Hyvin tärkeä ihmisuhde loppui muutama kuukausi takaperin. Suru oli musertava aluksi, mutta selvisin ja pikkuhiljaa pystyin iloitsemaan asioista, jotka elämässäni ovat kunnossa. Eron myötä tuli uusiakin asioita (työ, opiskelu), jotka ovat vieneet ajatuksia eteenpäin.
Nyt tuntuu, että olen taas jumissa. Mikään ei huvita, olen jäässä. Entinen pyörii ajatuksissa ja unissa ja ikävä on valtava. Jollain lailla luulen, etten pysty päästämään irti, koska suhteen päättyminen ei johtunut tunteiden kuolemisesta tai kolmansista osapuolista. Meillä oli hyvä olla toistemme kanssa, olosuhteet ja ajoitus vaan olivat meitä vastaan.
Olisi niin paljon helpompi päästää lopullisesti irti, jos hän olisi sanonut ettei rakasta enää. Kyyneleet ja epätoivoinen halaus ennen lähtöä kertoivat ihan muuta. Luopumisen tuska oli käsinkosketeltava. Minä lohdutin jättäjää, johon sitoutumiskammo iski. Hän halusi lopettaa, ettei satuta minua enempää. Minä olen nyt kuitenkin ihan hajalla, enkä löydä tietä eteenpäin tästä sumusta. Onko tämä takapakkia vai mitä?
Kaipaan neuvoja miten päästä eteenpäin? Mitä jos aika ei auta ja tunteet eivät kuolekaan? Miten ikinä pystyn uuteen suhteeseen, jos hänen haamunsa istuu kirjaimellisesti olkapäälläni.
Nyt tuntuu, että olen taas jumissa. Mikään ei huvita, olen jäässä. Entinen pyörii ajatuksissa ja unissa ja ikävä on valtava. Jollain lailla luulen, etten pysty päästämään irti, koska suhteen päättyminen ei johtunut tunteiden kuolemisesta tai kolmansista osapuolista. Meillä oli hyvä olla toistemme kanssa, olosuhteet ja ajoitus vaan olivat meitä vastaan.
Olisi niin paljon helpompi päästää lopullisesti irti, jos hän olisi sanonut ettei rakasta enää. Kyyneleet ja epätoivoinen halaus ennen lähtöä kertoivat ihan muuta. Luopumisen tuska oli käsinkosketeltava. Minä lohdutin jättäjää, johon sitoutumiskammo iski. Hän halusi lopettaa, ettei satuta minua enempää. Minä olen nyt kuitenkin ihan hajalla, enkä löydä tietä eteenpäin tästä sumusta. Onko tämä takapakkia vai mitä?
Kaipaan neuvoja miten päästä eteenpäin? Mitä jos aika ei auta ja tunteet eivät kuolekaan? Miten ikinä pystyn uuteen suhteeseen, jos hänen haamunsa istuu kirjaimellisesti olkapäälläni.
Vastaukset 9
Vanhimmat
en nyt halua pelotella, mutta niinhän siinä voi käydä. Täälläkin yksi jolle kävi niin. Ei pääse irti pitkienkään aikojen päästä, eikä koskaan osaa ajatella kenestäkään muusta, kun on tunteet kerran syttyneet johonkin. Ei kannata nyt edes miettiä uutta suhdetta. Tuskin sinä siihen pystytkään pitkään aikaan. Jotenkin itsekin tiedän etten koskaan pääse omista tunteista pois.
Joku järkisuhde voi olla ehkä mahdollinen jossakin elämänvaiheessa, mutta en halua sitäkään vielä nyt ajatella ja missään tapauksessa sillä ei ole samaa tunteiden tasolla merkitystä koskaan. Voi silti olla muita jotenkin mukavia ihmisiä, joiden kanssa voi viihtyä, vaikka ei rakastuisi enää koskaan syvästi.
Siinä pitää vain jatkaa elämää ja hyväksyä se, ettei niistä tunteista pääse ja niitä vastaan on turha taistella. Niiden kanssa pitää vain oppia elämään.
