Olen seurustellut vajaan vuoden poikaystäväni kanssa. Emme asu vielä yhdessä, mutta olemme kyllä suunnitelleet yhteenmuuttoa. Itselläni on takana aika kivulias ero jo teini-iässä alkaneesta suhteesta 1,5v sitten, eli olin yksin vain vähän yli puoli vuotta tässä välissä. Miehelläkin on takana pitkä kariutunut suhde, mutta hänellä ero oli paljon helpompi. Olen 23v, mies 30. Nämä nyt tällaisena taustatietona...
Niin, ongelma on että saan suunnattomia ahdistuskohtauksia välillä. Mies ei varsinaisesti tee mitään, mikä aiheuttaisi näitä...hän on hyvä minua kohtaan, arvostaa ja rakastaa minua. Mutta monesti huomaan, että jos hän toimii jollain tavalla, joka on minulle täysin vieras, tai on jotain mieltä joka minusta tuntuu vaikka pahalta tai jotain, niin itselleni tulee helposti sellainen "pakoreaktio". Johtuukohan tämä siitä, että olen edelleen liian tottunut entiseen poikaystävääni? Olen kyllä hokenut itselleni, että ihmiset ovat erilaisia ja pitää hyväksyä toinen sellaisena kuin hän on. Silti käy monesti näin.
Näen myös painajaisia suhteellisen usein. Yöllä minua vaivaa selittämättömät asiat. Tiedän, että olin varmasti liian vähän aikaa yksin eron jälkeen, mutta minkä sille mahtaa että kohtasin nykyiseni "liian aikaisin". Tottakai minulla oli aluksi myös kauhea läheisyyden ja parisuhteen kaipuu, mutta en silti koe että tämä suhde olisi jokin "laastarisuhde". Onko siis mahdollista, että nämä ahdistukset menevät ajan kanssa ohi, vai onko välttämätöntä olla yksin niin kauan ettei tällaisia tule enää? Mistä sitä voi sitä paitsi tietää...
Joskus menee hermot kun ihmiset hehkuttavat onneaan, ettei ole mitään ongelmia ja tämä on juuri se oikea jne...Itse ajattelin noin joskus, mutta nykyään tiedän, että "oikeankaan" kanssa ei välttämättä pysty luomaan kestävää parisuhdetta. Riippuu niin monesta asiasta.
Tämä mies on minulle niin hyvä, ja yritän olla myös mahdollisimman hyvä hänelle. Tunnen silti syyllisyyttä ailahteluni takia. Mies tulkitsee tämän sitoutumiskammoksi, tai sitoutumiskammoksi juuri häneen. En halua ajatella niin, mutta todellisuudessa en enää löydä sisintäni, mistä tämä johtuu. Kyllä kuitenkin haluan naimisiin ja lapsia yms. Onkohan tässä vain tapahtunut liikaa liian lyhyessä ajassa?
Kommenttia kiitos...haluaisin oikeasti olla onnellinen tämän miehen kanssa, niin että omakin olo on levollinen.
Niin, ongelma on että saan suunnattomia ahdistuskohtauksia välillä. Mies ei varsinaisesti tee mitään, mikä aiheuttaisi näitä...hän on hyvä minua kohtaan, arvostaa ja rakastaa minua. Mutta monesti huomaan, että jos hän toimii jollain tavalla, joka on minulle täysin vieras, tai on jotain mieltä joka minusta tuntuu vaikka pahalta tai jotain, niin itselleni tulee helposti sellainen "pakoreaktio". Johtuukohan tämä siitä, että olen edelleen liian tottunut entiseen poikaystävääni? Olen kyllä hokenut itselleni, että ihmiset ovat erilaisia ja pitää hyväksyä toinen sellaisena kuin hän on. Silti käy monesti näin.
Näen myös painajaisia suhteellisen usein. Yöllä minua vaivaa selittämättömät asiat. Tiedän, että olin varmasti liian vähän aikaa yksin eron jälkeen, mutta minkä sille mahtaa että kohtasin nykyiseni "liian aikaisin". Tottakai minulla oli aluksi myös kauhea läheisyyden ja parisuhteen kaipuu, mutta en silti koe että tämä suhde olisi jokin "laastarisuhde". Onko siis mahdollista, että nämä ahdistukset menevät ajan kanssa ohi, vai onko välttämätöntä olla yksin niin kauan ettei tällaisia tule enää? Mistä sitä voi sitä paitsi tietää...
