kun minusta tuli anoppi, en vielä tajunnut että olen roolin vanki. Yritin olla ystävätärtä ja ymmärtäjää ja auttajaa, mutta ennakkoasenteet minijöiden puolelta olivat sellaiset että mustakin kääntyi valkeaksi. Myöhemmin olen huomannut että helpommalla pääsee kun ei liikoja yritä, hyväksyy vain sen että anoppi on paha ja antaa muiden olla siinä luulossa, pitää etäisyyttä eikä sekaannu millään tavoin. Siinä sitä läksyä riittääkin lopuksi ikää.
ROOLI
HUPU
161788
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 16
Vanhimmat
Vaimon valintaa.
Kasvatin kaksi poikaa joille vaimon valintaan ehdotin seuraavaa:
tarkista äitinsä:
Ei saa olla: lihava, epäsiisti, tupakoiva, koti pitää olla siisti ja nätti.
En ymmärtänyt mainita liiallista yhteydenpitoa eli soittoa tai useampaa joka päivä.
Lapsia ei pidä saada ennekuin on varma, että suhde kestää, siihen on valmis sitoutumaan loppu elämäkseen.
Poikani tekivät hyvän valinnan.
viestiä mutta ei taida ihme olla koska tyhmä miniäkokelas olen.
"Kasvatin kaksi poikaa joille vaimon valintaan ehdotin seuraavaa:
tarkista äitinsä:
Ei saa olla: lihava, epäsiisti, tupakoiva, koti pitää olla siisti ja nätti."
Mitä tällä tarkoitat? Tyttö ei saa olla kaikkea tuota vai tytön äiti ei saa olla tuollainen?
Mielestäni on väärin arvioida ihmisiä heidän vanhempien perusteella saati heidän ulkönäön perusteella. Tällä kaavalla sinun poikasi taitavat olla äärettömän tiukkapipoisia pilkun nussijoita jotka arvostelevat ihmisiä heidän sukulaisten tekojen perusteella ja juoksevat mamman helmoihin heti kun tapaavat hieman erilaisen (=lihavan) ihmisen! Ota huomioon se että myös poikasi saattavat lihoa vuosien saatossa, eivätkö he sitten enää kelpaa sinulle?
Ja tyttö ei saa sinun mielestä pitää yhteyttä vanhempiinsa? Ilmeisesti itse kuitenkin pidät yhteyttä poikiisi (ja edelleen tallaat aamutossusi alle), mikäs tässä kuviossa on kummallista? SINÄ tuomitset tytön perheen ja suhteen vanhempiinsa ennen kuin tyttöystävää on edes olemassa, hei mieti nyt vähän!!! Ei sinulla ole oikeutta rajoittaa tytön yhteydenpitoa vanhempiinsa, entäs jos poikasi anoppi ei tykkäisi siitä että pidät poikasi kanssa yhteyttä? HALOOO....
"Poikani tekivät hyvän valinnan. "
Saman naisenko(=sinun) kanssa he ovat kun vain yhden valinnan on kaksi poikaa tehnyt...ja ovatko he onnellisia, sinä vain olet tyytyväinen kun poikasi anoppi ei ole lihava...voi jeesus mitä touhua!!! Hävettääkö sinua niin kamalasti olla lihavien ihmisten kanssa suvun valokuvissa vai etkö halua lihavien ihmisten kuvia pilaamaan sinun ennestään niin täydellistä valokuva-albumia?
VOI LUOJA!!! Onneksi et ole minun anoppini, isäni oli ylipainoinen (laihduttanut kyllä terveyssyistä) äitini ei ole enää fressin näköinen (35 vuotta kolmivuorotyössä tekee ihmeitä...) ja itse olen vain tavallinen suomalainen tyttö. Emme taitaisi kelvata sinun hienoon sukuun? Niin ja soittelen vanhemmilleni melkein joka päivä koska välitän heistä ja välimatkaa asuinpaikkojemme välillä on muutama sata kilometriä (näemme todella harvoin)!
"En ymmärtänyt mainita liiallista yhteydenpitoa eli soittoa tai useampaa joka päivä. "
Olet vain kateellinen siitä että poikasi eivät soittele sinulle mielestäsi tarpeeksi usein, joten tyttökään ei saisi soitella vanhemmilleen. Minä en ainakaan soittaisi tuollaiselle äidille, ei halua parasta pojilleen vaan haluaa parasta itselleen (poikaa syvästi rakastava tyttö ei kelpaa miniäksi jos tytön äiti on lihava...).
Tukehdu tärkeyteesi!!!
Kyllä se vaan menee niin, että tytöstä tulee kaikessa lopulta äitinsä kaltainen.
Ihme eukko toi joka selittää, että "poikani tekivät hyvän valinnan jne..."!
rykäisy!AUZ,taisi ottaa kipeää?
olla VITSI, itse soittelen vanhempieni kanssa päivittäin, en ole mikään langanlaiha, tupakkaakin olen kokeillut ja sotkuistakin täällä välillä on...olen siis huono miniä...vähälläpä meni pilalle
huono itsetunto ja tyytymättömyys elämään näkyy paksuna meikkinä ja lihavuutena.