Jokaisessa päivässä ja sinussa on jotakin hyvää ja elämässäsi on paljon hyviä asioita, opettele tunnistamaan ne, voit varmasti elää olosuhteisiin nähden suhteellisen onnellista elämää ja nauttia monista asioista, kunhan ymmärrät ettei tunteita voi kuolettaa, jos ne eivät kuole.
Äläkä ajattele sitä tuleeko sinulle koskaan uutta suhdetta. Miksi ajattelisitkaan jos tunteet ovat kiinni jossakin.
Rakastuin kerran minäkin samalla tavoin. Ja hän lähti, mutta teki sen kirjeitse, emme olleet ehtineet perustaa mitään yhteistä ja hyvä niin. Hän kirjoitti rakastavansa minua, mutta pelkäsi satuttavansa minua, joten lopetti suhteen minun vuokseni. Toivoi säilyttävänsä yhteyden vielä, mutta eihän se olisi ollut mahdollista.
Sinun on päätettävä suhde mielessäsi, niin minä tein. Kaipasin häntä kuin hullu, mutta olin päättänyt jatkaa elämääni. Tein töitä hyväksyäkseni tosiasiat, ettei aika ollut meidän ja toista tilaisuutta ei tule. Vanhat suhteet harvoin toimivat uudelleen lämmitettynä, minulla ei koskaan. Edelleen ajattelen kirjettä niin, että se oli vain sen hetkinen tilanne, hän kirjoitti sanansa yrittämättä pahoittaa mieltäni. Kun kirje oli lähtenyt, hän huokaisi helpotuksesta: nyt se on tehty, siirrytään eteenpäin. Totuus ei ehkä ole näin, mutta näin mietin, selvitäkseni.
Eli lopeta suhde mielessäsi kokonaan jollain konstilla. Päätät, että se on nyt ohi. Aikaa se vaatii, se ei tapahdu hetkessä. Tosiasia on se, että poissa silmistä, poissa mielestä, ajan kanssa.
Voimia sinulle ja päättäväisyyttä!! Aika auttaa, kun hyväksyt tilanteen ja ohjaat ajatuksiasi unohduksen tielle. Vaikeaa? On on, mutta selviät kyllä!
Neuvoja en osaa antaa...mutta ehkä hieman lohduttaa kuitenkin se tieto, että olen kanssasi melkein samankaltaisessa tilanteessa. Suhde päättyi, ei rakkauden loppumiseen, vaan sitoutumiskammoon, epäröintiin olemmeko sittenkään oikeat toisillemme jne. Pahinta se, että minä en olisi epäröinyt enkä ollut sitoutumiskammoinen, mutta toinen osapuoli oli. Omasta erostani on n. 5 kk. Ja exän haamu todellakin istuu edelleen olkapäällä. Syytän tästä osaltani itseäni. Olen tapaillut exääni, vaikka tiedän, ettei se auta irti pääsemisessä. Se tuo kuitenkin hetkittäistä helpotusta ikävään ja kaipaukseen. En suosittele tätä kuitenkaan sinulle, ja minunkin olisi syytä se lopettaa. En pysty häneen kaverina suhtautumaan.
Niin...on niin vaikea päästää irti, kun tunteet ovat edelleen olemassa. Mutta eihän tähänkään tilanteeseen voi jäädä loppuiäkseen. Voi kunpa joku osaisi neuvoa!
Olen elänyt viimekuukausina samankaltaisessa tilanteessa kuin sinä. Välillä elämä hymyilee toiveikkaasti, välillä taas on niin kova ikävä ettei tajua itsekään. Tosin en tiedä kuinka kauan suhteenne kesti? Meidän juttu oli melko lyhyt, mutta intohimoinen, täynnä yhteenkuuluvaisuuden tunteen energiaa. Luulin, että hänkin tunsi samoin, ja pudotus maanpinnalle oli melkoisen raju. Tai ehkä tunsikin, mutta ei ainakaan tarpeeksi kun kerran halusi lopettaa suhteen.
