Alussa tuntuu että kaikki aina kaatuu päälle, ja mistään ei tule mitään. Luulin etten enää ikinä voisi rakastaa.
Vuosi sitten löysin naimisissa olevan miehen ja meidän onni jatkuu. Nyt on mies tehnyt päätöksen ja eroaa vaimostaan. Aina ennen ajattelin että naimisissa oleviin en sorru ja tuntisin huonoa omaa tuntoa jos olisi vielä lapsiakin. Mutta niin se vain ajatukset muuttuu, että rakkaus kun alkaa, ei sitä ajattele muita, vaan itseään. Nyt ymmärrän paremmin muitakin jotka ottavat namisissa olevan miehen. Ennen näin aina punaista, joka sortuu siihen, mutta en enää.
Ei sitä kannata paljon ajatella, antaa mennä niinkuin asiat menee. Ei kukaan voi väkisin toista avioliitossa pitää, jos löytää uuden ja paremman.
Onhan se tietysti surullista toki lasten puolesta, mutta onhan heillä isä kuitenkin olemassa, vaikka ei usein heitä näkisikään. Parisuhteessa on kuitenkin kyse aikuisten onnesta, se että he tulee hyvin toimeen keskenään, muu on sivuseikka. Enkä koe mitenkään syyllisyyttä, ja toivon että joskus hänen vaimonsakin ymmärtää ja löytää uuden rakkauden, vaikka nyt olisi vaikeaa, mutta kyllä aika parantaa.
Vuosi sitten löysin naimisissa olevan miehen ja meidän onni jatkuu. Nyt on mies tehnyt päätöksen ja eroaa vaimostaan. Aina ennen ajattelin että naimisissa oleviin en sorru ja tuntisin huonoa omaa tuntoa jos olisi vielä lapsiakin. Mutta niin se vain ajatukset muuttuu, että rakkaus kun alkaa, ei sitä ajattele muita, vaan itseään. Nyt ymmärrän paremmin muitakin jotka ottavat namisissa olevan miehen. Ennen näin aina punaista, joka sortuu siihen, mutta en enää.
Ei sitä kannata paljon ajatella, antaa mennä niinkuin asiat menee. Ei kukaan voi väkisin toista avioliitossa pitää, jos löytää uuden ja paremman.
Onhan se tietysti surullista toki lasten puolesta, mutta onhan heillä isä kuitenkin olemassa, vaikka ei usein heitä näkisikään. Parisuhteessa on kuitenkin kyse aikuisten onnesta, se että he tulee hyvin toimeen keskenään, muu on sivuseikka. Enkä koe mitenkään syyllisyyttä, ja toivon että joskus hänen vaimonsakin ymmärtää ja löytää uuden rakkauden, vaikka nyt olisi vaikeaa, mutta kyllä aika parantaa.
Vastaukset 39
Vanhimmat
Jahas,
Ja nyt sitten kirjoittelet tänne palstalle, omatuntoasi rauhoitellaksesi, että ei se ookkaan mitään, jos varattuun haksahtaa ja perheen rikkoo. Vahinko kiertämään vaan. Kerranhan täällä vain eletään. Ja rakkaus ei kyseenalaista vaan on vain minua varten.
Juu juu. Roskapuhetta ja vastuun pakoilua. Varmaan ruusunpunaisessa sokeudessasi uskot koko rakastuneen sielusi voimalla, että kyllä se mies yhtäkkiä vaan siirtää hammasharjan toiseen mukiin ja elämä jatkuu auvoisen ihanana siitä eteenpäin. Mitään eroa ei tarvi käsitellä ja kaikki on hyvin, entinen elämä haihtuu ilmaan.
No, toisaalta onhan kirjoituksesi myös hyvä provo. Itse ainakin provosoiduin näemmä sen täydelliseen itsepetokseen :-)
sitten erityisen naivi/lapsellinen mielipide kokemuksen syvällä rintaäänellä, että täytyi olla provo...herrajestas...
