siitä on jo joitakin kuukausia, kun mies lähti....Minä jäin yksin työstämään eroa. Olo on yksinäinen ja surullinen. Pelkään, etten enää koskaan tapaa ketään, eipä tämä eronneen osa niin ihana ole. Tulee tunne, että näinkö tämän piti mennä, luottamus on säpäleinä ja sydämessä liian iso haava...
Tulin kotiin, kaikki autiota ja hiljaista.Vasta nyt pystyin riisumaan sormukseni ja laitoin ne roskiin. Se jotenkin kuvastaa tätä ankeaa loppua...
Mitä ihmettä minä täällä tekisin ilman sinua,
miten ihmeessä kokoisin itseni, kumpa kyyneleeni loppuisivat...Ihan oikeesti, miten jollain on oikeus pettää toinen äkillisesti, tunteettomasti!!!!!!!!!
T. N37v, ei lapsia
Tulin kotiin, kaikki autiota ja hiljaista.Vasta nyt pystyin riisumaan sormukseni ja laitoin ne roskiin. Se jotenkin kuvastaa tätä ankeaa loppua...
Mitä ihmettä minä täällä tekisin ilman sinua,
miten ihmeessä kokoisin itseni, kumpa kyyneleeni loppuisivat...Ihan oikeesti, miten jollain on oikeus pettää toinen äkillisesti, tunteettomasti!!!!!!!!!
T. N37v, ei lapsia
Vastaukset 11
Vanhimmat
Vitut äijästä, joka pettää ja jättää. Näitähän on maailman sivu. Ite huomasin, kun äijä lähti. ensin itkin, surin aikani. Sitten huomasin kuinka mukavaa ja hyvää elämää vietin itsekseni ja sitten elämässäni alkoi tapahtua kaikkea ja tahtuu edelleenkin. Ei aina mukavaa, välistä mukavaa, elämää.
Tsemppiä ja voimia sinulle! Ainoa todellinen lääke tuskaasi on valitettavasti aika, mutta sillä välin suosittelisin, mene puhumaan vaikka psykologille. Ulkopuoliselle ihmiselle puhuminen tuo yleensä odottamatonta näkökulmaa asioihin.
Aikaa se vie, mutta voimia taistoon. Ja, vaikka tämä nyt kuulostaakin kliseeltä, niin totta se vaan on: vielä jonakin päivänä voit nostaa pääsi pystyyn ja sanoa, että olen selvinnyt!!!
Hei,
mieheni jätti minut viime vuoden lopulla. Kipeää teki ja tekee vieläkin. Olen todella surullinen, että näin piti käydä, mutta minkäs tässä tekee. Välillä olen tuntenut katkeruutta ja vihaa miestäni kohtaan. Eräänä kauniina päivänä kuitenkin päätin, että nyt riittää. Tein itselleni selväksi, ettei hän minua enää rakasta, eikä tahdo olla kanssani. Yritin kääntää asiaa päässäni toisin päin. Entä jos minä olisin "kypsähtänyt", olisinko halunnut jäädä roikkumaan vanhaan.
Ei ole ollut helppoa, mutta jollain tavalla opin näkemään tämän eron vähän laajemmassa suhteessa. Päätin, etten tunne katkeruutta miestä kohtaa, joka kuitenkin on edelleen minulle rakas. Kun muutin suhtautumistani, myös mieheni on muuttanut suhtautumistaan minuun. En tarkoita, että olisimme miehenä ja naisena lähentyneet, mutta olemme jo nyt suhteellisen hyvissä väleissä. Edelleen sattuu ja olen surullinen, mutta elämä tuntuu helpommalta, kun en ole katkera ja vihainen. Muut miehet eivät vielä kiinnosta, mutta jotenkin vain näen elämässä paljon kauniita pikkuasioita, joihin en aikaisemmin kiinnitänyt mitään huomiota.
En tiedä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan, mutta tiedän, että tästä ajan kanssa selviän. Vilkuile ympärillesi. Siellä on paljon mukavia ja kauniita asioita. Uskalla nauttia niistä hiljalleen. Sure surusi kuitenkin pois, ettei se jää kalvamaan sisintäsi. Minua on myös auttanut, kun olen lukenut mm. tämän palstan vanhoja(kin) kirjoituksia - terapiaa. Myös asioiden kirjoittaminen paperille on auttanut minua.
