Moi!
Halusinpa kertoa tarinani.
Elämääni ilmestyi ihana mies, kun olin juuri aloittanut opiskeluni vieraalla paikkakunnalla. Rakastuimme pohjattomasti. Aika pian menimme kihloihin.
Muutaman vuoden päästä muutimme toiselle paikkakunnalle. Saimme molemmat unelmatöitä. Aloimme toteuttaa omia unelmiamme. Ne olivat aika kaukana toisistaan. Aloimme etääntyä toisistamme, mutta emme halunneet myöntää sitä. Aloimme nälviä toisiamme. Käyttäytyä epäkunnioittavasti. Aika kavereiden kanssa kiehtoi enemmän kuin aika oman rakkaan kanssa. Pari kertaa tilanne kärjistyi riidaksi, jossa molemmat itkimme vuolaasti ja ihmettelimme, miten tähän oli tultu. Mutta usko suhteeseen, siihen vahvaan, mitä alussa oli ollut oli vahva.
Kunnes kerran, noin kuuden vuoden seurustelun jälkeen, aivan satunnaisena päivänä, aivan satunnaisena hetkenä hermostuin siihen, kun huomasin jälleen kerran, ettei häntä kiinnostanut ollenkaan joku, mikä oli minulle hyvin tärkeää. Kysyin, onko meillä enää yhteistä tulevaisuutta.
Kahden viikon puhumisen, itkun ja miettimisen erosimme. Se oli siinä.
Sattui paljon. Ja tuntui yksinäiseltä. Kaikki tapahtui NIIN äkkiä. Ja lopulta kuitenkin niin suunnittelematta. Olimme muuttaneet uuteen asuntoonkin vasta aivan hiljattain.
Mutta niin finaalissa suhteemme oli lopulta ollut, että ero oli sillä selvä, ja molemmat ymmärsimme, ettei paluuta entiseen enää ollut. Arvomaailmamme ja unelmamme olivat lopulta niin erilaiset, ettei niitä voinut enää sovittaa yhteen.
Nyt, kun tuosta on kulunut kolmisen vuotta, olen onnellisempi kuin koskaan. Olen saanut kokea rakkautta, jollaista en tiennyt olevan olemassakaan. Olen löytänyt ihmisen, joka jakaa arvoni ja ajatusmaailmani. Hänen kanssaan olen valmis sitoutumaan ja TAHDON yrittää olla hänen kanssaan loppuelämäni ja voittaa kaikki vastoinkäymiset.
Oma opetukseni oli se, että rakkauskaan ei lopulta riitä, jos arvomaailmat ja unelmat eivät mene yhteen. Luulin olevani onnellinen aikaisemmin, mutta vasta nykyisen "sielunveljeni" kanssa olen oppinut, mitä rakkaus ja samalla aaltopituudella oleminen voi todella tarkoittaa.
Joskus eroaminen voi olla todella hyvä idea.
Halusinpa kertoa tarinani.
Elämääni ilmestyi ihana mies, kun olin juuri aloittanut opiskeluni vieraalla paikkakunnalla. Rakastuimme pohjattomasti. Aika pian menimme kihloihin.
Muutaman vuoden päästä muutimme toiselle paikkakunnalle. Saimme molemmat unelmatöitä. Aloimme toteuttaa omia unelmiamme. Ne olivat aika kaukana toisistaan. Aloimme etääntyä toisistamme, mutta emme halunneet myöntää sitä. Aloimme nälviä toisiamme. Käyttäytyä epäkunnioittavasti. Aika kavereiden kanssa kiehtoi enemmän kuin aika oman rakkaan kanssa. Pari kertaa tilanne kärjistyi riidaksi, jossa molemmat itkimme vuolaasti ja ihmettelimme, miten tähän oli tultu. Mutta usko suhteeseen, siihen vahvaan, mitä alussa oli ollut oli vahva.
Kunnes kerran, noin kuuden vuoden seurustelun jälkeen, aivan satunnaisena päivänä, aivan satunnaisena hetkenä hermostuin siihen, kun huomasin jälleen kerran, ettei häntä kiinnostanut ollenkaan joku, mikä oli minulle hyvin tärkeää. Kysyin, onko meillä enää yhteistä tulevaisuutta.
Kahden viikon puhumisen, itkun ja miettimisen erosimme. Se oli siinä.
