Tulen kai ikuisesti olemaan tämän palstan vanki.
Mä tapasin eräänä kesänä ihmisen kuka kolahti niin ettei kukaan ennen.Leijuin pilviin ja sieltä sitten tiputtiinkin kovaa ja korkealta.
Mun sydän oli pirstaleina.Taitaa kuulostaa ihan tutulta?
Mä itkin kuukausia joka päivä.Ihme jos vain joka toinen.Joskus niin paljon että rintaan koski eikä henkeä meinannut saada.Soittelin ystävät hätiin kun meinasi hermoromahdus tulla.Tuntikausia vuodatusta että helpottaisi,masennusta ja elämä ei vain kulkenut.Kaikki tuntui huonolta ja kyyniseltä.
Kuulostaako tutulta?
Mä luotin juttuihin että aika parantaa.No poissa silmistä,ei ollut poissa mielestä.Mutta ajan kanssa ehkä hiukan vähemmän mielessä.Ajan kanssa pystyin elämään jo suht koht normaalisti.En ollu päällisesti enää niin masentunut ja "hullu".
Mitä sitten olin sisältä?Jos näin tämän ihmisen,mun koko rintakehä puristui kasaan,tuntui kuin kehon lämpötila olisi noussut kahdella asteella.Näkeminen oli helvettiä mutta ei se ei-näkeminenkään sitä hävittänyt mielestä.
Uusi seurustelukumppani tasaannutti mielen.Ei parantanut,en rakastanut mutta olin "normaali".
Sitten tapahtui jotain,törmäsin sydämeni rikkojaan,ainoaan ketä koskaa olen rakastanut.Juteltiin.Vaikka hänestä oli jo kauan kulunut aikaa,tuntui kuin se olisi eilen.Kaikki tunteet palasivat pinnalle jotka aika oli hiljentänyt hiillokseksi.Koskaan ne eivät ole sammuneet.
Nyt en halua tässä elämässä taas mitään muuta niin paljon kuin hänet,kuten silloin joskus.Ja hän antaa jopa toivoa tähän,mutta pelkään että lennän taas korkealta ja siitä ei ole enää paluuta.Ei se paikkaantunut sydän kokoonnu enää uudelleen samasta ihmisestä.
En tiedä kiinnostiko tämän juttuni edes ketään.
Halusin kuitenkin sanoa,että se aika ei parantanut.Se helpottui.Mutta tämän ihmisen ei tarvinnut kuin tulla jälleen lähelleni,kosketusetäisyydelle ja olen taas hänen,hän on se ainoa jolla minun sydämeni on.Vaikka se sitten jäisikin hänen alleen talottavaksi.
Mä tapasin eräänä kesänä ihmisen kuka kolahti niin ettei kukaan ennen.Leijuin pilviin ja sieltä sitten tiputtiinkin kovaa ja korkealta.
Mun sydän oli pirstaleina.Taitaa kuulostaa ihan tutulta?
Mä itkin kuukausia joka päivä.Ihme jos vain joka toinen.Joskus niin paljon että rintaan koski eikä henkeä meinannut saada.Soittelin ystävät hätiin kun meinasi hermoromahdus tulla.Tuntikausia vuodatusta että helpottaisi,masennusta ja elämä ei vain kulkenut.Kaikki tuntui huonolta ja kyyniseltä.
Kuulostaako tutulta?
Mä luotin juttuihin että aika parantaa.No poissa silmistä,ei ollut poissa mielestä.Mutta ajan kanssa ehkä hiukan vähemmän mielessä.Ajan kanssa pystyin elämään jo suht koht normaalisti.En ollu päällisesti enää niin masentunut ja "hullu".
Mitä sitten olin sisältä?Jos näin tämän ihmisen,mun koko rintakehä puristui kasaan,tuntui kuin kehon lämpötila olisi noussut kahdella asteella.Näkeminen oli helvettiä mutta ei se ei-näkeminenkään sitä hävittänyt mielestä.
Uusi seurustelukumppani tasaannutti mielen.Ei parantanut,en rakastanut mutta olin "normaali".
Sitten tapahtui jotain,törmäsin sydämeni rikkojaan,ainoaan ketä koskaa olen rakastanut.Juteltiin.Vaikka hänestä oli jo kauan kulunut aikaa,tuntui kuin se olisi eilen.Kaikki tunteet palasivat pinnalle jotka aika oli hiljentänyt hiillokseksi.Koskaan ne eivät ole sammuneet.
Nyt en halua tässä elämässä taas mitään muuta niin paljon kuin hänet,kuten silloin joskus.Ja hän antaa jopa toivoa tähän,mutta pelkään että lennän taas korkealta ja siitä ei ole enää paluuta.Ei se paikkaantunut sydän kokoonnu enää uudelleen samasta ihmisestä.
En tiedä kiinnostiko tämän juttuni edes ketään.