Ei kai kukaan tuommoisia oikeasti ajattele, ainakaan aikuinen täysjärkinen ihminen..?
Ensin minäkin ajattelin että kirjoitus oli provo, mutta sitten ajattelin että voihan noinkin naiivi ihminen ollakin olemassa.
Veikkaanpa että olet aika nuori.
Suosittelen sinulle tämän jutun lukemista jos pistäs yhtään miettimään elämän tosiasioita:
Otsikko on lukekaa ja nimim.mitä voi jäädä, kirjoitettu muistaakseni alkuviikosta.
Moni kertoo kyynelehtineensä tämän luettuaan, niin myös minä.
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=1000000000000005&conference=4500000000000299&posting=22000000014764180
En etisinyt naimisissa olevaa miestä vaan se oli aivan sattumaa. Itse olen neljän lapen äiti, en siis kovin nuori, vaikka olenkin saanut lapseni nuorena. Olen elämää kokenut ja oppinut monia aioita joita pidin aikoinani itsestään selvinä. En sekoile naimisissa oleviin miehiin, en koskaan eroa ym perusasioita kunnioittaen olen elänyt. Mutta se pitää paikkansa, ettei koskaan pidä sanoa että en ja ei! Koskaan et tiedä mitä tapahtuu, vaikket odottaisikaan. Parhaimmat asiat tapahtuvat juuri yllätyksinä.
En erottuani ole etsinyt vapaita enkä naimisissa oleviakaan miehiä, se vaan tapahtui.
Eikä rakkautta voi estää, kun siltä tuntuu, silloin ei merkitse sellaiset asiat jotka ehkä ovat esteenä ensin, mutta nekin esteet ovat ylitettävissä.
Jos minun onneni on jollekin vihaa tai katkeruutta aiheuttavaa, en voi sille mitään, enpä usko että kukaan toinen ajattelisi minunkaan parastani, vaan tekisi omat ratkaisut sellaisinaan kuin ne itsestään tuntuu oikeilta.
Elämässä tapahtuu paljon vääryyttä, eikä tämä ole niistä pahin. Uskon että hänenkin vaimonsa ja lapsensa pääsevät asian yli vaikka ajan kanssa. Anteeksi antokin isälle on jo askel eteenpäin. Ja pian ne lapsetkin käsittävät, että isänkin onni on heille tärkeää.
Ja kuka tietää, vaikka kymmenen vuoden päästä minä olen taas jätettynä, ja mies löytänyt uuden onnen? Eihän sitä koskaan tiedä. Nyt vain elämme tätä päivää, ja odotamme tulevaisuudelta paljon ja nautimme siitä, mitä meillä nyt tällä hetkellä on.
"Meidän rakkautemme voittaa kaikki esteet" :-) Aivan samoja sanoja käytti työkaverini (47 v nainen), joka rakastui tulisesti Tunisialaiseen 25 vuotiaaseen poikaan...tarinan loppu oli valitettavasti se tavanomainen. Eli rakkaus ei sitten riittänytkään, vai oliko sitä edes.
Rakastuminen on tunnemyrsky, rakastaminen on enempi tahdon asia.
Se mitä itse nyt täällä hehkuttelet kuulostaa enemmänkin oman mielen rauhoittamiselta. Tai sitten olet vaan todella naivi, kuten joku totesikin. Tai ehkä hyvin yksinäinen nainen, joka takertuu toivoon, epätoivoiseenkin sellaiseen, kun ei muutakaan ole.
Kukin tyylillään, lähes varmaa on, että sinä olet se johon taas kohta sattuu, valitettavasti.
noin paljon, jossa nainen on puolet vanhempi. Ei siinä ole kyse rakkaudesta, vaan nainen jos tuntee itsensä vanhaksi, hän etsii sitä kadonnutta nuoruuttaan.