Sattui paljon. Ja tuntui yksinäiseltä. Kaikki tapahtui NIIN äkkiä. Ja lopulta kuitenkin niin suunnittelematta. Olimme muuttaneet uuteen asuntoonkin vasta aivan hiljattain.
Mutta niin finaalissa suhteemme oli lopulta ollut, että ero oli sillä selvä, ja molemmat ymmärsimme, ettei paluuta entiseen enää ollut. Arvomaailmamme ja unelmamme olivat lopulta niin erilaiset, ettei niitä voinut enää sovittaa yhteen.
Nyt, kun tuosta on kulunut kolmisen vuotta, olen onnellisempi kuin koskaan. Olen saanut kokea rakkautta, jollaista en tiennyt olevan olemassakaan. Olen löytänyt ihmisen, joka jakaa arvoni ja ajatusmaailmani. Hänen kanssaan olen valmis sitoutumaan ja TAHDON yrittää olla hänen kanssaan loppuelämäni ja voittaa kaikki vastoinkäymiset.
Oma opetukseni oli se, että rakkauskaan ei lopulta riitä, jos arvomaailmat ja unelmat eivät mene yhteen. Luulin olevani onnellinen aikaisemmin, mutta vasta nykyisen "sielunveljeni" kanssa olen oppinut, mitä rakkaus ja samalla aaltopituudella oleminen voi todella tarkoittaa.
Joskus eroaminen voi olla todella hyvä idea.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Olet harvinaisen oikeassa asiassa joka koskettaa useita.
Sanoittamasi ajatus piilee näissä tämänkin ihmissuhdepalstan kirjoitusten takana, oli kyse mistä tahansa kategoriasta. Usein on minua kummastuttanut se, miten ja miksi ihmiset viitsivät vääntää parisuhteessa, joka ei tyydytä, eikä toimi.
Tehdään ihme temppuja jotta selvitään siinä olemassa olevassa suhteessa, käydään vieraissa, etsitään lämmittäjää viilenneeseen aviovuoteseen, ostellaan seksileluja virikkeeksi, katsellaan pornoa. Mutta ei tajuta erota, vaan väkisin yritetään, vaikka homma ei toimi normaalisti.
Kaikki keinot on tietysti sallittuja,tarkoitus pyhittää keinot, mutta jos suhteita miettisi puhtaasti sen kannalta, toimiiko vai ei, onko hyvä vai ei, ja pohdittaisiin asia juurta jaksain, selvinpäin ja rehellisesti voisi tuloksena olla onnellisempia ihmisiä.
Ei parisuhdetta kuulu vääntää väkisin, puurtaa itkusilmässä ja hampaita kiristellen eteenpäin, vaan joskus kyse voi olla yksinkertaisesti siitä, että sen osapuolet ei yksinkertaisesti "kuulu toisilleen".
Kannattaisikohan pysähtyä miettimään, jos parisuhde ei vääntämättä toimi,että se ei välttämättä koskaan tule toimimaan juuri niitten ihmisten liittona, mutta jollain toisella kokoonpanolla kylläkin.
Ei sillä, kyllä ihmiset näyttää osaavan erota, tilastot on melko huimia, mutta pahoin pelkään, että monella eronnellakin pysyy silmät ummessa niille perimmäisille syille miksi päätyi eroon. PIkaisesti seuraavaan suhteeseen hyppäämällä voi hetken tuntua kivalta ja mukavalta, mutta aika monesti kierre vain jatkuu, jos edelliseen eroon johtavat syyt on jääneet tunnistamatta.
Onhan se tosiaan niin että jos ei tulla toimeen ja joka päivä ollaan asioista erimieltä ja riidellään niin onko tosiaan pakko kiusata itseään ja kuluttaa omaa ja toisen elämää.
Kyllä silloin on parempi panna kantapäät vastakkain ja etsiä sopivampi kaveri.
Mitään nopeita ratkaisuja ei kannata tehdä. Noin 10 vuotta on hyvä koeaika parisuhteelle, vai joku kai on ehdottanut myös 7 vuotta. Eli tehtäisiin 7-10 vuoden välein uusi lupaus haluaako jatkaa vai ei.
Entä sitten, jos liittoon syntyy lapsia? Aika itsekkäältä tuntuu tuollainen yllä esitetty 7-10 vuoden tarkasteluväli heidän kannaltaan. Ero koskee väistämättä koko perhettä. Sinänsä nuo rajapyykit voisivat vähän saada tsemppaamaan. Toinen ei olisikaan itsestäänselvyys.