Joskus menee hermot kun ihmiset hehkuttavat onneaan, ettei ole mitään ongelmia ja tämä on juuri se oikea jne...Itse ajattelin noin joskus, mutta nykyään tiedän, että "oikeankaan" kanssa ei välttämättä pysty luomaan kestävää parisuhdetta. Riippuu niin monesta asiasta.
Tämä mies on minulle niin hyvä, ja yritän olla myös mahdollisimman hyvä hänelle. Tunnen silti syyllisyyttä ailahteluni takia. Mies tulkitsee tämän sitoutumiskammoksi, tai sitoutumiskammoksi juuri häneen. En halua ajatella niin, mutta todellisuudessa en enää löydä sisintäni, mistä tämä johtuu. Kyllä kuitenkin haluan naimisiin ja lapsia yms. Onkohan tässä vain tapahtunut liikaa liian lyhyessä ajassa?
Kommenttia kiitos...haluaisin oikeasti olla onnellinen tämän miehen kanssa, niin että omakin olo on levollinen.
Vastaukset 13
Vanhimmat
eräitä tärkeimpiä tunnusmerkkejä on juuri se, että olisi valmis ottamaan vastaan sitä, mitä kaipaa ja haluaa, mutta ei kykene ottamaan vastaan niitä asioita ja käsittelemään tilanteita neutraalisti, jota uusi yhteiselämä tuo tullessaan.
Juuri nuo kokemasi tunnereaktiot, ahdistukset ja muut ailahtelut liittyvät käsittelemättömiin tunteisiin, jotka heijastuvat uuteen suhteeseen ja siinä uusi kumppani joutuu syyttömänä kantamaan menneitä luurankojasi, joista et vielä ole päässyt yli.
On mahdollista, että mies jaksaa kaiken tämän tai sitten ei. Myös se on mahdollista, että sinua pitää suhteessa juuri ne asiat, joita eniten itsellesi kaipaat ja niiden varjoon saattaa peittyä se tosiasia, ettei ne kaipaukset liity kumppaniin, vaan on saatavissa toisen ihmisen kautta.
Vaikeita yhtälöitä kaikkiaan ja aika sen osoittaa ennemmin tai myöhemmin, miten elämän suunta jatkuu.
myös itseni tässä tilanteessa. Kiitos kun avasit asiaa minullekin..
Uskon, että asiat ovat aika pitkälti noin miten kuvailit...en vain aina halua myöntää sitä itselleni.
Ehkä tämä elämäntilaanteeni on epäotollinen kestävän parisuhteen luomiselle, mutta kuitenkin minusta tuntuu, että tästä miehestä olisi siihen kanssani. Ainakin, jos kykenisin olemaan "normaali". Siksi tuntuu kauhealta ajatella, että jättäisin hänet sen takia, etten ehkä ole päässyt menneisyyden haamuista yli. Hänkin haluaa kuitenkin olla kanssani, vaikka nämä ailahteluni rassaavatkin. Yhtenä päivänä olen onneni kukkuloilla, mutta seuraavana aivan alamaissa tietämättä miksi. Itse en ehkä jaksaisi katsella tällaista vieressä kykenemättä itse tehdä asialle mitään.
Nämä tuntemukset ovat selvästikin tulleet vasta suhteemme siinä vaiheessa, kun olemme nukkuneet kaiket yöt yhdessä ja eläneet käytännössä saman katon alla, vaikka omat asunnot meillä onkin. Jos tämä olisi jotain oman tilan kaipuuta, niin miksi minulla on heti kauhea ikävä kun olemme erossa?
Ilmeisesti on kuitenkin turha miettiä näitä jatkuvasti...Aika näyttää, mutta jos tilanne kuitenkin päätyy siihen surullisempaan ratkaisuun, on se ratkaisu entistä vaikeampi tehdä mitä enemmän aikaa kuluu.
Kuullostaa tutulta. Minä tunsin joskus samoin. Sitä ennen olin seurustellut miehen kanssa jonka kanssa halusin edetä eikä ikinä tullut pakoreaktioita. En ollut vielä kunnolla eronnutkaan hänestä kun löysin sen miehen jonka kanssa tunsin kuten sinä nyt. Eroni entisestäni oli totaalisen kesken siinä vaiheessa. Halusin siirtyä eteenpäin mutta pää ja kroppa laittoi vastaan. Eihän siitä mitään tullut. Ahdistus vaan kasvoi niin että lopulta kammosin jo kosketustakin.