Hiljaa hyvää tulee, liian suuri tunnemyrsky kadottaa aidon rakkauden.
Jokainen tietysti voi päätellä toisten asioista mitä vain, sillälailla omat asiat näyttävät aina paremmilta. Onhan se kurjaa, jos toisilla on hyvin, ja itsellä menee huonosti.
Kukaan ei salli toiselle onnea, vaan pahasuopuus on se mitä halutaan. Sitä ei kenenkään pitäisi ottaa kuuleviin korviin.
Niin sanoinhan jo, että mistä sitä tietää vaikka kymmenen vuoden päästä olisin se jätetty, mutta nyt elän tätä päivää miehen kanssa, joka haluaa elää minun kanssa, ja sitä ei vie meiltä nyt kukaan pois.
Tuollaiseen ei pysty edes perusjuntti peräkammarin poika.
Turha tämä juupas-eipäs väittely. Miksi yleensäkään kirjoittelet tänne asiassa, jossa et ole valmis mihinkään muuhun näkökulmaan.
Lähinnä lapselliselta hehkuttelulta tuo kuulostaa?
Niin se on, että jokaisella ihmisellä ja jokaisella parilla on omat tarinansa. Kateelliset eivät usko "toisen naisen onneen", vaan näkevät toisen naisen syypäänä eroon. Kuten useat tämän palstan moralistit.
En ikinä voisi erota omasta vaimostani vain siksi, että kohtaisin jonkun "nuoremman, kauniimman, fiksumman...". Ehdoton edellytys olisi että suhde vaimooni olisi loppu. Meillä ei ole mitään joka päiväistä onnea ja rakkautta. Kaksi teini-ikäistä lasta, lasten kavereita juoksee nurkissa, aina on paikat sekaisin ja hirveä mekkala kun pitää siivota, aikataulutettua elämää lasten ja omien harrastusten sekä työn ja koulun kesken. Ns. omaa aikaa vaimon kanssa ei ole kuin vahingossa. Emme enää juurikaan helli toisiamme, sillä kaikki aika jonka saa maata sängyssä kuluu kyllä nukkumiseen. Kun kerron että edellisen kerran oli läheisyyttä joskus viime kesänä, niin varmasti joku alkaa rummuttaa eroa ja toisia naisia tai miehiä. Niin ei ole. Luottamus vaimooni on järkkymätön, samoin hänellä luottamus minuun. Tämä härdelli loppuu aikanaan kun lapset kasvavat. Päivä kerrallaan se lähestyy. Meidän aikamme tulee uudestaan ihan luonnostaan. jos alamme hakea sitä, ei siitä mitään tule. Siitä huolimatta en voisi koskea toiseen naiseen enkä lähteä edes flirttiin mukaan. Jos sellasita joku on yrittänyt niin hukkaan on mennyt, en ole huomannut.
Tunnen kyllä miehiä, kaveritanikin, jotka ovat avioliitosta huolimatta pettäneet vaimojaan, joku on lähtenytkin. Lähtijän kohdalla tiedän, että se oli heille paras ratkaisu. He eivät rakastaneet toisiaan ja sen myös näki. Silti, kaikkien pariskuntien surkeaa suhdetta ei aina päällepäin näe. Tuntuu ihmeelliseltä, että jos toisen mielestä suhde on lopussa, mutta toinen ei muka huomaa toisen onnetonta tilaa? Onko itsekeskeinen puoliso ken ei näe, ei välitä, välittää vain itsestään.
Joka tapauksessa toivotan onnea suhteellenne.
Täydellisen juntti "perusjätkä"!!
Kyllä läheisyyttä ja seksiä on meillä ainakin ollut(jopa 2-3krt./viikko), vaikka on ollut pieniä lapsia, on ollut aikanaan murkkuja ja lopulta nuoria aikuisia , ennen pesästä lentämistä. Seksi, hellyys ja läheisyys kuuluvat ehdottomasti toimivaan ja onnellisen tasapainoiseen parisuhteeseen.