Kenelläkään ei ole oikeutta toista pettää tai tylysti kohdella. Minunkin mieheni toimi äkillisesti ja tunteettomasti. Kun muutin suhtautumistani häneen, huomasin, ettei hän niin tunteeton olekaan eikä tämä ole hänellekään niin helppoa kuin ensin antoi ymmärtää. Minun mieheni mitta tuli täyteen. Pieniä asioita vuosien varrelta on kertynyt hänelle taakaksi. Hän ei ole osannut niitä työstää pois eikä nähnyt enää muuta vaihoehtoa kuin lähteä tästä suhteesta - ottaa etäisyyttä. Kävikö sinun miehellesi kenties samoin?
Voimia ja lämpöisiä ajatuksia sinulle todella paljon. Muista, että hyvyys palkitaan hyvyydellä ja myrskyn jälkeen on AINA poutasää. Lähelläsi on myös enkeleitä, jotka sinusta huolta pitävät. Käännyt heidän puoleen, he kyllä auttavat. Usko pois! Minä olen kokeillut ja tiedän, mistä puhun. En itsekään vielä puoli vuotta sitten tiennyt heidän olemassaolostaan.
vielä pitkä matka kuljettavanasi, jos miehesi lähti vasta viime vuoden lopulla. MInä olen kyyninen, ei hyvää aina "palkita" hyvällä.
kyllä se hyvä yleensä palkitaan hyvällä, ei vain aina niin, että sen heti huomaisi. Jollakin muulla tavalla, ei siten, kun itse "odottaa". Jos odotat omaa palkintoasi, niin saat odottaa kauan. Jätä se mielestäsi, ole vain niin hyvä kuin osaat olla ja kas, näet jotain aivan odottamatonta. Älä odota jotakin näkyvää hyvää, se voi olla vaikka vain sisäistä rauhaa, mielentyyneyttä, asioiden hyväksymistä tms. Mistä näet, että olet kasvanut, olet "voittanut" jotakin. Ole mieli avoinna, älä pinnistele se "hyvän" perään vaan anna sen tulla. Se tulee, kun on tullakseen, omia aikojaan.
Asioilla on yleensä tapana järjestyä parhain päin, kunhan annat asioille mahdollisuuden, etkä kohkaa jonkun tavoittamattoman perässä.
Hei,
varmaan on pitkä matka vielä. En tarkoita, että olisin jo selvillä vesillä. Edelleen olen surullinen jne... Oloani on kuitenkin helpottanut se, etten anna katkeruudelle ja vihalle valtaa. Minun kohdallani, tässä ja nyt, hyvä on palkittu hyvällä. Pelkästään se, että en ole katkera (sitä annettua hyvää) on palkittu minulle paremmalla ololla (palkittu hyvällä). Ikään kuin sivutuotteena on tullut se, että tuleva exänikin on muuttanut käytöstään. Kuten edeltävässä komentissakin sanottiin, ei se palkinto ole aina välttämättä sitä mitä ehkä odotat. Minullekin olisi riittänyt pelkästään tämä parempi olo, mutta sain enemmän.
Vaikea selittää, mitä tarkoitan. Minulla kuitenkin toimi ja olen siitä tyytyväinen. Tämäkin on niitä elämän pieniä ihania asioita. Pääsin tuskasta, vaikka olenkin vielä surullinen. Ymmärrättekö?
sinä ymmärrät, mitä tarkoitan. Oletko itse kokenut saman? Täytyy tunnustaa, että minut itsenikin on yllättänyt tämä tyyneys ja kyky hyväksyä asioita. Olen vähän kuin kärrynpyörässä, joka itse itseään ruokkii. Positiivisista tuntemuksista ja pienistä onnistumisista (tarjoan hyvää), saan lisää positiiviisutta ja onnistumisen iloa (palkintona lisää hyvää). Täytyy vain uskoa ja antaa mahdollisuus hyvälle. Kyllä se toimii.
panit sormukset roskiin?