Eihän siitä mitään tullut. Jonkin aikaa hänen jälkeensä löysin nykyisen mieheni. Se tuntui heti oikealta. Aikaa ei ollut kulunut siinäkään vielä kauaa mutta käsittelin siinä välissä asioita aika paljon. Ikinä en ole tuntenut nykyisen mieheni takia pakoreaktioita.
Intuitio on tärkeä "aisti". Usko siihen. Se vaan voimistuu ajan myötä. Joka päivä ei pysty ajattelemaan järkevästi. Mitä olisi hyvä tehdä ja miten hän on sinulle "hyvä" ja sinä hänelle. Jossain on sellainen mies jonka kanssa kaikki loksahtaa paikalleen. Se on sitä onnea jota ne jotkut ihmiset hehkuttavat. Sinäkin voit löytää sen.
...ettei asia ole noin. Siis että tämä suhde olisi jokin välivaihesuhde. Ehkä olen myöhemmin viisaampi, kenties onnellisena jonkun toisen kainalossa. Vaikka toivon että se olisi tämä mies. Oloni ei ole varmaan koskaan ollut näin ristiriitainen.
Tuo on totta, mitä sanot intuitiosta. Mutta pelkään että se johdattaa minua harhaan. Mietin asioita todella paljon, usein liikaakin. Jotenkin olen sen luontoinen ihminen, että en ihmettelisi jos lopulta olisin yksin koko loppuelämäni. Koska tuntuu, että pilaan omalla pähkäilylläni sun muulla kaiken. Tähän liittyvät asiat tuottivat ongelmia jo edellisessä suhteessa, mutta ne eivät kuitenkaan olleet lopullisia syitä eroon.
Kuinka kauan tämä sinun "ahdistussuhteesi" kesti? Entä miten kauan sinun piti olla yksin ennen kuin löysit nykyisen miehesi? Pelkään, etteivät nämä olot lopu kuitenkaan, vaikka tästä suhteesta lähtisinkin. Pelkään että olen entistä onnettomampi, ja että kadun eroa.
Tietysti toivot ja uskotkin varmaan ettei kyseessä ole välivaihesuhde, muutenhan et sitä jatkaisikaan. Aika näyttää, mikä se sitten on. Kyllä minäkin mietin silloin kaikenlaista, olen myös aina ollut "hyperpohtija", mutta se mitä miettii, riippuu suhteesta. Silloin mietin että haluanko olla tässä ja ahdistuskohtaukset tulivat ilman miettimisiäkin. Mietintä vähän helpotti niitä, "tämä on järkevää"-ajatuksen jälkeen oli taas syytä jatkaa. Pohtijana tietysti nytkin jatkan pohdintaa, mutta nyt aihe on että haluaako mieheni ihan varmasti olla minun kanssani. Jatkuuko tämä varmasti koko loppuelämän. Aiheena ei koskaan ole ihan tosissaan se että haluanko minä. Kertaakaan ei ole ahdistanut tässä suhteessa.
Joten minulla kyse oli väärästä henkilöstä väärään aikaan. Jälkikäteen se on helppo todeta. Mutta se on minun kokemukseni. Sinähän voit olla sellainen joka aina vähän kyseenalaistaa sitä omaa suhdettaan ja haluaako jäädä siihen. Onhan sitoutumisella aina hintansa. Silti nuo ahdistuskokemukset ei kuullosta "normaaleilta". Kannattaisiko sinun koittaa selvittää että mistä ne johtuu? Onko se sitoutumiskammoa yleisesti (siis ketä tahansa kohtaan koska vaan) vai onko miehesi sinulle "oikea" vai onko ed suhteesta vaan liian lyhyt aika.
Mietitkö usein exääsi? Tuntuuko pahalta että se loppui? Vertaatko (paljon) nykyistä exään? Minä tein noita ihan koko ajan, tai oikeastaan ne oli vielä niin kipeitä juttuja etten oikeastaan edes pystynyt kunnolla miettimään. Siirsin sitä pahaaoloa kauemmas viettämällä aikaa uuden kanssa.