Meillä oli hauskaa ja ihanaa, mutta toisaalta aika ei ollut meillekään mitenkään suotuisa, vaikeita luopumisia takana jne. saattaahan olla että ainoa mikä meidät todella sai tuntemaan niin vahvaa yhteenkuuluvaisuutta, olikin se suru ja kaipaus joihin me kumpikin haimme lohdutusta. Olen yrittänyt ajatella realistisesti, ettei suhteesta olisi kuitenkaan tullut mitään, kaivanut väkisin esiin hänen/minun/meidän heikkoja kohtia ja kuvitellut mitä karmeimpia riitoja ja konflikteja mitä meille voisi sattua! Se saattaa jopa vähän helpottaa joskus ;) No, selviytymiskeinonsa kullakin...
Oletteko olleet tekemisissä eron jälkeen? Ehkä helpottaisi kuitenkin jutella asioista kun aikaakin on erosta jo kulunut? Uusien ihmissuhteiden onnistumista on mielestäni turha spekuloida; ajattele että tässä maailmassa voi vastaan tulla koska tahansa kuka tahansa, joka vie sydämesi uusille raiteille. Niinhän se rakas exäsikin varmaan joskus teki?
Toivon voimia sinulle, tarvitset nyt vain sitä aikaa. Yritä nauttia elämästäsi ja vaali muita ihmissuhteitasi. Panosta työhön ja opiskeluun ja elä itseäsi varten! Ja muista että elämässä kaikella on tarkoitus. Uskon, että tapaamme oikeat ihmiset oikeaan aikaan, joskus heidän merkityksensä ei vain ole ihan se, mitä aluksi luulimme tai toivoimme olevan.
On aika ajatella - tyttöset. Elämän tuska ja suru on sitä kovempi, mitä nuorempi on. Ehkä siitä kannattaa iloita, sillä kova tuska on myös merkki siitä, että uskalsi jotakin. Mitä enemmän tuskaa, sen parempi - sillä se viestii, että olen uskaltanut ja toiseksi, se viestii, että uskallan nyt loppuunelää tunteeni.
Kun aikaa kuluu riittävän kauan, tulette huomaamaan että 'siitä kaunis muisto jäi'. Vaan yksi olisi ohje tää: kun ihminen on lähtenyt, antakaa hänen mennä. Älkää ottako takaisin, älkää soitelko tai keskustelko. Hän on tiensä valinnut ja on hänen(kin) kunnioittamistaan, että kaikki yhteydenpito on poikki, tässä hetkessä nyt ja käytännössä ikuisesti.
Mulla on tosi vaikea hetki menossa...
Olen seurustellut kohta kolme vuotta miesystäväni kanssa.. ja nyt alkaa tuntua siltä,että arki on tullut..eikä siinä mitään..se on vielä ihan ok..täytyy hyväksyä,että ei aina elämä yksin- tai erikseen- ole ruusuilla tanssimista.. Ja arki tulee aina jossain vaiheessa suhdetta vastaan (meillä vasta kovin myöhään?)
Mutta nyt ollaan alettu puhumaan tulevaisuudesta.. Suhteemme on alusta asti ollut ns."hengailua".. vasta n. vuoden jälkeen kumpikin pystyi myöntämään,että toisesta oikeasti tykkää, ei vain kaverina.. Ja,kun oltiin seurusteltu reilu 1,5vuotta oltiin tauollakin.. kk päivät oltiin "erossa", mutta lopulta sitoutumiskammoinen poikakaverini tuli itse ruusujen kera pyytämään takaisin.. :) se tuntui ihanalle silloin! Ja muutaman päivän miettimisen jälkeen päätin, että haluan itsekin vielä yrittää (virhe?).
Nyt ollaan tosiaan puhuttu siitä tulevaisuudesta.. Minä haluan lapsia, hän ei.. mä haluan, että olisi yhteisiä ystäviä ja omia ystäviä jne.. mutta hän,kun kyllä haluaa tuntea jokaisen mun kaverin ja on tosi mukavakin aina ja on itsekin ystävystynyt monen kanssa..MUTTA mulla ei ole oikeutta vastata edes hänen puhelimeen, jos joku hänen kaverinsa soittaa..saati sitten vanhempansA!
Musta olis ihanaa,et kaikki olis avointa.. hän jotenkin on niinkun niin tarkka siitä,että hän on hän, eikä "me" ja kyllä mä senkin ymmärrän jotenkin,et jos on sitoutumiskammoinen.. Mut sit ei ole oikeutta vaatia toiselta sitten yhtään enempää,kun on itse valmis antamaan!!
