Mieheni lähti yhtäkkiä omille teilleen jokin aika sitten. Aluksi en saanut selvyyttää haluaako eron vai ei. No, paperit laitettiin sitten joka tapauksessa eteenpäin. Jossain vaiheessa sain hänen aivoituksistaan selville, että hän ei haluaisi eroa muttei jaksa enää yhteiseloakaan.
Kuinka monissa teistä miehistä löytyy tätä vastaavaa? Otetaan asumusero ja oleillaan omissa oloissaan jokunen tovi. Ja sitten aletaan mahdollisesti nähdä siinä suhteessa ja puolisossa hyvääkin. Ehkä jopa siinä määrin, että aletaan uudelleenlämmitää välejä takaisin puolisoon.
Tietääkseni kolmatta osapuolta kuvioissa ei ole. Vain mies, joka on väsynyt ja haluaa omaa tilaa ja aikaa. Itse olen joutunut hyväksymään tilanteen sekä mahdollisesti lopullisen eron. Pelkään vaan sitä, että mies tulee katumapäälle. Tämä ei ole nimittäin ensimmäinen kerta kun minut on jätetty. En tiedä kestäisinkö enää uutta hylkäämistä.
Koko tämän erossaoloajan olen läpikäynyt minäkuvaani, käytöstäni suhteessa ja vastaavia asioita. Tuntuu toki, että parantamisen varaa olisi. En vain oikein usko, että mieheni töiltään ja muilta kiireiltään olisi samana aikana päässyt ongelmiensa ytimeen. Vaikka mieleni tekisi jutella, en todellakaan enää keksi mitään sanottavaa. Pelkään niin kovasti omaa mielipahaa ja sanovani hänellekin jotain, joka taas loitontaisi entisestään.
Tuntuu niin turhalta koko ero. Ikävää, että moniin asioihin tulee tosiaan selvyys vasta kun toinen on lähtenyt. Kenties lopullisesti?
Kuinka monissa teistä miehistä löytyy tätä vastaavaa? Otetaan asumusero ja oleillaan omissa oloissaan jokunen tovi. Ja sitten aletaan mahdollisesti nähdä siinä suhteessa ja puolisossa hyvääkin. Ehkä jopa siinä määrin, että aletaan uudelleenlämmitää välejä takaisin puolisoon.
Tietääkseni kolmatta osapuolta kuvioissa ei ole. Vain mies, joka on väsynyt ja haluaa omaa tilaa ja aikaa. Itse olen joutunut hyväksymään tilanteen sekä mahdollisesti lopullisen eron. Pelkään vaan sitä, että mies tulee katumapäälle. Tämä ei ole nimittäin ensimmäinen kerta kun minut on jätetty. En tiedä kestäisinkö enää uutta hylkäämistä.
Koko tämän erossaoloajan olen läpikäynyt minäkuvaani, käytöstäni suhteessa ja vastaavia asioita. Tuntuu toki, että parantamisen varaa olisi. En vain oikein usko, että mieheni töiltään ja muilta kiireiltään olisi samana aikana päässyt ongelmiensa ytimeen. Vaikka mieleni tekisi jutella, en todellakaan enää keksi mitään sanottavaa. Pelkään niin kovasti omaa mielipahaa ja sanovani hänellekin jotain, joka taas loitontaisi entisestään.
Tuntuu niin turhalta koko ero. Ikävää, että moniin asioihin tulee tosiaan selvyys vasta kun toinen on lähtenyt. Kenties lopullisesti?
Vastaukset 2
Vanhimmat
Esitit mielestäni hyviä pointteja ainakin minun mielestäni. Itse lähdin vaimoni luota. Tottakai sitä miettii, että teinkö oikein vai en ja pitäisikö palata yhteen vai ei. Se on jotenkin niin hankalaa.
Arvostan muuttoni jälkeen entistä vaimoani enemmän kuin vuosiin ja pidän häntä ystävänä. Siksikin mietin, että erosimmeko turhaan? Toisaalta en kyllä haluaisi asuakkaan enää hänen kanssaan olkoonkin, että lapsemme asuvat hänen luonaan pääsääntöisesti.
Suhteessa voi varmaan olla vaikea nähdä kaikkea aivan selvästi ja siksi se oma aika ja oma tila voi selkeyttää asioita ja ajatuksia.
Kaveripariskunta oli eroamassa. Asuivat siis erossa. Lopputulema kuitenkin oli elämän jatkaminen yhdessä.
Käytä kuitenkin sinäkin aikasi viisaasti. Mitä sinä haluat suhteelta? Ei miehesi voi vain palata ja olettaa, että jatkatte siitä mihin jäitte. Sinäkin voit asettaa uusia ehtoja ja toiveita tulevaa yhdessäoloanne varten. Mihin sinä et ole ollut tyytyväinen?
Rohkaistu ihmeessä keskustelemaan. Tämä on sinun tilaisuutesi myös. Haluatko sinä palata yhteen? Te olette nyt molemmat valinnan edessä - ei vain miehesi.