Onko sellaisia miehiä, joilla ei yhtäkään ystävää ja kaikki vapaa-aika kuluu vaimon ja lasten kanssa työpäivän jälkeen? Onko tämä normaalia mielestänne?
Avioliitto ja miehen ystävät - gallup?
vastaathan!
91035
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Löytyykö samanlaisia naisia?
Kyllä löytyy. Minulla meni reilut 10 vuotta, etten juuri ehtinyt seurustella ystävien kanssa. Jakso alkoi toisen lapsen syntymän jälkeen ja nyt ihan vasta tänä vuonna (nuorin jo toisella luokalla ja uskaltaa olla ilta-aikaankin pari tuntia yksin), on aikaa omalle elämälle, ulkoilulle ja ystäville. Useamman lapsen kodin pyörittäminen ja pakkotahtinen palkkatyö vain imee kaikki mehut, ei silloin ensimmäisenä tule edes mieleen, että lähtisi kavereiden kanssa touhuamaan tai harrastamaan. Sitä paitsi jos joutuu ottamaan jonkun pienistä lapsista tai useammankin mukaan tapaamispaikkaan, niin ei siinä ehdi eikä pysty seurustelemaan. Voi vain vahtia jälkikasvua, särkyykö jotakin, putoaako jonnekin tai pistääkö suuhun vääriä tavaroita. Keskustelusta ei tule mitään, kun joku kuitenkin keskeyttää äiti äiti, saako, äiti, äiti annatko, äiti, äiti luetko, äiti, äiti ei oo tekemistä, äiti äiti mennään jo kotiin.
Minä olin ystäväpiirini ensimmäinen äiti ja eristäydyin siis ensimmäiseksi kotiin. Osallistuin vain muutamiin joukkokutsuihin / vuosi, soittelin harvakseltaan, mutta säännöllisesti ja lähetin joulu- ja ystävänpäiväkortit. Alussa kaverit vähän ihmettelivät, mutta vähäkerralla kun heidänkin perheensä kasvoivat, sama kävi kaikille. Minä olen nyt ensimmäinen vapaa yhdessä yhden lukioaikaisen hyvän ystäväni(joka synnytti pian itseni jälkeen) . Muut elävät eristäytynyttä lapsiperhe-elämää, ovat kiireen ja väsymyksen kuormittamia. Tapaan heitä sen verran, että käyn hakemassa vaikkapa kummilapseni ja yhden sisaruksista omien lasteni kanssa mukaan pulkkamäkeen tai uimahalliin. Siinä eteisessä jaetaan muutama sana ja hymyillään hiljaa. Tämä nyt on tätä, monin tavoin antoisaa ja monin tavoin rankkaa. Kun elämänvaihe menee ohi alkaa uusi aktiivinen ja ulospäin suuntautunut vaihe elämässä. Katsokaapa vaikka omaa äitiänne ja hänen ystäviään (jos heilläkin on ollut useampia lapsia ja ansiotyö hoidettavanaan), samanlainen on ollut elämänkaari aiemmillakin naispolvilla.
Niin ja sitten siihen miesjuttuun. On tosi tärkeää, että puolisokin heittää turhat menemiset ja jää jakamaan arjen kiireitä kanssasi, muuten olisit ihan yksin pyörittämässä kaikkea ja pimahtaisit. Minulla on hyvä mies. Hänkin jätti harrastuksensa ja keskittyi kotiin ihan luontojaan. Nykyään käy jo sitten taas pelaamassa työporukalla kerran viikkoon ja tapaa ystäviään silloin tällöin. Elämässä on omat vaiheensa.
Kauanko luulet tuon kestävän, kun tajuaa, mitä on menettänyt.
Kyllä omat harrastukset tulee pystyä säilyttämään, muuten ei pää kauan kestä.
