Isäni kuoli tällä viikolla 89-vuotiaana. Olen kiitollinen siitä että hän vihdoin pääsi pois. Hän oli itse aivan valmis lähtemään. Hän nukkui rauhallisesti iki-uneen.
Nyt minua ihmetellään, kun en itke ja kerron olevani helpottunut ja kiitollinen, ettei isän tarvitse enää odottaa noutajaa.
Hoidan hautajaisjärjestelyjä ja olen syventynyt niihin, että tilaisuudesta tulee sellainen kuin isäni halusi.
Sisaret ja ystäväni varoittelevat kokoajan, että pitäisi hiljentää vauhtia, ettei tule romahdusta.
En usko että tulee mitään romahdusta. Minulla on puhdas omatunto isäni suhteen. Olen hoitanut hänen asioitaan viimeisinä vuosina niin hyvin, kuin olen pystynyt.
Hänellä on ollut sairauksista huolimatta hyvä ja turvallinen olo kotona, niin kauan kuin pystyi yksin toimimaan ja sen jälkeen sain hänelle palvelutalopaikan missä hän viihtyi.
En tunne surua vaan tyytyväisyyttä Isällä on nyt hyvä olla.
Nyt minua ihmetellään, kun en itke ja kerron olevani helpottunut ja kiitollinen, ettei isän tarvitse enää odottaa noutajaa.
Hoidan hautajaisjärjestelyjä ja olen syventynyt niihin, että tilaisuudesta tulee sellainen kuin isäni halusi.
Sisaret ja ystäväni varoittelevat kokoajan, että pitäisi hiljentää vauhtia, ettei tule romahdusta.
En usko että tulee mitään romahdusta. Minulla on puhdas omatunto isäni suhteen. Olen hoitanut hänen asioitaan viimeisinä vuosina niin hyvin, kuin olen pystynyt.
Hänellä on ollut sairauksista huolimatta hyvä ja turvallinen olo kotona, niin kauan kuin pystyi yksin toimimaan ja sen jälkeen sain hänelle palvelutalopaikan missä hän viihtyi.
En tunne surua vaan tyytyväisyyttä Isällä on nyt hyvä olla.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Olet fiksu ihminen kun ymmärrät että parempi on kun ei tarvitse enää kituuttaa, etkä viitsi ruveta näyttelemään muiden vuoksi. Jätä ihmettelijät omaan arvoonsa jos erehtyvät ilkeilemään.
Isäni kuoli viime vuonna vain 56-vuotiaana. Se päivä oli kummallinen töissä, kun en vielä ollut kuullut isän poismenosta, tuntui silti kuin olisin aavistanut sen-- Kuitenkin, ihmiset yleisesti olettaa, että läheisen poismeno on jotain mitä ei voi hyväksyä, tai mihin "pitäisi" reagoida tietyn kaavan mukaan. Jos et sovi tähän ihmisten olettamaan suremiskaavaan, niin oletetaan että välisi olivat huonot, tai ehkä että olet kylmä ihminen? Huomasin, että pomoni kummasteli, kun en reagoinut yhtä voimakkaasti kuin hän oli reagoinut vastaavassa tilanteessa..Ja että tätä mitattiin esim sairasloman pituudella.. Mielestäni toisten tunteita ei pidä mennä luokittelemaan, kukin suree ja rakastaa omalla tavallaan!
Se kuinka ajattelet ja toimit osoittaa suurta rakkautta, osaat ajatella isäsi parasta, mutta suo itsellesi myös pieni itkun hetki, sillä se on yksi osa surutyöstä.
Kun isäni kuoli muutama vuosi sitten dementiaan, en koskaan itkenyt, enkä surrut. Itsekkin ihmettelin sitä. Olin vaan jotenkin odottanut hänen kuolemaa kauan aikaa. Minusta oli suuri helpotus, että hän pääsi pois. Ehkä minä surin silloin hänen eläessään, tein koko ajan surutyötä, hoitaessani ja käydessäni katsomassa sairaalassa häntä. Rakastin isääni paljon, jotenka, tunsin syvää helpotusta hänen kuolleessaan. Hautajaiset järjestin melkein yksin, sisarusten asuessa muualla. Siltikin hautajaisissa, tunsin vain syvää helpotusta, kun kaikki oli hyvin ohi. Näin on jatkunut tänne asti, monta vuotta. Arvostan isäni elämää ja muistoa hänestä. Ymmärrän kyllä ihmisiä jotka surevat voimakkaasti, itse en vain tuntenut niin. Enkä tunne olevani "kylmä" ihminen.
Ihmiset ovat erilaisia ja jokainen suree tavallaan. Oma isäni kuoli tammikuussa aivan yllättäen 57-vuotiaana. Kun sain tiedon isän kuolemasta en tietenkään voinut sitä uskoa todeksi. Pari ensimmäistä päivää meni suurin piirtein itkiessä, mutta sitten alkoivat hautajaisjärjestelyt. Siinä vaiheessa ei ollut aikaa "vain itkeä ja surra" vaan järjestelyt oli yksinkertaisesti vain tehtävä. Ja olen sitä mieltä, että se oli ihan hyvä.