Käsittääkseni lapset ovat todennäköisin syy, miksi toimimattomassa mutta lasten näkökulmasta turvallisessa parisuhteessa pysytellään eikä lähdetä etsiskelemään onnea muualta.
On niin vaikea arvailla, mikä on lapsille paras vaihtoehto, että säilytetään se kuvio, joka on jo olemassa ja johon lapsetkin ovat syntyneet.
Lapsia hankitaan eri syistä. Joskus niitä vain tulee. Jotkut tekee lapsen "vahvistamaan" suhdetta, tai siksi kun se kuuluu asiaan, tai siksi että nainen tulee raskaaksi ja on ihan okei hankkia lapsi avioliitossa. Jne. Jotkut jopa hankkivat lapsia koska rakastavat toisiaan. Aloittajalla ei kai ole lapsia juuri siksi ettei heidän välinsä ole niin läheiset että tuntuisi luontevalle hankkia lapsia?
Lapsettomien on hyvä ottaa kantaa asiaan, koska eivät tosiaankaan tiedä millaista elämä lapsen kanssa on, saati niitä tunteita joita raskaaksi tuloon ja raskauteen liittyy.
Meillä oli liitto kovilla ekan raskauden aikana. Menin suuntaan ja toiseen. Pääosin olin tasapainoisempi ja tyynempi kuin normaalisti, mutta jossain vaiheessa kävi päinvastoin. Jos meidän suhteemme ei olisi perustunut keskinäiseen rakkauteen olisin varmasti heittänyt äijän pihalle kun kaikki otti aivoon.
Lapsi muuttikin sitten elämänasenteita aika radikaalisti. Miehellä ja minulla. Olimme kumpikin sitoutuneita lapseen ja rakastimme sitä kumpikin tavallamme, mutta meidän kahden väliset erot alkoivat kasvaa, liian suuriksi. Vain lapsen läsnä ollessa kaikki oli hyvin. Mutta kun jäimme kahden kaikki loska alkoi lentää. Kuin oltaisi muututtu eri ihmisiksi.
Sitten jossain välissä emme enää pystyneetkään palautumaan normaaliksi äidiksi ja isäksi kun lapsi tuli kotiin ja lapsi alkoi huomata että jokin on vialla. Vähitellen estot rapisivat ja aloimme riidellä jopa lapsen kuullen. Käytiin terapiassa, kolmella eri terapeutilla, koska kumpikin oltiin tyytymättömiä kaikkiin. Mutta eri syistä.
Ei siitä mitään tullut. Yhden hyvän loman seurauksena tulin uudestaan raskaaksi ja periaatteesta pidimme lapsen, vaikka jossain alitajunnassa jo näin itseni kahden lapsen yh:na. Lopulta lasten takia oli parempi erota.
Sen verran ollaan asiallisissa väleissä että asutaan lähellä toisiamme ja huollamme lapsia vuorotellen. Lapsista järjestely on hyvä. Emme ole eronneet. En tiedä onko miehellä muita naisia ollut kahteen erovuoteemme, mutta minulla ei ole ollut miehiä ja tätä menoa varmaan muutun harmaaksi kärttyisäksi noidaksi.
Olen ajatellut ehdottaa lopullisempaa eroa ja selkeämpiä käytäntöjä, sillä haluaisin olla riippumattomampi miehestä. Niin hänkin on joskus sanonut, että ollaan kuin aviopari joka asuu eri osoitteissa eikä kumpikaan voi jatkaa omaa elämää. Mutta toistaiseksi kiikumme tässä tilassa. Ainakaan ei riidellä eikä meillä ole pahempia keskinäisiä ongelmia. Emme kyllä ole ylimpiä ystäviäkään, vaan hoidamme kahta lasta vuorotellen rutiininomaisesti.
Oletkos koskaan nähnyt uusien liittojen onnistumisprosentteja?
Jos on paljon eroja, niin uusista liitoista erotaan vielä paljon useammin.
En ihan julkisesti suorastaan kehoittaisi noin yleisesti eroamaan.
Minä kehoittaisin pitämään parisuhteesta ja toisesta parempaa huolta, jos mitään isompaa ei ole näköpiirissä.
Ei se vaihtamalla useinkaan parane.
Vapailla (?) aikuisilla on jo menneisyyskin, ja siitä harvemmin on etua liittoa solmittaessa.