Minun "ahdistussuhteeni" kesti noin vuoden. Ja vaikken mitään muuta olisi tehnyt oikein, niin siinä tein oikein että erosin. Muttei tätä tietysti voi muihin tapauksiin yleistää. Mutta oli miten oli, jos pitää usein miettiä että jäisinkö vai lähtisinkö niin kaikki ei ole kunnossa. Minä en ole kertaakaan uudessa suhteessani miettinyt että jäisinkö vai lähtisinkö. Vaikken mitään muuta tiedä niin haluan olla tämän ihmisen kanssa. Vaikka on ollut ongelmiakin.
Näihinhän ei ole ikinä oikeaa vastausta. Jokainen tekee itse päätöksensä. Siitä pitäisi kuitenkin lähteä että edes suurimman osan ajasta on onnellinen ja hyvä olla. Mutta jos haluat olla siinä nyt etkä tiedä miten pitäisi toimia, niin onhan sinulla loppuelämä aikaa katsoa mihin se vie. Laita itsellesi vaikka jokin raja, että arvioit tilannetta uudelleen vaikka puolen vuoden päästä. Ei siitäkään mitään tule että koko ajan pyörittää sitä samaa levyä päässään.
Hyviä asioita kirjoitat...
Entisen kanssa en pohtinut tällaisia, paitsi sitten ennen eroa joka johtui kuitenkin muista asioista. Mutta en oikein voi verrata siihen, se oli ensimmäinen suhteeni ja tavallaan kasvoimme yhteen.
En mielestäni vertaa exää ja nykyistä, paitsi alussa saattoi tulla aina tietyissä yhteyksissä mieleen, että ex teki noin mutta hän tekee näin. Kesti hetken, ennen kuin pystyi tajuamaan että ihmiset ovat erilaisia...sellaiset asiat mitä entisessä oli, saattavat loistaa poissaolollaan nykyisessä, mutta sama toimii myös toisinpäin. Vertaileminen on turhaa...en sitä ainakaan tietoisesti tee.
"Sinähän voit olla sellainen joka aina vähän kyseenalaistaa sitä omaa suhdettaan ja haluaako jäädä siihen. Onhan sitoutumisella aina hintansa. Silti nuo ahdistuskokemukset ei kuullosta "normaaleilta". Kannattaisiko sinun koittaa selvittää että mistä ne johtuu? Onko se sitoutumiskammoa yleisesti (siis ketä tahansa kohtaan koska vaan) vai onko miehesi sinulle "oikea" vai onko ed suhteesta vaan liian lyhyt aika."
Myönnän, että olen tuollainen kyseenalaistaja, tai ainakin on siihen viittaavia piirteitä. Entisessä suhteessa mietin, että olenko tosiaan tämän saman ihmisen kanssa loppuelämäni. Ja varmasti myös että haluaako hän olla minun kanssani loppuelämän. Hänelle ehkä enemmän tuli sellainen kriisi, että ei voi jämähtää ensimmäiseen suhteeseen. Tämä ajattelutapa on varmasti pitkälti yhteiskunnan nykymeiningin aikaansaamaa...ei ennen ihmiset tällaisia murehtineet.
Mutta aiheeseen...Erosta on kuitenkin jo aikaa, ja olen hyväksynyt asian. On jännää, että unien sisällöstä pystyy aika paljon päättelemään, onko jokin asia käsitelty vai ei. Näin ainakin minulla. En näe entisestä juuri koskaan unia enää...alussa näin, mikä varmaan oli sitä sopeutumista uuteen tilanteeseen. Voi silti hyvin olla, että erosta on vielä liian vähän aikaa. Ehkä tajuan sen vasta myöhemmin.
