galluppia

Mies, joka ei heti tunnu olevan "liian" vakavissaan, kiinnostaa eniten. Sellainen, joka osaa pitää itsekin huolta omasta ulkonäöstään, eikä siis tarvitse minua "kakkosäidikseen" pitämään kädestä kiinni ja ohjeistamaan. Miehen pitää ensisijaisesti haluta minusta naisen itselleen, eikä mitään edustusnaista tai vain perheelle/suvulle hyvin kelpaavaa puolisoehdokasta. Minulla ja sinulla, arvoisa jäbä, ei tarvitse heti olla keskustelun aiheena avioliitto, tulevan yhteisen kotimme sijainti tai kyläilyreissut, vaan voisimme alkuun "naatiskella" muutaman viikon ihan vain keskenämme, ja antaa elämän näyttää miten jatketaan. Eli rentoa asennetta kaipaa tämä nainen ainakin, en niinkään puhuisi "retaleista" tai "kunnollisista" miehistä, vaan ennenkaikkea sopivista miehistä. :)

Minä, kohta 30-vuotias naisenalku, en voisi itse asiassa vähempää välittää siitä miltä mies näyttää. Toki on olemassa asioita, joihin minä tunnen suunnatonta viehtymystä kuten vaikkapa nauravat silmät tai kauniit kädet tai tietyn tyyliset miehet jne. Mutta oli toinen minkälainen kermakakku tahansa päältä, mutta sisältä täysin tyhjä niin että ajatukset huudellen etsivät toisiaan, tai vielä pahempaa täynnä pahansuopaisuutta niin... Kyllähän toisen voi vielä opettaa ajattelemaan, mutta jos siellä sisällä on pelkkää itsekeskeistä paskaa, niin kuka oikeasti jaksaa? No juu, voihan sellaista toki kauniina esineenä katsella ja saada hetkellistä nautintoa siitä, mutta haluaako sellaisen kanssa jakaa edes pienen osan elämästään? Kenties joku haluaa, onhan se varmaan helppo ratkaisu, mutta henkilökohtaisesti minulle... Ei kiitos.

Kenties kun jotain elämästä oppii (ja tällä ei ole mitään tekemistä iän kanssa, lähinnä elämänkokemuksen) tajuaa, ettei niillä ulkoisilla arvoilla pitkälle pötkitä. Kauneus arvona on katoavaista. Ei se mieltä lämmitä, jos toinen pitää ulkomuodosta, muttei halua jakaa ajatuksia ja kasvaa yhdessä. Enkä minä usko siihen, että toista alkaisi muokkaamaan mieleisekseen, ehdoton ei sille. Aina toisinaan eteen tulee tilanteita, joissa toinen kysyy millainen hänen sitten tulisi olla ja joka kerran minä en voi ymmärtää koko ajatustapaa ja sulkeudun. Mikä siinä on niin kamalan vaikeaa tajuta, että jos minä rakastun sieluun siinä ihmisessä, näen jotain niin hyvää ja kaunista että se saa minut kerta toisensa jälkeen hymyilemään siitä tosiasiasta, että hän vain ON siinä.. Miksi minä haluaisin muuttaa hänessä mitään? Muokata sitä johon rakastuin? Täysin eri asia on se että toinen haluaa itse, omasta vapaasta tahdostaan muuttua ja yhteinen taival kyllä satavarmasti muuttaa molempia. Mutta tietoista muokkaamista.. Tee näin tai noin niin kelpaat paremmin.. Ei sellaista. Ei.

Hmm.. Minusta, yhä vieläkin, ihminen on paketti, menneisyytensä valintojen ja elämänsä summa. Minä en saa menneitä muutettua, minä tiedän sen, joten miksi minun pitäisi niistä toiselle olla vihainen? On minullakin huonot tapani, oma menneisyyteni, mutta se on tuonut minut tähän hetkeen ja tämä hetki on hyvä. Ihmisen TULEE riittää sellaisena kuin on. Olemassaolevana hänen tulee olla muiden yläpuolella niin, ettei häntä halua pettää vaikkei juuri siinä kosketusetäisyydellä olisikaan, ettei edes ajatusta tarpeesta pettää kumppanille synny. Ketään ei saa pitää itsestäänselvyytenä ja luottaa siihen, että vuodattaa hänen niskaansa millaista paskaa tahansa, toinen vain kestää ja kestää ja kestää ja kestää vielä pyytäen olemassaoloaan anteeksi. Tai rakkauttaan.

Vaikka miehillä ja naisilla on erilaiset maailmat ja ajatustavat (ja kyllähän ne erilaiset on, sanoi joku vitun wannabekaikkitietäväinen mitä tahansa. (Herää pahvi, Brasiliassa keitetään jo kahvia!)) on niissä paljon samaakin. Ihminen haluaa antoisan parisuhteen.. Tai no, poikkeuksia tässäkin, mutta noin yleistäen. Sanotaan, että naiset on Venuksesta ja miehet Marsista, ja nauran joka vitun kerta kun tajuan etteivät miehet TODELLAKAAN tajua naisia! Ja onko mitään helpompaa? Ei?

