Meillä ei ole varsinaisia ongelmia suhteessamme, ainakaan miehen mielestä. Olemme todella erilaisia, mutta silti olemme tähän asti kyenneet hyvään yhteiseloon (jota kyllä värittävät tuliset riidat välillä).
Ajan kanssa olen huomannut olevani jollain tapaa yksinäinen, vaikka yhdessä olemmekin. Meillä on kyllä erilaiset kiinnostuksen kohteet jne, mutta en usko että nämä ovat niitä oleellisia seikkoja.
Mieheni suhtautuu ympäröivään maailmaan hyvin eri tavalla kuin minä. Tämä on selkiytynyt pikkuhiljaa, erilaisissa yhteyksissä. Hänellä on monesti jollain tapaa halveksuva asenne sellaisia ihmisiä kohtaan, jotka eivät ole hänelle läheisiä. On aivan turhaa odottaa häneltä minkäänlaista empatiaa, kun puhutaan esimerkiksi nälkää näkevistä Afrikassa. Tämä nyt oli vain yksi esimerkki.
En ole itse mikään maailmanparantaja, mutta olen kuitenkin empaattinen ihminen, ja suhtaudun ennakkoluulottomasti ja avoimesti eri asioihin. Minua on alkanut todella häiritsemään mieheni jyrkkyys ja asenne. On rasittavaa katsoa esimerkiksi jotain dokumenttia, kun saa kuulla koko ajan halveksuvaa kommentointia. On kauheaa, että ajattelen näin, mutta en ole varma onko mieheni loppujen lopuksi hyvä ihminen. Hän on kyllä hyvä minulle, ajattelee minun parasta...mutta se, mitä hän muuten ihmisenä on, saa minut loitontumaan hänestä. Aluksi en ajatellut asiaa näin, vaikka huomasin kyllä hänen suhtautuvan moniin asioihin eri tavalla kuin minä. Ajattelin, että erilaisuus on rikkaus.
Hänelle on perhe ja tällaiset asiat yhtä tärkeitä kuin minulle, eikä ole mitään päihdeongelmia tms. Hän haluaisi jo lapsia, samoin minä. Mutta viime aikoina olen pohtinut, millaisen ihmisen kanssa niitä lapsia oikein hankitaan/yritetään. Haluanko, että lasteni isä välittää lapsilleensa samanlaista suhtautumista. Vaikka jokainen onkin oma yksilönsä, ja luo oman maailmankuvansa. Olen huomannut, että henkisten arvojen puolesta en kykene kunnioittamaan miestäni tarpeeksi. Tämä on huolestuttavaa, vaikka joidenkin mielestä tällaisia asioita on aivan turha miettiä.
Onko olemassa mitään ratkaisua? Erota en tietenkään haluaisi, mutta toista ei myöskään voi muuttaa. Onko muilla vastaavanlaisia ongelmia? Välillä tuntuu että olen ihan yksin tämän kanssa...etteivät muut tällaisia edes mieti.
Ajan kanssa olen huomannut olevani jollain tapaa yksinäinen, vaikka yhdessä olemmekin. Meillä on kyllä erilaiset kiinnostuksen kohteet jne, mutta en usko että nämä ovat niitä oleellisia seikkoja.
Mieheni suhtautuu ympäröivään maailmaan hyvin eri tavalla kuin minä. Tämä on selkiytynyt pikkuhiljaa, erilaisissa yhteyksissä. Hänellä on monesti jollain tapaa halveksuva asenne sellaisia ihmisiä kohtaan, jotka eivät ole hänelle läheisiä. On aivan turhaa odottaa häneltä minkäänlaista empatiaa, kun puhutaan esimerkiksi nälkää näkevistä Afrikassa. Tämä nyt oli vain yksi esimerkki.
En ole itse mikään maailmanparantaja, mutta olen kuitenkin empaattinen ihminen, ja suhtaudun ennakkoluulottomasti ja avoimesti eri asioihin. Minua on alkanut todella häiritsemään mieheni jyrkkyys ja asenne. On rasittavaa katsoa esimerkiksi jotain dokumenttia, kun saa kuulla koko ajan halveksuvaa kommentointia. On kauheaa, että ajattelen näin, mutta en ole varma onko mieheni loppujen lopuksi hyvä ihminen. Hän on kyllä hyvä minulle, ajattelee minun parasta...mutta se, mitä hän muuten ihmisenä on, saa minut loitontumaan hänestä. Aluksi en ajatellut asiaa näin, vaikka huomasin kyllä hänen suhtautuvan moniin asioihin eri tavalla kuin minä. Ajattelin, että erilaisuus on rikkaus.