Luulen, että eniten tämän ahdistuksen takana on tuo, että onko tämä mies oikea. En sano "se oikea", koska en usko yhden ainoan oikean olemassaoloon...kyllä ainakin puolet siitä fiiliksestä tulee suhteen aikana, ja voi olla monia eri tavalla oikeita/sopivia ihmisiä kumppaniksi. Riippuu sitten valinnasta, kenen kanssa päättä jatkaa elämää eteenpäin. Ehkä tässä on se ongelma. Ehkä en enää uskalla samalla tavoin ottaa riskejä...toisaalta, en ole tässä suhteessa ollut rakastumisen sumentama. Olen kyllä alusta asti tiedostanut ne tietyt asiat, jotka MINUN mielestäni voivat olla ongelmallisia. Mies on tässä asiassa paljon "järkevämpi", ja uskoo kompromissien voimaan, tahdonvoimaan. On tässä varmasti sekin, että hän on luonteeltaan hyvin vahva, ja joskus ajattelen, että vaikuttaako hänen mielipiteensä ja tuntemuksensa liikaa minuun. Etten pysty näkemään omia, itselleni tärkeitä asioita tarpeeksi selkeästi. No, siis lyhyesti sanottuna...ei mulla ainakaan vielä ole sellainen olo että juuri nimenomaan hän olisi oikea. En vain yksinkertaisesti tiedä sitä vielä. On hän todella erilainen ihminen...mutta hän näkee erilaisuutemme enemmänkin vahvuutena.
Toivon totisesti että nämä ajan kanssa selkiytyisivät. Jospa nyt vaihdan sitä levyä :)
kuin Mimmille, (jos oikein ymmärsin miten hänelle kävi). Ahdisti miehen kanssa ja vasta kun tapasin toisen (joka ei ahdistanut) tajusin, ettei ahdistavan tyypin kanssa homma toimi. Olen itsekin helvmoinen jahkaaja, miettijä ja pähkäilijä, aivan liikaa. Välillä pitää komentaa itseään: älä ajattele, vaan elä!
Tsemppiä teille!
Tuntuuko sinusta hyvältä olla hänen kanssaan juuri tällä hetkellä? Seurassa ja kahden kesken? Onko siis ongelma se että murehdit tulevaisuutta esim että hän on uraorientoitunut ja minä haluaisin suurperheen ja miten se tulevaisuus sitten menee kun olemme erilaisia? Eli alkaako sua ahdistaa kun mietit tulevaisuutta vai ahdistaako joku tietty hetki kun olette yhdessä? Ei esim toimi joku juttu yhdessä? Ja jos ahdistaa tulevaisuus niin haluaisitko olla hänen kanssaan aina ja toivot että hänkin haluaa ja kaikki onnistuu vai epäiletkö ettet vaan pysty olemaan tunnetasolla hänen kanssaan ikuisesti?
Silloin kun minulla oli tämä "ahdistussuhde" (kiva nimittää sitä nyt ahdistussuhteeksi, ei se ihan niin paha ollut), niin meillä oli samanlaiset tulevaisuuden haaveet. Halusimme molemmat naimisiin ja perheen. Hän ei ollut minun tyyppiseni (esim ei liikkunut juurikaan kun minä olen miltei himoliikkuja) mutta oli aina valmis joustamaan. Teki vaikka mitä minun kanssani ja minun eteeni. Luotin häneen kuin kallioon. En siis epäillyt ollenkaan etteikö tulevaisuus sujuisi hyvin käytännön tasolla. Mutta mietin että haluanko olla hänen kanssaan loppuelämäni. En ihaillut häntä. Itse asiassa nyt kun mietin, se on todella tärkeää. En tuntenut itseäni ylpeäksi hänen rinnallaan. Että juuri minä saan olla tuon miehen rinnalla ja haluan olla siinä loppuelämäni. En arvostanut hänen valintojaan enkä lopulta sitten muutenkaan. Ehkä hän oli hieman liian joustava minulle, sain hänet koska vaan hallintaani kun hän oli valmis tekemään mitä tahansa vuokseni.
Nykyisen kumppanini kanssa tilanne on oikeastaan päinvastainen. Meillä on erilaiset tulevaisuudenhaaveet, ehkä kompromisseilla tulemme toteuttamaan lopulta molemmat, mutta helppoa se ei tule olemaan. Tiedän että käytännön kannalta olisi helpompaa etsiä toisenlainen mies. Mutta en pysty edes kuvittelemaan että joskus eroaisin tästä miehestä. Ja meillä on hauskaa yhdessä. Ne hetket kun olemme yhdessä, ovat aina mukavia. Jos alan pohtia tulevaisuutta, alkaa kyllä huolestuttamaan että miten paljon kompromissia pitää tehdä, mutta ainakin nyt olisin valmis vaikka minkälaiseen kompromissiin. Haluan vain olla tämän miehen kanssa. Käytännön asiat ovat vain järjestelyjä.