Elämäsi vaikuttaa onnettomalta, mutta olet niitä miehiä, jotka mieluummin kärsivät hiljaa, kuin etsivät/vaativat muutosta elämäänsä. Sinua pelottaa ehdottaa parannusta vaimollekin, sillä se voi pian johtaa asumaan yksin yksiössä ja sitähän junttimies pelkää eniten elämässään. Mieluiten perheen kanssa onneton, kuin yksinäisenä.
Aikanne ajaa auttamattomasti teidän ohi tai se on jo ajanut. Ethän niitä vehkeitäsikään voi noin vain ottaa tarvittaessa käyttöön, koska sinullakin taitaa tuota ikää jo olla jonkin verran..kyky hiipuu pikkuhiljaa. Elämän ja luonnon laki!
Tule 20 vuoden päästä kertomaan kokemuksistasi ja mielipiteistäsi. Ole onnellinen etten ole miehesi. Olen myös onnellinen, ettet ole vaimoni :)
Sitä paitsi mielestäsi myös vaimoni on siis onneton? Mikähän sinulla on hätänä, kun yrität saada jonkun tuntemaan elämänsä kurjaksi. Kenties, juuri se seksin puute sittenkin ;)
Et taida tietää, että kaikille ihmisille seksi ei ole pääasia elämässä. Monet niistä kenelle se on, tuntuvat eronneen. Jos minun vaimoni haluaisi seksiä tämän useammin ja pitäisi sitä nykyistä tärkeämpänä, niin en tiedä miten kävisi. Meillä on näistä asioista puhuttu ja jos tämä olisi minulle tai vaimolleni ongelma, sille olisi jo jotain tehty. Olisin valmis huolehtimaan vaimoni hyvinvoinnista jollain keinoin. Vaikka ottamalla aikaa toisillemme jollain keinoin.
Jos väitä olevasi aikuinen, ja jo neljänkympin toisella puolen, niin ymmärrän että vaihdevuodet sinunkin hormoneitasi viskoo, olet sitten mies tai nainen. Tuollainen tasapainottomuus ei voi olla hyväksi.
menikö alkuperäinen aihe "vähän" ohi ... ?
te lapset ette malta pysyä omilla palstoillanne. onneksi me oikeat aikuiset olemme ymmärtäväisiä.
Olisipa todella mielenkiintoista kuulla vaimosi versio suhteenne nykytilasta!?
Kuullosti kyllä lapselliselta tuo väittämäsi, ettei vaimollesi ja sinulle löydy yhteistä aikaa nykyisen perhetilanteenne vuoksi. Murrosikäiset lapset vievät kaiken aikanne..:)))) Olette kaikki yhtä suurta "kaveriperhettä"! Kukin taablaa tyylillään.
Viittaat kai seksin "puutteeseen"? Sitä on juuri silloin kun jompi kumpi haluaa. Ei enempää minkään periaatteen, tai tilastokaavojen mukaan, eikä kyllä vähempäkään siksi ettei se toiselle sovi.
Ja kyllä, olemme kavereita, ystäviä, mutta myös rakastavaisia. Yksikään kaverini ei ole vaimoni arvoinen ja samassa asemassa.
Olen kyllä kuullut vaimoni version nykytilasta. Se ei poikennut siitä mikä minun versioni oli.
Lapset eivät vie kaikkea aikaamme, jos maltoit lukea? Nukahdamme usein sylikkäin, joskus juttelemme... tai oikeastaan jos olet noin kiinnostunut mitä toisten makuuhuoneessa tapahtuu, niin.. - Ei, en aio kutsua kylään, vaan ehdotan että hankit oman elämän.
