Hei!
Minulla on eräs ystävä, jonka olen tuntenut lähestulkoon nyt vuoden ajan. Tuona yhden vuoden aikana olen tullut oppineeksi hänestä paljon uusia asioita. Esimerkiksi sen, ettei hän todellisuudessa kuuntele lainkaan, mitä toinen ihminen hänelle sanoo (hän on sen ajan transsinomaisesti omissa maailmoissaan). Eräs toinen asia on se, ettei hän usko suoraan sitä mitä toinen kertoo. Lisää usein huvittuneella äänellä kysymyksen perään: "Ettei tämä vain olisi sun omaa mielikuvitusta?". Kolmas asia on se, ettei hän koskaan aloita yhtäkään puheenaihetta seurassani, vaan on koko sen ajan puolikuolleen oloisesti siinä. Minä saan keksiä sekä puheenaiheet ja myös kuunnella häntä ja lisäksi vakuutella hänelle, että ymmärsin jonkin asian aivan oikein eikä se ollut pelkästään omaa mielikuvitustani. En koskaan arvostele tuota kaveriani ja kuuntelen häntä varsin keskittyneesti, joten olen tullut siihen johtopäätökseen että tuollainen käytös ei johdu minusta vaan hänestä itsestään. Hänen luonteensa on skeptinen, kärsimätön ( =surkea kuuntelija ) ja ankea ( =ei sano juuri koskaan mitään ). Olen hyvin ystävällinen hänelle jatkuvasti enkä painosta häntä mihinkään, joten se ei varmaankaan voi olla arkuuttakaan...? Toki hänessä on myös paljon hyvää, kuten avuliaisuus opiskeluun liittyvissä asioissa ja rehellisyys, mutta tuo ankeus ja huonot kuuntelijan lahjat vaivaavat minua kerrassaan liikaa! Tekisi toden teolla mieli luovuttaa eikä nähdä häntä juuri koskaan. Ehkä kerran kuukaudessa voisin jutella hänen kanssaan niitä näitä, mutta en olla kuitenkaan läheskään niin paljoa tekemisissä kuin nytten. Tiedän toisaalta, että se on tavallaan omaa vikaani, kun aina roikun itselleni "vääränlaisten" ihmisten kanssa eli sellaisten ihmisten, joiden seurassa en loppujen lopuksi yhtään viihdy!
Minulla on eräs ystävä, jonka olen tuntenut lähestulkoon nyt vuoden ajan. Tuona yhden vuoden aikana olen tullut oppineeksi hänestä paljon uusia asioita. Esimerkiksi sen, ettei hän todellisuudessa kuuntele lainkaan, mitä toinen ihminen hänelle sanoo (hän on sen ajan transsinomaisesti omissa maailmoissaan). Eräs toinen asia on se, ettei hän usko suoraan sitä mitä toinen kertoo. Lisää usein huvittuneella äänellä kysymyksen perään: "Ettei tämä vain olisi sun omaa mielikuvitusta?". Kolmas asia on se, ettei hän koskaan aloita yhtäkään puheenaihetta seurassani, vaan on koko sen ajan puolikuolleen oloisesti siinä. Minä saan keksiä sekä puheenaiheet ja myös kuunnella häntä ja lisäksi vakuutella hänelle, että ymmärsin jonkin asian aivan oikein eikä se ollut pelkästään omaa mielikuvitustani. En koskaan arvostele tuota kaveriani ja kuuntelen häntä varsin keskittyneesti, joten olen tullut siihen johtopäätökseen että tuollainen käytös ei johdu minusta vaan hänestä itsestään. Hänen luonteensa on skeptinen, kärsimätön ( =surkea kuuntelija ) ja ankea ( =ei sano juuri koskaan mitään ). Olen hyvin ystävällinen hänelle jatkuvasti enkä painosta häntä mihinkään, joten se ei varmaankaan voi olla arkuuttakaan...? Toki hänessä on myös paljon hyvää, kuten avuliaisuus opiskeluun liittyvissä asioissa ja rehellisyys, mutta tuo ankeus ja huonot kuuntelijan lahjat vaivaavat minua kerrassaan liikaa! Tekisi toden teolla mieli luovuttaa eikä nähdä häntä juuri koskaan. Ehkä kerran kuukaudessa voisin jutella hänen kanssaan niitä näitä, mutta en olla kuitenkaan läheskään niin paljoa tekemisissä kuin nytten. Tiedän toisaalta, että se on tavallaan omaa vikaani, kun aina roikun itselleni "vääränlaisten" ihmisten kanssa eli sellaisten ihmisten, joiden seurassa en loppujen lopuksi yhtään viihdy!
Vastaukset 4
Vanhimmat
Eikö ystävyydessä ole myös siitä kyse, että viihtyy toisen seurassa eikä pelkästään siitä, että toinen ihminen on periaatteiltaan hyvä?
Tämähän on tavallaan mielipidekysymys, joten vastauksia rohkeasti kehiin :)
En minä ainakaan sellaisen kanssa olisi, joka ei kuuntele ja aliarvoi jatkuvasti.
Huh huh... Nyt taas joku osasi pukea ajatukseni sanoiksi. Kiitos siitä sinulle! :)
Ja kiitos myös siitä, että vahvistat mielipidettäni (ystäväni ON outo).
Mutta äitini sanoo, ettei hän mahda itselleen mitään mutta kuitenkin kuulemma pitää minusta, koska on jatkuvasti seurassani. Mutta vai mitä, että minun siitä huolimatta kannattaisi oleilla hänen seurassaan selvästi vähemmän aikaa (ellei ollenkaan)??
Musta tuntuu ettei hän edes halua olla sun ystäväsi. Vaikuttaako hän masentuneelta, vai onko muuten vaan perus jäykkä, ankea ja vaikea tapaus? Missä te tapasitte ja oliko hän alusta asti tuollainen. Olenhan minäkin vähän hiljainen, mutta ainakin kyselen paljon ja olen kiinnostunut muiden jutuista. Eihän sun pakko ole hänen kanssaan hengailla. Alat ottamaan vaan etäisyyttä. Testailet ottaako hän yhteyttä, jos itse lopetat yhteydenpidon. Eräät voivat meinaan herätä siitä unestaan, kun huomaavat että ovat menettämässä jonkun. Mutta jos ei muutosta näy missään määrin, niin etpä sä paljoa menettänytkään.