Epäsiistiä ihmistä ei viitsi katsella kukaan.
Päivittäiset soitot kummalta puolen tahansa eivät ole normaalia.
Olin 15 kiloa ylipainoinen kilpirauhasen vajaatoiminnan vuoksi. Siis SAIRAUDEN, en elämääntyytymättömyyden, epäsiisteyden tai laiskuuden vuoksi. Poltin tupakkaan ensimmäiset kaksi vuotta seurustelusuhteestamme. Siivoan vain vähän emenmmän kuin mieheni; ellei jaksata, saa olla paskaista kämpässä. Mielummin istun kullan vieressä sohvalla.
Nyttemmin olen laihtunut 15 kiloa, kun thyroksin hormooni on saatu elimistössäni tasapainoon. Olen ollut kaksi vuotta polttamatta, eikä ole aikomusta enää aloittaakkaan.
Mutta paska mikä paska.
Poikasi tekivät siis valintansa sinun laatustandardien mukaan - eivät omiensa ? Entäs jos valinnan hetkellä täytetyt kriteerit muuttuvat, mitä sitten ?
Itsekin kai täytin "unelmavävyn" kriteerit kunnes tuli vakava sairaus, jonka jälkeen saneeraus pitkäaikaisesta, hyvästä työpaikasta. Appelan "ohjeet" olivat, että itse olin itselleni ja perheelleni sopat keittänyt ja itse saan ne selvittää, heiltä ei apua tipu ! Tulkoon tässä vaiheessa selväksi, että molemmat iskivät salamana taivaalta, olen absolutisti ja koko ikäni urheillut ja hoitanut työni kunnolla ja hoitanut oman talouteni ilman ulkopuolista (ml. vanhemmat) apua.
No, selätin molemmat ongelmat; kuoleman porteilta palattiin entistä vahvempana ja uusi työpaikkakin järjestyi nopeasti, entistä paremmassa asemassa. Kahden vuoden kituminen ja malkana appelan silmässä oleminen vaihtuikin yllättäen mielistelyksi. Minut haluttiin mukaan kaiken maailman suvun kissanristiäisiin, joissa ei kenellekään jätetty epäselväksi titteliäni ja hyvinvointiani. Kulissien takana minulta kyllä tivattiin kaikennäköistä, kuten olenko sittenkin piilojuoppo (sairauteni oli hyvin yleinen alkkareiden piireissä, kuten tietysti potkutkin....) ja millä ihmeen kieroilulla sain itseni takaisin työelämään !
Minulle riitti ! Aikani yritin todistella voimattomuuttani tapahtuneisiin, kunnes oivalsin hellittää; tänä päivänä elän omaa elämääni ilman appivanhempia, muutaman sanan saatan vaihtaa, jos tapaamme, mutta lähemmäksi en päästä. Heillä on omat käsityksensä ja uskomuksensa minusta, mutta minulla ja perheelläni on varmaa tietoa - siinä on aikamoinen ero ! Tuli myös selväksi, etten ihmisenä ole heille koiranpaskaa kummoisempi vaan se ratkaisee, miltä elämäni ulospäin näyttää.
Vielä on kuitenkin ollut pokkaa pyydellä meiltä apua monenlaisiin askareisiin "kun ei ole varaa teettää vieraalla (höpö-höpö!)", mutta mitäpä siihen kuin, että hoitakaa soppanne !
Tarinan opetus ? Jos ihmisellä on niin pirun vaikeaa tulla toisen kanssa toimeen, varsinkin jos toinen vielä mättää puukolla selkään minkä ehtii, niin miksi tästä ongelmasta täytyy tehdä elämää suurempi asia ? Mikä on ihmissuhde, jossa täytyy roikkua kaksin käsin kärsimyksen ollessa joko yksi- tai molemminpuolista, kun hellittäminen päästäisi molemmat vapauteen ? Yhteispeliä on oltava, mutta koittakaa tajuta ilman kuoleman rajalla käyntiä, että jokaiselle se minä-itse on kuitenkin tärkein vaalittava ja sítä ei pidä kenenkään - ei edes apen eikä anopin - antaa polkea suohon.
"Saman naisenko(=sinun) kanssa he ovat kun vain yhden valinnan on kaksi poikaa tehnyt...ja ovatko he onnellisia, sinä vain olet tyytyväinen kun poikasi anoppi ei ole lihava...voi jeesus mitä touhua!!! Hävettääkö sinua niin kamalasti olla lihavien ihmisten kanssa suvun valokuvissa vai etkö halua lihavien ihmisten kuvia pilaamaan sinun ennestään niin täydellistä valokuva-albumia?"
Taasen painajas miniä yhdistää asioita oman mielensä mukaan, ilman asia yhteyksiä.
Poikani valitsivat puolisot. Lapset eivät valitse vanhempia, eivätkä vanhemmat lapsiaan. Vanhemmat KASVATTAVAT lapsensa.