Luitko viestin, johon vastasit. Meillä paaperoperhevaihe on jo ohi. Kumpikaan meistä vanhemmista ei koe menettäneensä yhtään mitään, vaikka harrastukset jäivät välillä kokonaan pois. Tiedän mistä puhun. Tilalle saimme vuosikymmenen upeaa ja antoisaa pikkulapsiperheen elämää, jota emme enää koskaan voi saada takaisin. Se elämä ei ollut raskasta, kun arki jaettiin, eikä itseä riuhdottu liian moniin paikkoihin, vain työ ja perhe, siinä on tarpeeksi. Kotona elettiin täysillä yhdessä ja ahmittiin kaikki hetket sisällemme. Nyt lapset harrastavat jo omiaan jonkun verran ja samalla me vanhemmat käynnistelemme harrastuksiamme uudelleen pikkuhiljaa vuosikymmenen tauon jälkeen. Mitä siis olemme menettäneet. Elämä on paljon pidempi kuin 10 vuotta. Sen aikaa harrastukset voivat odottaa varaston hyllyllä, sillä harrastaa ihminen voi läpi elämän, mutta pieniä lapsia vanhemmilla on vain lyhyen aikaa.
..on jo sairasta, jos ei yhtäkään ystävää ole :-) Ja kaikki pyörii vaan aviopuolison kanssa touhutessa.... pitäähän sitä omaakin aikaa olla :-)
Tunnustan, ei ole yhtään ystävää, tai edes kaveria.
Vaan ei ollut ennen avioliittoakaan, joten sillä ei ole ollut vaikutusta.
Vapaa-aika kuluu kyllä joko perheen tai harrastusten ( yksinäisten ) parissa, miten muutenkaan?
Kyllä, on tämä normaalia.
Oma mies on aina ollut sosiaalisesti ujo, päinvastoin kuin minä. Hän ei harrasta juuri mitään paitsi tv:n katsomista ja välillä minua ahdistaa se. Olen koittanut rohkaista menemään harrasteisiin. Ystäviä hänellä ei ole, muita kuin minut, kun taas minulla on iso lauma kamuja, joiden kanssa välillä tavataan. Lapset ovat jo kouluiässä, joten heilläkin on enemmän kavereita ja harrasteita kuin miehellä. Välillä tästä tulee riitoja kun hän kokee että minun pitäisi istua kaiket illat katsomassa sitä telkkua hänen kanssaan.
Minä olen nainen. Minulla ei ole ystäviä, mutta ei ole koskaan paljon ollutkaan. Muutama kirjoittelukaveri vain. Ei ole ketään tällä paikkakunnalla, kenen kanssa viettäisin aikaa kodin ulkopuolella "huvin vuoksi". Miehellä sen sijaan on runsaasti kavereita.
Niin, kirjoitin ensin lyhyesti. Toki kaipaan ystäviä. Mutta olen vain sellainen, jonka kanssa ei oikein koskaan ole haluttu olla. En ole erityisen puhelias, olen ollut ns. "kiltti" tyttö ihan pienestä pitäen. Työtäkin teen yksin kotoa käsin, joten ei ole edes työkavereita. Tuntuu välillä, että pää hajoaa.
Kerran kuussa käyn harrastamassa kodin ulkopuolella sellaista, että näkee ihmisiä. Muutoin harrastan "yksinäisiä" harrastuksia. Olen joskus opiskellut omaehtoisesti, mutta ei oikein enää ole varaa siihenkään, sillä noissa on hinnat nouseet pilviin, kansalaiopistoa myöten ja muutenkin kansalaisopistossa on luokkaa 10 tuntia/lukukausi, liian vähän. En keksi itselleni enää edullista harrastusta, jossa saisi olla ihmisten kanssa tekemisissä.
Minä olen sekä koulukiusattu että savustettu viimeistä edellisestä työpaikasta ulos. Tässä maa(ilma)ssa ei tykätä hiljaisista puurtajista. Luottamusta on vaikea rakentaa näiden kokemustan vuoksi. Hyväntekeväisyydessäkin tuntuu täällä päin olevan ihmisten enemmän siksi, että saisi kehua itseään kuin aidosta auttamisen halusta, joten ei innosta sekään.