Hänelle on perhe ja tällaiset asiat yhtä tärkeitä kuin minulle, eikä ole mitään päihdeongelmia tms. Hän haluaisi jo lapsia, samoin minä. Mutta viime aikoina olen pohtinut, millaisen ihmisen kanssa niitä lapsia oikein hankitaan/yritetään. Haluanko, että lasteni isä välittää lapsilleensa samanlaista suhtautumista. Vaikka jokainen onkin oma yksilönsä, ja luo oman maailmankuvansa. Olen huomannut, että henkisten arvojen puolesta en kykene kunnioittamaan miestäni tarpeeksi. Tämä on huolestuttavaa, vaikka joidenkin mielestä tällaisia asioita on aivan turha miettiä.
Onko olemassa mitään ratkaisua? Erota en tietenkään haluaisi, mutta toista ei myöskään voi muuttaa. Onko muilla vastaavanlaisia ongelmia? Välillä tuntuu että olen ihan yksin tämän kanssa...etteivät muut tällaisia edes mieti.
Vastaukset 10
Vanhimmat
kaivaa vikaa ja tekosyitä että et joutuisi sitoutumaan, vaikka olet uskotellut tahtovasi.
Mietipä hetki mistä tuo sun "ongelma" pohjimmiltaan johtuu.
Meillä on ongelmia sen suhteen, että mieheni mielestä joka päivälle, viikolle ja muuhunkin tulevaisuuteen pitää olla olemassa suunnitelmia, esim. aamulla tai edellisenä päivänä pitäisi suunnitella mitä aikoo tehdä päivän aikana. Ja joka päivälle pitää olla jotain ns. tekemistä. Itse haluan elää ns. päivä kerrallaan ja tehdä mikä sillä hetkellä tuntuu mukavimmalta tai tarpeelliselta. Ainainen suunnittelu ahdistaa.
olipa sama tilanne minulla. Eroon johti sitten se, että mies löysi toisen. Jälkeenpäin ajatellen tuo arvomaailmojen erilaisuus saattoi johtaa siihen, että etäännyimme toisistamme ja siitä seurasi sitten lopulta tämä.
Tiedä häntä, mutta nyt kyllä ymmärrän, ettei hän loppupeleissäkään olisi sopinut minulle. Minua kaiveli kokoajan hänen pikkurasistisuus ja opportunismi. Luulen kylläkin, että se johtui uuden ja tuntemattoman pelosta. Hän ei ole/ei ollut matkustellut, eikä nähnyt kovin paljoa maailmaa, joka kyllä yleensä muuttaa ihmistä suvaitsevampaan suuntaan. Eikä hän lukenut tai ollut kiinnostunut erilaisista asioista, omistaan tai lähinnä meitä liikkuttavista vain.
Neuvoni, ei välttämättä hyvä, on että liiku miehen kanssa, keskustele nätisti ja näytä jotain artikkeleita eri aiheisiin liittyen. Pistä hänet salavihkaa (vitsi mikä sana:) tutustumaan erilaisiin asioihin. Noh, ei välttämättä auta mutta oletpahan ainakin yrittänyt. Mutta se mikä sua nyt nyppii, niin tulee varmasti myöhemminkin nyppimään..
Minun ex oli myös samanlainen. Hän suhtautui välinpitämättömästi, jopa vihamielisesti ja halveksuvasti vieraisiin kulttuureihin, ympäristönsuojeluun jne itselleni tärkeisiin asioihin. Hänellä se meni niin pitkälle, että jopa tuttuja hän nimitti homoiksi ja muuta vastaavaa. Empatia oli vieras käsite ja ainoastaan hän itse sekä jotkut harvat ja valitut olivat minkään arvoisia.
Tämä oli eräs syy, miksi tiemme erkanivat. En ole itsekään mikään maailmanparantaja tms., mutta kyllä ihmisessä pitää olla myötätuntoa ja epäitsekkyyttä, vaikka miehillä usein ovatkin naisia kovemmat arvot.
Minäkin tunnen monta ihmistä, jotka käyttäytyivät tietyssä elämänvaiheessa juuri noin, halveksivat ja vähättelivät kaikkea mihin eivät itse joko kyenneet tai halunneet vaikuttaa tai eivät halunneet syventyä asiaa sen tarkemmin pohtimaan.
