Vaimoni kuoli 13.2.2006. Siitä on suhteellisen lyhyt aika, mutta sydän itkee ja ikävä on, kun elämäni tärkeintä ihmistä ei enää voi koskettaa, ei soittaa metrosta kännykällä, että tulen kotiin tai lähettää tekstiviestinä jotain ihan hassua. Ei saa juuri mitään aikaiseksi. Täytysi siivota tämä luukku ja laittaa astiat astianpesukoneeseen ja pestä pyykkiä, mutta on kuin lamaantunut. Ehkä ensi viikolla saan siivousapua. Syötyä sentään tulee ja juotua tarpeeksi, muttei juuri mikään tunnu miltään ja tylsää ja ikävä on. Onko ketään jolla olisi samanlaisia kokemuksia, että voisi jakaa?
Kaveri lähti pois
yksin
112071
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Voimia sinulle,tunne on tuolloin tyhjääkin tyhjempi.Toivottavasti pärjäät tunteittesi kanssa.Varmasti löytyy vertaistukea,kunhan ehtivåt lukea palstaa.
Lapseni kuolemasta on pari vuotta, edelleen välillä uskon hänen tulevan, herään pahasta unesta. Vaikka järki sanoo, ettei niin käy. Mutta tuska ja ikävä on vieläkin uskomaton. Siksi laitan hänelle tekstiviestejä, numero edelleen tallessa. Ja katselen kuvia, kirjoitan tuskaani, luen. Yksi parhaista kirjoista on Naisen suru, tuskan kokemus yleispätevä, täysin sama kenet menettänyt. Yritä puhua jollekin, joka kokenut saman. Menteyksestä on vaikea puhua sellaisille, jotkaeivät ole kokeneet, vaikka kuinka empaattiaisia olisivat, eivät vain voi ymmärtää. Voimia sinulle suruusi.
Mitä tähän sanoisin, tekee mieli vain olla hiljaa ja antaa sydämen itkeä. Kyllähän kuuntelijoita löytyy ja on hyvä, että ovat empaattisia, saa edes jollekin purkaa tuntojaan siten, että jonkinlainen vastaanotto toimii. Mutta ikävä on eikä edes halua olla ilman sitä ikävää ja kyyneliä.
Mieheni äkillisestä kuolemasta on tasan 6kk. Tiedän, mitä tunnet sydämessäsi ja miten itket ja kaipaat vaimoasi. Tuntuu, että elää sumussa, ei ole vahvaa maata jalkojen alla. Hän tulee uniin, mutta sanoo, että ei voi enää tulla luo. En tiedä, miten olen tullut tähän päivään, mutta nyt jaksan jo tehdä arkisia asioita, ajatella jopa tulevaisuutta. Olin tänään hänen haudallaan. Kävelin pientä käytävää pitkin kohti rakkaani hautapaikkaa ja aurinko paistoi. Kuljin kohti aurinkoa ja valoa ja ymmärsin, että vaikka kuljen yksin eteenpäin, on hän aina minun valoni ja aurinkoni. Sain uskoa selviytymiseeni ja rakkaani tukeen sieltä jostakin. Sinäkin tulet näkemään valon eräänä päivänä menetyksestäsi huolimatta. Lämmöllä sinua ajatellen.
valoa ja on kuin tuntuisi paremmalta, muttei sittenkään, hän on kuitenkin läsnä ja suren, suren, suren, kun ei saa konkreettista kontaktia, että voisi kertoa, miten päivä on mennyt ja mitä tehnyt ja mitä tuntenut. Hän oli koko elämäni, tärkein ihminen koko elämäni ajalla.
yksinäisyys täydellä voimalla päälle. Kun on jonkun tuntenut yli 20 vuotta ja asunut hänen kanssaan yli kymmenen vuotta, on tosi ikävää ja tylsää tulla kotiin eikä hän olekaan enää täällä, että voisi ajatella, että tuolla se kumminkin on. Ei ole enää kumminkaan, ei ole, ei ole.
Kun läheinen kuolee.. ei toisten sanat lohduta.. ei ole sanoja jotka poistaisi tuskan ja ikävän. On vaan mentävä surun läpi ja kestettävä. Aika on se joka hoitaa. Ikävä pysyy, mutta tuska helpottaa ajan kanssa.
Mutta nyt on lupa surra.. käydä läpi asioita, muistoja uudelleen ja uudelleen ja etsiä ystäviä jotka kuuntelevat enemmän, kuin yrittävät auttaa sanoillaan.
Vielä sinullakin nousee siitä raunioitten keskeltä uusi aamu, kunhan pääset tuskasta läpi. Eräänä päivänä tulet huomaamaan, että on paljon helpompaa, mutta siihen menee vielä vähän aikaa.
Avomieheni kuoli vajaa kuukausi sitten. Sen jälkeen minulla myös elämänhalu ja elämänperustarpeet (syöminen ja nukkuminen) tuntuvat jopa mahdottomilta. Mikään ei tunnu miltään. Ensimmäisen viikon makasin ja itkin, toisen viikon siivosin hullun lailla, mutta nyt olen täysin lamaantunut. Olen menettänyt parhaan ystäväni, rakastajani, elämäni valon ja tarkoituksen. Kaikki samalla kertaa.
mutta kun olen tottunut liikkumaan kaupungilla, heti alkuun pakotin itseni menemään entisiin harrastuksiini. Ei sekään tunnu kokonaan ollenkaan hyvältä, mutta en ainakaan ole toimettomana kotona, josta tulisin täysin mökkihöperöksi. On todella niin yksin ja turvaton ja turvattomuus vaikka se loogisesti tuntuisi vähenevän niin se toisaalta paradoksaalisesti lisääntyy. Mutta nyt ei ainakaan ole niin epätoivoista kuin alkuun. Minultakin lähti Suuri Rakkauteni, rakastajattareni, paras ystäväni koskaan, elämän tarkoitus, kumppani jonka kanssa oli helppo liittyä seuraan kuin seuraan meikäläisen perisuomalaisen jörrikän yms. lukematon määrä merkityksiä. Mutta kun on pakko elää... Ei ole itsarikaan tullut kuitenkaan mieleen kuin ohimennen kerran, silloinkin sen tyrkkäsin äkkiä mielestä pois. Ei minulla ole mitään ruusuisia kuvitelmia siitä, mitä sen jälkeen seuraisi.
Juu.. Itsellänikin kävi mielessä se, että mitä täällä itsekään enää tekee, mutta nyt olen ajatellut asian niin, etten halua tuottaa sitä samaa tuskaa läheisilleni, mitä itse nyt käyn läpi.
Olo on vain niin ontto, tyhjä. Jotkut ystäväni sanovat, että se on minusta itsestäni kiinni, miten haluan tulevaisuuteni nähdä. Ehkä se tosiaan jossain vaiheessa on itsestäni kiinni, mutta nyt haluan vain elää rakkaani muistojen kanssa ja surra suruni pois. Vielä ei ole sen aika, että jatkaisin elämääni tai jokin asia edes kiinnostaisi. Kaksi päivää sitten katsoin ensimmäisen kerran televisiota ja pystyin keskittymäänkin siihen. Sekin oli jo positiivista. Jaksamista sinulle!
ei ole edes mitään, mitä pystyisi katsomaan, kaikki on vain yhtä kauhua... ja tuottaa vain pahaa oloa.