Minäkin siis pohdin edellisen kumppanin kanssa näitä asioita ja ne ahdisti. Alussa vähemmän, mutta lopulta niin paljon että kävi yksinkertaisesti mahdottomaksi seurustella hänen kanssaan. Nykyisen mieheni tapasin siitä 3 kk kuluttua. Sitä edellistä, pitkää suhdettani, kyllä mietin joskus edelleenkin ja vertaankin muttei se ole samanlaista kuin tämän välivaihesuhteen aikana. Vertaan mutten laita järjestykseen. Totean itsekseni vain että tämä asia on nyt toisin.
Toivon että saat asiat järjestykseen päässäsi. En minäkään usko että on yhtä oikeata. Uskon että niitä on monta. Ja asteikko on jatkuva, kukaan ei ole täydellinen, toiset ovat sopivampia kuin toiset. Suhdehan on aina yhdistelmä tunteita ja järkeä, molempia pitää olla riittävästi.
Me ollaan hyvin erilaisia luonteiltamme, mutta sellaiset "perusasiat" tulevaisuutta koskien ovat yhteneväiset. Eli halutaan naimisiin, lapsia, jne. Olemme myös kumpikin himoliikkujia, vaikkakin eri lajeissa. Mies on kyllä joustavampi luonne kuin minä, mutta hän ei missään nimessä ole mikään pompoteltava. Hänellä on mielipiteitä kaikissa asioissa, mutta on aina valmis kompromisseihin, koska niitä tarvitaan etenkin kahden erilaisen ihmisen liitossa. Uskon, että hänen sisukkuutensa ansioista pääsisimme myös vaikeiden aikojen yli...hän luo minuunkin uskoa omalla olemuksellaan ja rakkaudellaan.
Käytännön suhteen en siis juurikaan murehdi tulevaisuutta. Ehkä pelkään eniten, tuleeko minulle jossain vaiheessa sellainen olo, ettei hän ole oikea. Tai siis, että nämä ahdistavat olotilat jatkuvat vielä sittenkin, kun on esim. lapsia.
Myönnän, että menneisyydellä, entisellä suhteella, on tässä osansa. Oli raskasta myöntää itselleen se tosiasia, että tästä ei enää tule mitään. Vaikka ei saisi pelätä elämää, niin pelkään joutuvani kokemaan sen uudestaan. Olen itse rikkinäisestä perheestä, enkä missään nimessä halua lasteni joutuvan kokemaan samoja asioita. Oma pessimismini on yksi hidaste tässä suhteessa.
Mikä ei myöskään ole tullut ilmi, on se, että tapasimme siten, etten minä tavallaan ehtinyt rakastua mieheen. Mies oli rakastunut minuun, mutta itse en ollut aluksi edes huomannut häntä :) Aloimme tapailla, ja huomasin pian jo seurustelevamme. Kaikki kävi jotenkin niin nopeasti. Nykyään minusta tuntuu, että rakastan häntä...mutta en tiedä onko se erilaista rakkautta minun suunnastani kuin hänen. Todennäköisesti teen tästä itse ongelman, tärkeintähän on nykyhetki eikä se, miten tämä suhde sai alkunsa. Kuitenkin, sellainen rakastumishuuma jäi minulta kokematta. Tunnen enemmän sellaista tasaista tunnetta, mikä kuitenkin varmasti on tärkeämpää tulevaisuutta ajatellen. Monestihan tuliset rakastumiset eivät lopulta johda mihinkään. Käytännön tasolla homma ei toimi.
Niin, ei kukaan tosiaan ole täydellinen. Tietyt henkiset asiat jäävät ehkä täyttymättä tässä suhteessa, mutta jos lähdetään vertailemaan, on tässä suhteessa huomattavasti helpompi olla kuin entisessä, jossa kaikki käytännön ongelmat (joiden selvittämiseen toisella ei ollut edes halua) varjostivat nykyhetkeä ja tulevaa.
Mikä myöskin on ihmeellistä, on se, etten ole koskaan tuntenut tämänkaltaista fyysistä vetovoimaa toiseen ihmiseen. Henkistä vetovoimaa rajoittaa joskus erilaisuutemme, mutta ihmiset tapaavat lähentyä toisiaan ajan myötä. minulla olisi paljon opittavaa hänestä, ja hänellä minusta. Hän näkee tämän enemmänkin hienona haasteena ja voimavarana, minä taas pessimistinä ajattelen liian usein näitä asioita ongelmallisina.