Eivät he ole sellaisia enää. Ovat eläneet elämää pidemmälle, joutuneet muuttamaan asenteitaan elämän myötä, jopa kiinnostuneetkin niistä asioista, joihin ennen suhtautuivat niin penseästi.
Heillä on nyt lapsia, joten maailmankuva on väkisinkin avartunut. Huoli omien lasten tulevaisuudesta on saanut kiinnostumaan faktoista kuvitelmien sijaan jne.
Eli toivoa on. : )
Ei ihminen pysy iänkaiken samanlaisena, ellei jämähdä totaalisesti neljän seinän sisälle.
Tietämättömyys peitetään usein ylimielisyydellä tai väheksynnällä. Monen halveksuvan asenteen takana piilee siis laiskuus ja kiinnostuksen puute, tarve "kukkoilla" verbaalisesti. Sellainen "penikkamaisuus" kyllä häviää aikanaan, kun ympäristökään ei tue sitä asennetta mitenkään.
Kovin tutulta tuo kuulostaa minunkin korvaani. Omalla miehelläni raha on paljon korkeammalla arvoasteikossa kuin minulla ja itse arvostan enemmän henkisiä asioita ja olisin paljon vähempään materiaan tyytyväinen. Myös juuri tuo empaattisuuden puute miehessäni vaivaa ja jonknlainen putkinäköisyys asioihin. Omaa perhettämme hän arvostaa ja haluaa hemmotella kaikintavoin, mutta hyvän levittäminen yhtään pidemmälle ei sovi hänelle. Keskustelemalla koitan saada häntä näkemään asioita vähän laajemmasta näkökulmasta mutta kyllä toisinaan tulee kovin yksinäinen olo. Välillä minuakin mietityttää että millainen voi tulevaisuutemme olla kun arvomme ovat niin kovin kaukana toisistaan.
Yleensä tarve kärjistää asioita johtuu siitä että niitä miettii itsekin. Järjestää niitä omassa mielessään. Jos ne olisivat järjestyksessä, niin ei olisi tarvetta esim esittää halveksivia kommentteja. Voisi olla hiljaa ja halveksia itse rauhassa. Varmaankin hän ihmettelee että miten jollain riittää energiaa tuntea empatiaa esim Afrikan nälkäänäkeviä kohtaan kun omissakin läheisissä riittäisi huolehtimista. Itse ajattelen vähän samoin, tunnen itseni avuttomaksi ja riittämättömäksi jos alan huolehtimaan omien läheisteni lisäksi kaikista muistakin maailman ihmisistä. Se ei kohdallani tarkoita että halveksisin ketään, mutta olen huomannut että jokuset kärjistävät asioita tehdäkseen pointtinsa selväksi. Siis tyyliin: minua ei kiinnosta Afrikan nälkäänäkevät (tai jokin muu asia). Se ei tarkoita ettei kiinnosta mutta jos on käytännön ihminen joka haluaa tehdä ongelmille jotain eikä koe mitään hyötyä "surkuttelulle" niin kokee että turhaan sitä asiaa puidaan niin kauan kuin asialle ei ole valmis tekemään mitään. Voi ajatella että turhaan tässä istun lätisemässä että voivoi kun on joillakin huonosti kun en kerta teekään asialle mitään. Kokee että on tärkeämpää tehdä lähiympäristönsä onnelliseksi.
Yleensä käy sitten niin että vaikka aikaisemmin ei ole jaksanut edes huokaista jos kuulee vaikkapa jostain onnettomuudesta jossa on kuollut itselle tuntemattomia ihmisiä, niin siinä vaiheessa kun menettää itse jonkun läheisensä onnettomuudessa, empaattisuus kasvaa näissä asioissa. Silloin pystyy samastumaan läheisensä menettäneisiin ihmisiin helpommin. Tietää millaista se on. Sehän on myös itsesuojelua että sulkee itsensä ikävien asioiden ulkopuolelle, jos ne eivät koske suoraan itseä. Ääripäässä hyvin empaattinen ihminen ei koskaan pystyisi katsomaan esim uutisia itkemättä lähes koko lähetystä jos suree jokaista ikävää ihmiskohtaloa.
Pointtini oli kaiketi se että ihmiset suhtautuvat ympäröivään maailmaan eri lailla. Se johtuu monesta asiasta. Yleensä nuorempana on helpompaa olla epä-empaattisempi koska ei ole itsellä vielä juurikaan kokemuspohjaa jotta voisi samastua. Ja jostain syystä miehet ovat usein epä-empaattisempia. Ja jotkut miehet eivät halua kuluttaa aikaa murehtimalla vaan haluavat toimia asian eteen. Tuntevat avuttomuutta elleivät siihen pysty. Sulkevat asian mieluummin pois tai oikein puolustuksekseen ilmaisevat että ei kiinnosta. Uskoisin että pahimmat kulmat hioutuvat väkisinkin omien kokemusten myötä.