Nainen haluaa että häntä kohdellaan kunnioittaen ja kauniisti, pidetään hellästi ja hyvänä. Ei satuteta, ei loukata, ei alisteta, ei laiteta seinää vasten, polvilleen, nöyryytetä, parjata tai millään muulla tavoin alenneta hänen olemassaolonsa arvoa. Ei sanoin, ei teoin. Hänen tulee saada tuntea olevansa rakastettu, hyväksytty sellaisena kuin on, kaikkine epäonnistuneine blondauksineen, liikakiloineen ja typerine ajatuksineen. Niin vain on. Ja aina silloin tällöin.. Skitsota pienistä asioista, joilla ei loppujen lopuksi ole mitään maailmanrauhaa parantavaa merkitystä kellekään muulle kuin tuolle pienelle naiselle. Miehen tulee vain hymyillä ja sanoa, että kaikki on hyvin. Ja se riittää. Se kiukku jota usein puretaan, on vain pahaa mieltä, tarvetta että toinen ottaa syliin ja sanoo kuinka paljon ihanampi maailma on kun saa päällään kantaa noinkin jumalaista olentoa. Minä en näe tässä mitään kummallista, ihmeellistä tai mietittävää. Samaa naiset tekevät miehilleen joka ikinen päivä. Kuuntelevat auton rengaiden vaihdosta tai kitaran kielien vaihtamisesta, turbiinin käyttöhäiriöstä, prosessorien ja virtapiirien tärkeydestä tai muusta vastaavasta hymyillen. Koska se on ihan saatanan sama mistä tuo kummallisen ihana mies puhuu, hän on siinä, täyttää ajan ja paikan ja on niin pirun lutunen kun selittää jotain hepreaa ihanan tohkeissaan. Kuunteleehan sitä. Se on toiselle tärkeää, sillä on siis oikeasti väliä. Tottakai sitä jaksaa ja kuuntelee. Vaikka ei kiinnostaisikaan, ei oikeasti. No hei.. Ketä oikeasti kiinnostaa kuulla miten oikeaoppisesti vaihdetaan jarrupaloja? Kenties murto-osaa naisista, mutta minä en siihen prosenttimäärään kuulu. Suurin osa maailman naisista ei kuulu, eikä varmaan tarvitse kuuluakaan. *hymy*

Minä en ymmärrä miksei tuo ole kaikille miehille itsestäänselvyys? Jollekinhan se on. Olen minä niihinkin törmänyt. Miehiin, joilla on henkistä kanttia antaa naisen olla nainen omine hassutuksineen. Etteivät he koe sitä uhkana ja ala huorittelemaan kun suuttuvat, tai kaiva vanhoja jo unohdettuja asioista jostain mielen synkistä syövereistä. Miehiä, joille parisuhde OIKEASTI on tärkeä. Hyviä miehiä, jotka arvostavat kumppaniaan. Kenties kyse on siitä, ettei miehiä opeteta kotona rakastamaan ja kunnioittamaan naisia, en minä tiedä. Paha sanoa. Syitä on varmaan monia. Mutta mikäli ilkeyttä, julmuutta, henkistä ja fyysistä väkivaltaa käytetään vain sen tekosyyn varjolla, että joku joskus vuonna näkkileipä tyyliin kun-olin-16-vuotta, oli ilkeä ja Luoja varjele, se ensimmäinen suhde meni poikki!, se on vain typeryyttä. Eikä typeryyttä, ei tuollaista, voi koskaan antaa anteeksi. Miehen pitää olla Mies. Isolla Alkukirjaimella, kohdella naistaan hyvin ja pitää arvossa. Kaikki siihen eivät kykene. Valitettavasti.

Nainen haluaa, kaipaa ja tarvitsee sen vanhanajan ritarin, joka menee ja pelastaa maailman. Ja on toisinaan se kukonpoika, joka uhoaa heltta suorana kun joku uhkaa hänen omaansa. Miehen henkisen munan voi määritellä sillä kuinka hyvin hän kohtelee naistaan, omaansa, ja sen mitta sitten katsotaan sillä, että osaako hän, ja ennen kaikkea kykeneekö, seisomaan sanojensa takana. Paljon voi aina puhua tarkoittamatta ollenkaan sitä mitä sanoo, mutta jossain vaiheessa tulee tilanne, jossa se henkinenkin selkäranka punnitaan. Ja jos noista tilanteista mies ei selviydy kunnialla, että antaa toisten millään lailla, henkisesti tai fyysisesti loukata rakastaan, ei se oikeastaan naiselta unohdu. Sen voi kyllä selittää itselleen jollain tavalla, mutta se astia säröilee siitä. Valitettavasti. Eikä mikään, ei mikään ole enää sen jälkeen ennallaan. Ei niin, että se olisi lopun alku, mutta kenties kuitenkin alkua sille alulle.

Nämä ovat siis minun ajatuksiani. Feministit ja muut sovinistit voivat ajatella mitä haluavat. Ei paljoa kiinnosta. Ei edes oikean leikisti.

Johan se on todistettu, jos sille todistukselle paljoa painoarvoa pistää, että olen manipuloiva paska, mutta kuten sanonta sanoo.. Kärsikää. Ja olen minä itseasiassa saanut oikeutuksen olla aivan niin suuri kusipää kun haluan, ja mieheltä tämäkin saatu. *hymy*

Minä olen kuitenkin tyytyväinen siihen tosiasiaan, että maailmaan mahtuu vielä miehiä, joilta löytyy sitä henkistä munaa ja selkärankaa. Ei se laji ainakaan vielä ole kadonnut maan pinnalta olemattomiin. Ei onneksi. Ja kenties nämä loput lapset vielä kasvavat joskus aikuisiksi. Kenties, ehkä... Toivotaan. Siihen saakka varmasti naisten ja miesten välinen henkinen sota jatkuu, vaikka kuinka jokainen vakka kantensa löytäisi. Pitää vain muistaa, ettei yksi paha yksilö, yksi paha kokemus leimaisi muita. Että jaksaisi olla oma itsensä, ja luottaa siihen, että koska kaikelle on aikansa ja paikkansa, se rakkauskin löytyy.

No niin, vuodatusta tämäkin. Kaipa tuon olisi helpommin voinut sanoa, mutta tulipahan purettua sielua.