Tuohon, että tuntuuko hyvältä olla hänen kanssaan. Kyllä, mutta huonoista hetkistä on joskus uskomattoman vaikea päästä takaisin siihen hyvään oloon. Tuosta ihailusta...en tiedä vaikuttaako se, etten rakastunut alussa...on minun myönnettävä, etten ehkä ihaile häntä ihmisenä niin paljon, kuin ehkä kykenisin ihailemaan. Onko tämä sitten tosiaan se kynnyskysymys...nyt tuntuu todella pieneltä asialta, mutta ehkä sen tajuaisi sitten, jos joskus olisi sellainen ihminen rinnalla jota ihailee ja kunnioittaa äärettömästi. Mutta silti rakastan häntä. Voiko rakkaus sitten olla kyllin vahvaa ilman sen jokaista ilmenemismuotoa?
Vaikeita asioita...en tiedä minne elämä lopluta johdattaa. Kai tämä lopulta päätöskysymys...päätänkö jatkaa matkaa yksin, epävarmana siitä, tulenko koskaan löytämään sellaista ihmistä jonka kansa olisi täysin hyvä olla. Vai jatkanko matkaa hänen kanssaan, hyväksyen hänet sellaisena kuin hän on, ja toivoen, että rakkaus kestää läpi elämän ja syvenee ajan kanssa.
Olet siis rakastunut kumppaniisi ja haluat olla hänen kanssaan. Pelkäät kuitenkin että mitä tuleva tuo. Pystyisitkö eroamaan hänestä? Tuntuisiko mahdolliselta että sanoisit hänelle että on aika lähteä eri teille? Olisiko siinä enemmän hyviä vai huonoja puolia?
Itse olen hirveän huono lopettamaan suhdetta, jatkan liiankin sinnikkäästi niin kauan kuin on mahdollista. Jossain vaiheessa vain ylittyi sitten se raja etten vaan enää pystynyt jatkamaan exäni kanssa. En halunnut viettää aikaa hänen kanssaan. Olisin tehnyt vaikka mitä mieluummin. Jo sitä ennen olin kyllä ajatellut että mitäköhän tästä tulee.
Joten aikaisemmissa suhteissani asia on ratkennut vähän kuin itsestään. Tietysti olisin "säästänyt" paljon aikaa jos olisin lähtenyt heti kun olen alkanut epäröimään. Mutta toisaalta, jokaisessa suhteessa on vaikeita aikoja, jos haluaa elää pitkässä suhteessa niin kaipa niitä pitää kestää. Sitähän ei sitten etukäteen voi tietää että palataanko siitä tilasta parempaan vai meneekö se vaan huonommaksi jolloin olisikin parempi erota. Enkä toisaalta nyt koe että ne "ahdistusajat" olisi menneet hukkaan. Nyt olen ainakin varma että tein oikean ratkaisun ja osaan nauttia siitä ettei tässä suhteessa ole sellaista.
Tulevaa ei voi tietää. Ei kukaan voi tietää että tuntuuko nykyinen kumppani joskus väärältä. Se riski on vaan otettava jos meinaa jonkun kanssa rakentaa yhteistä elämää. Ehkä kannattaisi enemmän keskittyä nykyhetkeen. Että tuntuuko se nyt oikealta. Ja selvittää että mistä ne ahdistuskohtaukset johtuvat. Nehän on nykyhetkeä. Ne olisi hyvä selvittää muutenkin, nehän voivat olla jotain pelkästään itseesikin liittyvää. Itse kävin näiden kaikkien sotkujen jälkeen terapiassa muutaman kuukauden, pyysin itse työterveyshuollosta että antaisivat lähetteen. Auttoi kovasti, sai luvan kanssa puhua vain omista asioistaan tunnin kerrallaan. En halunnut ottaa sitä riskiä että tämä uusi suhteeni olisi mennyt pieleen omien ongelmieni takia. Eikä kavereitakaan viitsinyt rasittaa rajattomasti... Asiat järjestyivät päässä. Suosittelen.
neuvoista ja "paneutumisesta" tähän ongelmaani :)
En nyt voi sanoa, että olisin varsinaisesti rakastunut kumppaniini. Tunnen ehkä enemmän syvää kiintymystä ja välittämistä. En ole ollut kunnolla rakastunut kuin kerran elämässäni. Ehkä olen luopunut siitä toivosta, että elämän kestävä suhde alkaisi kunnon rakastumisesta. Tällöin on yleensä sokea niille muille asioille, jotka koituvat jopa eron syiksi suhteen edetessä. En voi silti sanoa, ettenkö kaipaisi sitä rakastumisen tunnetta...luulen, että rakastumisesta muovautunut rakastaminen on kuitenkin hieman erilaista kuin tällainen, että ajan kanssa oppii rakastamaan.
