mulla on mun omaan kultaani välimatkaa n. 600 km.
näemme aika harvoin. kesällä enemmän. talvi on molemmille todella tuskasta aikaa. puhelimilla, netin kautta ja postitse pidämme yhteyttä toisiimme. me molemmat tiedämme, että tästä tulee jotain, suurta. välimatka ei voi meitä erottaa. me ollaan luvattu, tää on ikuista. nuoresta iästäni huolimatta, mä tiedän että mä oikeesti rakastan. tämä ei ole enää mitään hetken ihastusta. vaan jotain oikeata. ei tätä tunnetta voi sanoilla kuvailla.
en olis koskaan voinu uskoa, että tuollasia ihanuuksia voi löytää netin kautta. kaikkea sitä elämänvarella sattuukin. *hymyilee*
näemme aika harvoin. kesällä enemmän. talvi on molemmille todella tuskasta aikaa. puhelimilla, netin kautta ja postitse pidämme yhteyttä toisiimme. me molemmat tiedämme, että tästä tulee jotain, suurta. välimatka ei voi meitä erottaa. me ollaan luvattu, tää on ikuista. nuoresta iästäni huolimatta, mä tiedän että mä oikeesti rakastan. tämä ei ole enää mitään hetken ihastusta. vaan jotain oikeata. ei tätä tunnetta voi sanoilla kuvailla.
en olis koskaan voinu uskoa, että tuollasia ihanuuksia voi löytää netin kautta. kaikkea sitä elämänvarella sattuukin. *hymyilee*
Vastaukset 6
Vanhimmat
Kaukosuhteet toimii jos luottamuskin on kunnossa.
Omassani ei ole.
Joka ikinen viikonloppu jos jompikumpi ei ole toisen luona käymässä, kaava on sama - mies kuvittelee että petän, olinpa sitten töissä, kotona tai omien ystävieni kanssa menossa. Koskaan en ole häntä pettänyt, ajatuskin siitä on ollut mahdoton. Sitä hän ei vain usko.
Jatkuva kunniani kyseenalaistaminen ja tunteitteni epäily loukkaa, se satuttaa, tuntuu pahalta. Hieman yli vuosi tässä on mennyt, ja tuntuu että kohta en enää jaksa vaikka kyseessä onkin muutoin niin ihana ihminen.
Onko oikein jatkaa yhdessäoloa vaikka ainoa syy onkin se, että tiedän toisen osapuolen haluavan sitä? Itse en enää oikein tiedä, mitä haluan. Tuntuu että haluaisin lopettaa koko jutun ja katsoa mitä siitä seuraa. Toisaalta en missään nimessä haluaisi sellaista. Mutta juuri nyt minä koen tukehtuvani tähän suhteeseen.
Samanlaisia kokemuksia? Kirjoittakaa, kommentoikaa, neuvokaa... olisin mitä kiitollisin.
Elän myös kaukosuhteessa, olen elänyt 1,5 vuotta. ja nyt mulla on sama fiilis kuin sulla, tuntuu että tukehtuu tähän suhteeseen. Toisaalta en voi kuvitellakkaan jättäväni mutta taas toisaalta en tiiä haluanko jatkaakaan. Meillä ei kysymys ole luottamuksesta(ainakaan kokonaan) vaan siitä että poikakaverini ei tiedä mitä haluaa ja kuitenkin olettaa että minä olen ja pysyn hänen vierellä, kohtelee hän miten tahansa. Tuntuu ettei hän ajattele ollenkaan sitä miten hän kohtelee mua. Ja kaiikkeen tähän liittyy 1300 km välimatka, ollaan yhdessä viikko kerrallaan, 3-8 viikon välein. Kaikki on tähän asti menny hyvin, mutta enää en todellakaan tiedä mitä teen... toisaalta en anna toisen loukata mua hirveän kauu, mutta taas toisaalta en voi kuvitella etteikö oltaisi yhdessä...
otappa tässä nyt sitten selvää...
Hmmm, kysyin asiaa poliisilta ja neuvoivat sinua harkitsemaan seuraavanlaisen asian järjestämistä: muutto.
Hmmm, kumma että piti poliisilta noin yksinkertaista asiaa kysyä...
Onhan tuo käynyt mielessä - mutta kun täällä mulla on kerrassaan loistava työpaikka, hyvä asunto ja kaikki perusasiat kohdallaan, ja hänellä siellä kaukana on noin kaksi vuotta opiskelua jäljellä, mitä seuraavasta ajasta ei ole mitään tietoa, niin tuntuu vähän turhan epävarmalta heittäytyä tyhjän päälle.
Tiätsä mä oon kerran ollu yhen kundin kaa joka asu 150 kilsan pääs. Et niinku sulla on nyt omas kans paremmat välit. 450 kertaa paremmat niinku.
Paljonkos sitä nyt suomen ja slovakian välille välimatkaa syntyykään. En edes ole viittinyt laskea. Ja tilanteeseen nähden hyvin sujuu. Kyllä sen välimatkan jaksaa jos tietää että pian päästään yhteen asumaan ja kaukosuhde on menneisyyttä.
Onnea kaikille pitkiävälimatkoja omaaville! Ja älkää edes kutsuko suhdetta kaukosuhteeks jos välissä on niinkin "hirmiset" kuin 150km... naurettavaa!