Kultaseppä olisi maksanut niistä romukullan arvon. Sillä rahalla olisit voinut joskus hemmotella itseäsi tai hankkia jotain lohdukkeeksi.
Sormuksesta saa romukultana N.10€, ja kiviä ei huoli kai kukaan. Sillä ei paljon hemmotella.
Melkein voisin kuvitella että alkuperäinen on provo, sillä nainenhan se on useimmiten joka lähtee, ja vie lapset mennessään.
Miten siihen on päädytty, en ota kantaa. Ehkä sen verran, että laiminlyötiä on tapahtunut puolin ja toisin.
Alussa molemmat vakuuttivat rakastavansa myötä ja vastamäessä.
Jotain pitää tapahtua, että niin ei jatku.
Tunnen moia miehiä, joille ero on tullut samoin kuin salama kirkkaalta taivaalta.
Syytä ei ole pystynyt sanomaan kukaan sivullinen.
Sen olen nähnyt, että kipeää se tekee miehellekin. Ehkä jopa kipeämpää kuin naiselle, koska mies menettää muutakin kuin vaimonsa.
Monelle on aivan hirvittävä paikka tavata lapsensa vain muutaman tunnin ajan silloin tällöin.
Elämä on julmaa.
Tässä ei vieraannutettu lapsia, mutta mitä jos sosiaalitoimistot alkaisivat noudattamaan tasa-arvolakia, ja soisivat miestenkin kasvattaa lapsia edes puolet ajasta?
Moni ero taitaisi jäädä toteutumatta?
Uusia liittoja voi toki solmia, mutta niiden onnistuminen on tuiki harvinaista, vaikka tänne muutama kirjoittaisikin, että "meillä menee hyvin". Tilastot kun kertovat aivan muuta.
Sekunda on sekundaa.
Olen itte kokenut yhden avioeron ja toinen on asumuserovaiheessa. Ekassa liitossa kävi niin et mies löysi ulkomailta työmatkalta itelleen naisen. Se tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta, en osannu aavistaa mitään. Silloin meni maailma pirstaleiksi, vaivuin syvään masennukseen. Muutama kk erossa ja sit mies pyysi takasin ja suostuin. Mut ei menny ku vajaat pari vuotta ku kuvioissa oli taas toinen nainen. Siinä sitte kesä kökittiin saman katon alla tapellen ja rakastaen. Viimein tein päätöksen että ero on ainoo vaihtoehto ja niin sitte erosimme. Lupashan mies ettei ikinä enää petä mua ym mut enää en uskonu, oli jo liian myöhäistä. Ja nyt tää toinen liitto on päättymässä, rakastan edelleenkin tätä miestä enkä ois eroa halunnu. Joulukuun alussa sain eropaperit postissa, mikä jo sinäsä oli mielestäni raukkamaista. Vihkisormus edelleen sormessa vaikkakin toisessa kädessä, ei vasemmassa nimettömässä. Se jotenkin antaa mulle toivoa, en kyllä tiedä onko se normaalia...En voi ees ajatella uutta suhdetta niin kauan ku rakastan miestäni. Olen 38 vuotias ja mulla on kaksi poikaa, 21 ja 17 vuotiaat. Yritetään päästä eteenpäin päivä kerrallaan ja jossei yksin selvitä apua voi hakea.
jolle ero tekee kipeää. Itselläni on erosta kulunut 5 kk ja exä on mielessä varmaan 90 % ajasta. Perjantait ovat pahimpia kun töistä tullessa yksinäinen viikonloppu edessä. Onneksi on tuo koira. Se antaa jonkinlaista lohtua, siihen voi luottaa, sen uskollisuus on ikuista, se pakottaa monta kertaa päivässä lähtemään liikkeelle ja muistuttaa, ettei se elämä kuitenkaan tähän lopu.
Annetaan vaan ajan kulua, päivä päivältä, vähän kerrallaan alkaa helpottaa ja pikkuhiljaa alkaa löytyä uskoa uuteen, parempaan huomiseen.