Haluan kuitenkin olla hänen kanssaan. Tai haluaisin aina haluta. Näiden ahdistusten aikana tulee silti välillä ajatus, että olisiko hänen parempi saada rinnalleen sellainen nainen, joka on 100-prosenttisesti aina hänen rinnallaan. Hän on joutunut kokemaan kovia elämässään, enkä todellakaan halua satuttaa häntä näillä alituisilla ailahteluillani. No, hän sanoo että pakko on ottaa riski kun hän niin paljon musta välittää.
Olen siis kyllä joskus miettinyt eroa, mutta tiedostanut sen, että se saattaa myös ollaa vain pakenemista vaikeasta tilanteesta. En tiedä, toistuisiko tämä sama jonkun muun kanssa. Jotenkin vain tuntuu, että kun kerran olen jo suhteen alkuvaiheessa miettinyt tällaisia, niin suhde ei voi olla niin kestävällä pohjalla kuin sellainen, jossa kumpikin on heti tuntenut mieletöntä halua olla toisen kanssa lopun elämää. Ei minulle ole tullut sellaista olotilaa, että juuri tämän miehen kanssa haluan olla aina. Olen kyllä saattanut luoda kuvitelmissani sellaisen "ideaali"-miehen, joka on samanhenkinen kuin minä. nykyiseni poikeaa aika reilusti siitä ja itsestäni, ja on vain "sisäistettävä" tämä asia.
Kyllä myönnän, että järjen ääni sanelee nyt aika paljon sitä, mitä minun on hyvä tehdä tai olla tekemättä. Mutta tunteitakin on, tottakai. Jollei niitä lainkaan olisi, en voisi elää parisuhteessa.
Mitä tuohon eron hyviin ja huonoihin puoliin tulee...sitä en osaa etukäteen sanoa. Sitten olisin kyllä vapaa ja saisin aikaa märehtiä ongelmissani. Kenties joskus kohtaisin miehen, jonka kanssa tällaisia ajatuksia ei tulisi. Saattaa myös hyvin olla, että eron jälkeen tajuaisin mitä olen menettänyt, ja jään haikailemaan menneen perään katkerana ikisinkkuna. Ei tulevasta voi koskaan tietää. On otettava riski, lopputulos voi olla mitä vain.
Todennäköisesti jään tähän suhteeseen, ja toivon että ajan myötä kasvava läheisyys ja rakkaus auttavat pääsemään yli näistä ajatuksista. Olemme nyt tehneet yhdessä kaikenlaista, mies on halunnut osallistua sellaisiin asioihin, jotka ovat itselleni tärkeitä. Jotta hän näkisi minut tyytyväisenä ja onnellisena. Eilen vain istuttiin sylikkäin ja itkettiin. Tämä on miehellekin niin raskasta. Omille syville tuntemuksilleen ei vain voi mitään, ne tulee, jos ovat tullakseen. Mutta ehkä niiden kanssa oppii elämään ja kommunikoimaan ilman että ne vaikuttavat arkeen negatiivisesti.
Kiitos paljon kun olet näin innokkaasti vastaillut. Tästä on ollut paljon apua. Itsekään en viitsi ystäviä rasittaa koko aika, varsinkaan kuin suurin osa heistä ei tajua mikä tässä nyt on ongelma. Yksikin sanoi, että asiahan on selvä, jos ei tunnu hyvältä niin lähde, jos tuntuu, niin jää. Mutta ei elämä ole aina niin mustavalkoista.
Suosittelen että käyt kirjastossa lainaamassa John Grayn kirjoittaman kirjan Uusi rakkaus. Kyllä avaa sinunkin silmät missä menet elämässäsi ja miten taas kasvat eheäksi omaksi itseksesi. Tosi hyvä kirja. Ainakin minua auttoi ymmärtämään eron vaiheet ja miten käsitellä omia tuntemuksia eron keskellä/jälkeen.