Ja ne lapset on varmasti se suurin ongelma!! Olen yrittänyt puhua,et mikä niissä sit niin kiikastaa, et on ehdoton ei..vai onko kenties salannut, ettei esim.voi saada lapsia tms.. Mutta kyllä, kyllä hän kykenee niitä saamaan, mutta ei vaan halua!.. Ja tiedän kyllä,etten voi ketään pakottaa lapsia tekemään, enkä ikinä halua,että omat lapseni olisivat sellaisia,joita heidän isänsä ei olisi halunnut! Mutta aina,kun alan puhumaan, että pitäisiköhän meidän sitten erota ja alkaa etsiä uusia kumppaneita..sellaisia joilla on edes jotenkin samanlaiset tulevaisuuden haaveet, niin aihe vaihtuu johonkin auton- ja jalkapallon väliltä.. Joskus hän vaivautuu jopa sanomaan, et "ei puhuta siitä nyt"..
Tuntuu ihan hirveälle tää tilanne, koska mä todella haluan saada lapsia, olen niitä pienestä pitäen halunnut ja työnikin on lasten kanssa oloa.. ja joka kerta (päivittäin), kun joku pikkuinen on sylissä, toivon vaan,että kunpa saisin oman kääröni pian syliin! Mutta turhapa kai on haaveilla..ainakaan tässä suhteessa!
Kai sitä sitten vaan on luovuttava joko elämänsä rakkaudesta(/siitä oikeasta?)tai sitten omasta haaveestaan..ja vieläpä noin suuresta!
Ongelma on vaan tosiaan siinä,kun tykkään "miehestänikin" ihan valtavasti, enkä osaa kuvitellakaan, että emme olisi enää yhdessä.. =,( Jotain on kai vaan tehtävä...
*yksin- tai yhdessä
:)
Lohduttaa paljon kuulla, että saman kokeneita. Kiitos myös hyvistä neuvoista. Koetan yrittää poistaa ajatuksia muistamalla myös niitä negatiivisia asioita. Yhteyttä häneen en tn. ota koska hän oli se, joka lähti ja tietää kyllä, että voi ottaa yhteyttä jos elämä ei sujukaan ilman minua. Tosin vaikea sanoa missä vaiheessa itse silloin olen. Sen kuitenkin tiedän, että häntä en koskaan unohda.
Olen reilu kolmekymppinen ja vain ensirakkauteni on ollut yhtä voimakas sielujen kaveruus kokemus, joten kyllä sitä on elämän aikana mahdollisuus kokea useampikin suuri rakkaus. Tuskin itselläni sentään kolmatta : (.
Se mikä minua eniten surettaa on se, että kaikki jäi kesken. Yhteenmuutosta ja yhteisestä tulevaisuudesta kun kuitenkin puheltiin ja vuosi kuljettiin yhdessä. No, hän teki valintansa ja minä en voi sitä muuttaa. Täytyy vain hyväksyä ja antaa itselle aikaa surra tarpeeksi. Elämä voi olla ihan hyvää näinkin, kuin hotdog ilman mausteita...
Everstille sanoisin, että kyllä minä olen uskaltanut rakastaa täysin sydämin ja nyt sattuu niin p....leesti. Toisaalta en näin jälkikäteen tekisi toisinkaan?
Muistutitpas hienosti siitä, että täytyy muistaa kunnioittaa myös toisen päätöstä..vaikka itse ei olisi halunnut erota... sitä vaan aina meinaa ajatella niin, että koska silloinkin meni niin hyvin niin miksei vielä nytkin ja tulevaisuudessa ja aina.... Sitä ajattelee että se toinenkin jossain syvällä sydämessään välittää ja uskoo sen takia vielä "yhteen mahdollisuuteen". Joskus sen vaan joutuu karusti huomaamaan että aina ei auta vaikka palaisi yhteen kerta toisensa jälkeen.... Joskus on vain parempi kunnioittaa myös itseään, eikä roikkua säälittävästi toisen perässä...