Halusin kuitenkin sanoa,että se aika ei parantanut.Se helpottui.Mutta tämän ihmisen ei tarvinnut kuin tulla jälleen lähelleni,kosketusetäisyydelle ja olen taas hänen,hän on se ainoa jolla minun sydämeni on.Vaikka se sitten jäisikin hänen alleen talottavaksi.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Ei oo. Muista se. Kukaan ei ole korvaamaton.
ainutlaatuinen, toista samanlaista ei löydy. muuta jos väittää, väärässä on. ja se on fakta.
mutta korvikkeen voi löytää, se on totta. korvike ei koskaan ole se alkuperäinen, ei ole ollut eikä tule olemaan. korvikekin on ainutlaatuinen, jossa on ihan omia ihq ominaisuuksia.
jos korvike olisin, en haluaisi sitä tietää. en sitä mitä minulta odotetaan tai mihin prinssi rohkeaan verrataan. siitä tulisi vaan turhaan paineita eikä muutenkaan onnistuisi, jos joutuisin olemaan joku muu ketä en ole.
koska haluaisin, että minuunkin ihastutaan minuna eikä jonain muuna.
ei parane koskaan. Sen kanssa voi oppia elämään.
Itse erosin puolitoista vuotta sitten suhteesta tai itseasiassa minut jätettiin. Rakastin tätä naista todella paljon; hänessä oli todella paljon kaikkea sitä mitä kumppaniltani toivon/haluan. No, hän lähti toisen miehen matkaan kertomatta koskaan todellista syytä miksi. Muserruin täysin ja kesti pitkään päästä edes jotenkin "tolpilleen". Ystävät sanoivat tuon vanhan fraasin että aika parantaa. Hiljattain kokeilin uutta suhdetta mutta mikään ei tuntunut miltään joten lopetin sen. Joka päivä vaan mietin tätä eksääni ja toivon sydämestäni että vielä hänet takaisin saisin. Näenkin häntä vähän väliä ja sattuu todella paljon nähdä häntä uuden miehensä kanssa.
Kunpa voisin jatkaa elämääni eteenpäin...
siis meinaan, että sattuu :o) muhun siis....
Täällä toinen joka on yrittänyt keräillä sitä sydämensä palapeliä kasaan.... ja aina kun mä luulen, että nyt se on viimeistä palaa vaille valmis, niin sitten käy taas niin että jostain kulmasta irtoo pala.
Miten yksi ihminen voi pistääkin koko sun elämän niin sekaisin? Miten se voi olla mahdollista, että vaikka toinen tekis ja sanois mitä niin sä suostut vaikka kynnysmatoksi,kunhan vain saat olla sen toisen lähellä!!!!? Sitä tässä vieläkin ihmettelen :o) No ei auta ihmettely, kun sydän on liimattu kasaan ja pelkään sitä päivää, jos se taasen hajoaa.
Toi kirjoitus olis voinut olla musta, niin läheltä se liippas!
Ei muuta kuin iso hali ja onhan se ihana tunne, kun rakastaa, vaikka se sattuukin!
mä erosin reilu kaks vuotta sitten, ja vieläkin on ikävä exää. ei tosin joka päivä niin kuin ennen, mut ajattelen häntä aina joskus. En ole pystynyt olemaan kenenkään muun kanssa. Toivon, että joskus meistä voisi tulla vielä jotain. Mutta aika epätodennäköistä se on. Hän oli elämäni rakkaus. Aika on parantanut haavoja, mutta tuskin koskaan täydellisesti.
exääni en ikävöi....
Mulla meni melkein 5 vuotta siihen, että sain päästettyä täysin irti. kaks vuotta eron jälkeen kutsuin silloista poikaystävääni vielä aika usein vahingossa exän nimellä...perustin perheen ja jatkoin eteenpäin, silti näin vielä unia hänestä, ja sydämeen sattui tietää ettei tietä takaisin ole. Erotessamme olin vielä varma että kohtalo saattaa meidät takaisin yhteen, niin ei koskaan käynyt.Vihdoin olen hyväksynyt sen, ja unetkin ovat harventuneet. En silti koskaan usko kokevani mitään niin voimakasta, en enää koskaan tiedän sen, ja silti hänelle olin väärä ihminen...Sitä joskus mietin, miten voi käydä niin, miten voi rakastaa niin paljon, ja toinen ei tunne samoin...Aivan hullu tämä maailma.
Samaa hulluutta pohdin.Oli jotenkin vaikeakin käsittää että miten en voinut kelvata ja ajan kanssa tunsin itseni koko ajan huonommaksi ja vähäpätöisemmäksi.Uskoin jotenkin että olin sitten liian huono tai epäsopiva hänelle.Nyt kun ihminen taas antaa mulle tässä toivoa niin kaikella tulella yritän sytyttää suhdetta uudelleen.Itellä olisi varmasti mennyt tuo 5vuotta,kun kohta mennyt 2vuotta meidän pienestä suhteestamme ja täysin sydämin olen taas mukana tässä.Ei taida hyvää seurata..ja unta näin itsekkin milloin enemmän,millon vähemmän.
Näin myös unta sinä yönä hänestä kun seuraavana iltana sitten uudelleen,tuon melkein 2vuoden "tauon" ja täyden puhumattomuuden jälkeen tavattiin.Mikä lie enne uni.