillä tuntuu hyvältä idealta yhteenmuutto (ja haaveilen naimisiinmenosta, lapsuista jne), mutta sitten pelottakin, että jos nämä ahdostukset kuitenkin jatkuvat silloinkin.
Meillä on kans niin, että mä en ollut aluksi mieheen rakastunut. Hän oli minuun, enkä mä ollut edes huomannut miestä aikaisemmin :) Suhde alkoi aika nopeasti, ja yhtäkkiä vaan huomasin että hei tässä vieressäni on mies yhtäkkiä...juuri kun olin oppinut olemaan yksin. Oon kuullut niin paljon juttua kaikista "laastarisuhteista" vaikean eron jälkeen, niin välillä sitämyös pelkää, että ei kai tämä kuitenkaan paljastu lopulta sellaiseksi. Ei nyt ainakaan tunnu siltä, mutta se, etten itse rakastunut alussa mieheen, vaivaa minua...ärsyttävää ja turhaa murehtimista. Oleellisinta kuitenkin pitäisi olla se, missä tilanteessa nyt olemme, mitä nyt tunnen häntä kohtaan.
Nyt taas tuntuu hyvältä, mutta tiedän, että jossain vaiheessa taas romahtaa...tajutonta. Mulla on kaksi pitkää suhdetta takana, eikä kummassakaan ollut tällaista, vaikka ongelmia oli. Tässä suhteessa ei ole mitään arkinatinoita suurempia ongelmia...olenkohan tottunut liikaa siihen, että mies heittää paskaa niskaan...nyt kun en ole sellaisen miehen kanssa, tuntuu liian hyvältä...periaatteessa. Eihän nää ahistukset nimittäin hyvältä tunnu. Toivottavasti näistä pääsisi joskus eroon. Tää on miehelleki raskasta seurattavaa.
Musta sun kannattaa puhua peloistasi ja kaikesta siitä miltä susta tuntuu poikaystäväsi kanssa, jos te rakastatte toisianne, hän kuuntelee ja ymmärtää varmasti! Ja koska pelkotilasi ja tilasi on noin sekava ja ahdistava, sinun kannattaa hakea siihen ammattiapua, jolle voit kertoa tilanteestasi ja peloistasi. Avun hakeminen ei ole mitenkään epänormaalia eikä sitä tarvitse hävetä. Ammattiauttajat ovat oikeasti ammattilaisia ja osaavat auttaa sinua varmasti ongelmissasi.
Eikö puhuminen poikaystävälle tai ammattiauttajalle ole kuitenkin helpompi keino kun suhteen lopettaminen/päättäminen?