Näin joskus asiat ratkaistaan, ja olen täysin samaa mieltä siitä, ettei kannata roikkua sukulaisissa joista ei ole muuta kuin vaivaa ja pahaa mieltä ja jotka vain pyrkivät hyötymään toisesta.
että joskus se vaimonkin suku on se kivi kengässä,täällä kun pääsääntöisesti haukutaan poikien vanhempia.Tarina antoi kyllä ajattelemisen aihetta varmasti monelle.
Jos sana "anoppi" tulee yleiseen käyttöön perheessä, se leimaa äidin siihen vanhaan fossiilisukupolveen, jonka kanssa on mahdoton keskustella, kun ei ne mitään ymmärrä. Jos se fossiili sitten vielä jakaa jotain ikivanhan elämänkokemuksensa mukaisia ohjeita nuorisolle, niin ...
Muistan lapsuudestani, että pidettiin kauhean tärkeänä, että lapset sanoivat kaikille aikuisille "setä" ja "täti", ja puhuivat kiertoteitse siten, että eivät sinutelleet eivätkä teititelleet näitä vanhoja.
Siitä seurasi, että minä en koskaan pystynyt luontevasti seurustelemaan edes viiskymppisenä näiden ihmisten kanssa, koska tätä ikäeroa näin korostettiin ihan aikuisuudessakin.
Opin sen jo lapsena, ja heti kun minusta vastasyntyneille sukulaislapsille tehtiin "täti", myöhemmin lasteni puolisoille "anoppi", eli WANHA, niin heitin tittelit pois ja sanoin, että minulla on nimi.
Minulla on paljon nuoria sukulaisia, jotka ovat ihan hauskoja ja sukkelasanaisia, eivätkä häpeä jutella minun kanssani, koska minua saa puhutella millä nimellä ikinä huvittaa. Saman laumaan ovat solahtaneet miniät ja vävytkin. Yksi lapsistanikin on siirtynyt puhuttelemaan minua etunimellä, mutta eivät kaikki, koska heidän mielestään "äiti" on hellittelysana, jota he haluavat käyttää.
Paras konsti ristiriitojen välttämiseksi on unohtaa ihmisten ikäerot. Ei pidä korostaa "minätiedänkunolenvanhempi"-asennetta, mutta toisaalta ei tarvitse ottaa vastaan asennetta "emmämitääntiedäkunolenniinnuori".
Elämää olemme täällä oppimassa.
Ja opimme hautaan asti, jos olemme viisaita.
Minulla on aikuisia lapsia, jotka puhuttelevat minua etunimellä, ja se kuulostaa hyvältä.
Lapsenlapset puhuttelevat mummiksi, mutta siihen pannaan etunimi eteen: "xxx"-mummi.
Erääseen miniöistä en saa luontevaa yhteyttä, sillä hän toimii roolin kautta. Olen anoppi ja vieläpä paha-anoppi.
Hyväksyin sen pahiksena oloni. Miniällä on oikeus pitää mielipiteensä ja kuvansa.
Uskon kuitenkin, että miniällä on jonkin verran vaikeuksia pahuuteni ylläpitämisessä!
Sen verran ilkimystä minusta löytyy, että pysyn kiusallakin neutraalina ja ystävällisenä, ja annan hänen elää omaa elämäänsä poikani kanssa...
että repiköön tyttö siitä!
Koska miniä ja anoppi on heitetty ihan sattuman oikusta samaan sukuun, ei kummankaan osapuolen kannata olettaa suhteen olevan mikään ystävyyssuhde. Lähtökohtana voisi pitää pikemmin kohteliasta ja etäistä työtoveruutta. Yritetään tulla toimeen ja olla kohteliaita, mutta nykypäivänä on kyllä liioiteltua ajatella, että ollaan automaattisesti samaa perhettä. Jos ajattelen omaa sukupolveani eli nelikymppisiä, anopit ovat usein kodilleen omistautuneita äitihahmoja ja miniät ainakin töissä vaikkeivat uraihmisiä olisikaan. Lähtökohdat ovat todella erilaiset.
Niin miniöiden kuin anoppien kannattaisi pitää omat yksityiset ihmissuhteensa ja anoppi-miniä-suhde on omanlaisensa juttu. Myös miniät (kuten itse aikoinani) sortuvat joko tiedostettuun tai tiedostamattomaan anopin miellyttämiseen suhteen alussa. Itsekin puhuin anoppini kanssa ummet ja lammet käsitöistä ja kotitöistä. Anoppini varmaan luuli, että olen hyvinkin kotikeskeinen miestä palveleva nainen. En valehdellut tietoisesti, mutta yritin puhua asioista, joista anoppikin oli kiinnostunut. Minulle kyseiset asiat ovat kuitenkin erittäin pieni osa elämääni. Anoppini varmaan ajattelee, että miten miniästä on niin urakeskeinen viime aikoina tullutkin, vaikka olen ollut sellainen oikeasti aina.
on koettu kuin aloittaja kirjoittaa, ihan tismalleen!