Olin ajatellut aikaisemmin, etten tule kestämään sitä tilannetta kun isäni tai äitini kuolee. Ajattelin silloin että en varmasti pysty menemään hautajaisiin ja olemaan siellä ihmisten katseiden kohteena (olen vanhempieni ainoa lapsi). Mutta kumma kyllä ihminen näkyy kestävän paljon enemmän kuin mihin itse uskoo. Tuntuu siltä ettei meille anneta surua ja tuskaa enempää kuin jaksamme kantaa. Eikä kukaan joka ei ole kokenut läheisen ihmisen kuolemaa voi etukäteen sanoa miten siinä tilanteessa itse reagoi.
Isäni oli minulle todella tärkeä ihminen ja rakastan hän sanomattoman paljon.Vanhemmillani oli melko riitaisa avioliitto (alkoholi) ja tiedän, että isälläni oli vaikea elää äitini kanssa. Mutta nyt tiedän, että isälläni on kaikki hyvin; hänen ei enää tarvitse murehtia tulevaisuutta. Hän on saanut rauhan ja uskon, että joskus vielä tapaamme rajan tuolla puolen.
Tällä viestillä halusin vain sanoa, että jokaisella on oikeus surra omalla tavallaan, siihen ei pidä kenenkään puuttua. Elämähän jatkuu myös kuoleman jälkeen.
Aikoinaan isäni sairastui keuhkosyöpään.Hän sairasti 2vuotta.Kävi monia leikkauksia ja sitten laitettiin kotihoitoon.Äitini hoiti häntä kotona kunnes tarvitsi kovempia lääkkeitä.Vuoden hän oli kovissa kivuissa sairaalassa.(silloin oli vielä aika huonot lääkkeet)Hän kärsi kokoajan kovia tuskia.Olin kyllä isän lellityttö mutta silti joskus toivoin että hän pääsis tuskistaan.Kun hän sitten nukkui pois.Ikävä oli tosi kova mutta jotenkin isän puolesta olin jotenkin helpottunut.Äiti sairastui alheimerin tautiin.Sitä kesti 12 vuotta.Viimeinen vuosi oli tosi kivulias ja vaikea sekä tulehduskierteinen.Kun häntä katselin viimeisenä vuotena jotenkin toivoin että hän pääsis isän luo.Sitten tuli äidin lähdön hetki.Minulla oli suuri tarve laitta hautajaiset kauniiksi ja äidin näköiseksi.Ikävä häntäkin jäi vaan en olisi kumminkaan halunnut enää sairaalaan kärsimää.Tästä on kymmeniä vuosia kun odotin ensimmäistä vauvaa.Laskettuun aikaan oli enää viikko ja kaikki piti olla hyvin.Yhtenä aamuna kun heräsi mahani painoi kovasti joten menin lääkäriin.Sain kuulla että vauvani on kuollut.Tämä asia koskettaa vieläkin.Lääkärit eivät osanneet selittää miksi näin tapahtui.Jotenkin on tullut mieleeni että arvaamattomat kuolemat olisi jotenkin vaikeampia käsitellä ja ymmärtää.Voin olla väärässäkin.Minulla on vauvani kohdalla vielä sana miksi usein mielessä.Olisin halunnutietää miksi ja mihin hän kuoli.
Minun isäni kuolin vuoden 2002 joulupäivänä. Hän oli kuollessaan 56-vuotias. Hän oli sairastanut MS-tautia jo 16 vuotta ja oli jo niin huonossa kunnossa ettei pystynyt enää edes puhumaan, saatikka liikkumaan. Hän oli asunut siinä vaiheessa jo muutaman vuoden palvelutalossa. Isä joutui sitten sairaalaan keuhkokuumeen vuoksi muutamaa päivää ennen joulua. Joulupäivän aamuna äitini soitti minulle sairaalasta ja kertoi että isä oli lähtenyt. Ensimmäinen reaktioni oli itku, mutta sen jälkeen tunsin suunnatonta helpotusta!! Oli ihan kauheaa nähdä miten isä kärsi sairautensa loppuvaiheessa. Kerran sitten kännipäissäni rupesin yhtäkkiä itkemään isääni epätoivoisesti, mutta myöhemmin tajusin, että en silloinkaan itkenyt isän menetystä, vaan sitä ettei minulla koskaan ollut kunnon isää. Mutta se on jo toinen juttu. Ymmärrän sinun itkemättömyytesi isäsi kuoleman jälkeen. Minullakin suurin tunne oli todella helpotus, että isällä on nyt hyvä olla.
ajoissa. ajattelen että, kykenit luopumisen ym suremaan ajankuluessa joten tilanne oli osa hyväksyttyä elämää. Aika antaa armon.
Muistoille tilaa silti, koska ne on tarkoitettu itselle.