Sinuna keskustelisin. Kärjistäisin. Antaisin esimerkkejä. Vaatisin perusteluja. Tuollainen mielipiteiden ilmaisuhan oikein huutaa keskustelua. Jos siihen ei ole halukas niin varmaan ne halveksivat kommentit loppuvat aika pian kun huomaa että joutuu joka kerta suureen keskusteluun jos niitä sinulle ilmaisee..
Monesti on niin, että tietynlaiset asenteet ja mielipiteet johtuvat tietämättömyydestä. Mieheni on kuitenkin erittäin fiksu, älykäs. Mutta kun puhutaan viisaudesta...itselleni älykkyys ja viisaus merkitsevät eri asioita.
Aiemmin jaksettiin väitellä paljonkin...ei se miehen ajatusmaailmaa kyllä avarra, pikemminkin hän provosoituu omasta vastakkaisesta näkemyksestäni.
On vaikeaa saada häntä kiinnostumaan sellaisista asioista, jotka voisivat laajentaa hänen näkemyksiään. Matkustelusta hän ei juurikaan pidä, korkeintaan löhöilystä jossain turistirannalla. Itse olen sitä mieltä, että maassa maan tavalla. On uskomatonta, miten mieheni monesti halveeraa sen maan kulttuuria tai sen ihmisiä, jossa lomailemme. Kyllä saa ja pitää olla isänmaallinen, mutta ei se tarkoita että pitäisi suhtautua penseästi muihin kulttuureihin ja maihin, joissa ei ole samanlaista elintasoa kuin Suomessa.
Mieheni perustelee monesti aika hyvin väitteitään, mutta ne myös kertovat hänen täysin erilaisesta arvomaailmasta. Hän kyllä laukoo totuuksia, joita "tekopyhät" ihmiset eivät myönnä, vaikka tietävät asioiden olevan niin. Mutta kun kaikesta puuttuu empatia ja ihmisyyden arvostus. Tästä seuraa ajan mittaan se, että minun on vaikea tuntea pyyteetöntä rakkautta miestäni kohtaan. Yritän kyllä arvostaa ja kunnioittaa hänen erilaisuuttaan, mutta joskus se on vaikeaa, melkein mahdotonta. En vain kykene arvostamaan "vahvat hallitsee ja köyhät kyykyyn"-mentaliteettia, johon ei mahdu minkäänlaisia pehmeitä arvoja.
Voihan se olla niin, että esim. lasten myötä miehenkin ajatusmaailma muokkautuu uudelleen. Kun elämään tulee sellaisia ihmisiä, jotka ovat omaa itseään tärkeämpiä, joiden eteen tekisi mitä vain. Tämäkin on muuten huvittavaa...mulla vauvakuume näkyy myös niin, että on ihanaa hoitaa tuttavien lapsia, leikkiä jne. Mies taas pitää muiden lapsia räkänokkina :) no tottakai oma lapsi on aina oma lapsi...
En tiedä, voi olla että olen myös liian taipuvainen pohdiskelemaan tällaisia ideologisia seikkoja, elämän syviä arvoja. Miehelleni ne eivät ole niin tärkeitä. Hänelle merkitsee käytännön asiat eniten, mikä on tietenkin myös hyvä puoli. Joskus tasapainon saavuttaminen tuntuu vain olevan niin pirun hankalaa. Haluaisin kunnioittaa miestäni paljon enemmän, kuin mitä nyt kunnioitan. Siihen vaan ei voi pelkällä tahdolla vaikuttaa.
niitä jeesustelijoita joita mies ei kestä. Ei jumalauta tilaa yhellekään miehen omalle mielipiteelle, ei ees telkkaria sais katsoa ilman että akka naputtaa ja tenttaa... Mikä väli on "yhteisillä arvoilla" jos ei toista arvosta sen vertaa että sais olla eri mieltä? Liittykää johonkin hyväntekeväisyysjärjestöön ja lopettakaa se vitun vinkuminen!!!
Juurikin näin, lopettakaa vinkuminen? Jokaisella saa olla omat mielipiteet. Mua ainakin henkilökohtaisesti vituttaa sellaiset miehet, jotka myötäilevät naista, näitä kutsuisin tohvelisankareiksi.