"Meillä ei ole mitään joka päiväistä onnea ja rakkautta. Kaksi teini-ikäistä lasta, lasten kavereita juoksee nurkissa, aina on paikat sekaisin ja hirveä mekkala kun pitää siivota, aikataulutettua elämää lasten ja omien harrastusten sekä työn ja koulun kesken. Ns. omaa aikaa vaimon kanssa ei ole kuin vahingossa. Emme enää juurikaan helli toisiamme, sillä kaikki aika jonka saa maata sängyssä kuluu kyllä nukkumiseen. Kun kerron että edellisen kerran oli läheisyyttä joskus viime kesänä, niin varmasti joku alkaa rummuttaa eroa ja toisia naisia tai miehiä"
...että vielä tänä päivänäkin löytyy joku nuori, lapseton nainen, joka voi olla noin naivi. Tynnyrissäköhän olet kasvanut. Toivottavasti oma tyttärelleni ei ajattele kuin sinä.
Vaikka tämän päivän yhteiskunnassa painottuukin individualismi ja korostunut yksilökeskeisyys, "minulle kaikki heti - ajattelu",en olisi uskonut fiksujen nuorten naisten sortuvan moiseen itsepetokseen. No, jokaisenhan on oppirahat maksettava.....
Ei sillä, avioero on hyvä juttu, jos liitto ei toimi, mutta kovin hepposten syiden takia ei erota kannata. Aina tulee ihastuksia, mutta on itsensä päätettävissä, mihin ne johtavat. Varsinkin, jos liitosta on lapsia, on ajateltava muitakin kuin itseään. Muistettava myös erotessa, että entinen puoliso on aina osa elämää lasten kautta. Lapsilla on oikeus molempiin vanhempiin. Puolisosta voi erota, muutta lapsia ei saa tekemättömiksi, heistä on huolehdittava myös eron jälkeen.
Varoittaisin sinua. Vaikka entinen elämä ja lapset voi uuden rakkauden roihutessa jäädä taka-alalle, niin kunhan elämä asettuu arkeen, alkaa vanhempi kaivata lapsiaan. Silloin lapsista tulee myös tiiviisti osa sinun elämääsi. Jaksatko sitä tai pikemminkin oletko tarpeeksi kypsä siihen? Kirjoituksesi kuulosti juuri niin naivilta, että mieleeni tuli nuori nainen kuuntelemassa baaritiskillä, kun työmatkalla ollut ukkomies valittaa, että vaimo ei ymmärrä. Minäkin olen joskus olosuhteiden pakosta joutunut kuuntelemaan moista.
En ihmettele yhtään enää, miten nuoret ovat hukassa hakiessaan paikkaa yhteiskunnastamme, kun aikuiset elävät ainaista nuoruutta tuntematta vastuuta ratkaisuistaan hakiessaan ainaista mielihyvää. Mistähän nuoret saavat mallin elämälleen?
Miten olisi, jos ottaisimme mallia menneestä. Eletään sitä nuoruutta ja itsenäistä aikuisuutta ensin tarpeeksi, perustetaan sitten vasta perhe, huolehditaan niistä tulevaisuuden toivoistamme seuraavat 20 vuotta ja sitten onkin taas aikaa elää itselleen. Jospa palkaksi lapset oppisivat huolehtimaan meistä, kun me vanhenemme.
Meniköhän edelliseltä jotain ohi, jos vastasit alkuperäisen viestiin. Hän kai sanoo olevansa 4 lapsen äiti???
Olen itse hyvin pitkälle samaa mieltä kuin hän. Jokainen meistä vastaa vain ja yksin omasta elämästään. Ei meidän pidä velvollisuudentunnosta elää suhteissa jotka eivät toimi. Kaikilla meillä on elämässä omat koettelemuksemme. On perheitä joissa erotaan ja lapsi joutuu jo varhain kokemaan hylkäämisentunteita. Mutta jos tilanne hoidetaan taiten niin lapset saavat kokemuksesta myös voimia tuleviin vastoinkäymisiin. Entä sitten kun tulee kuolemantapauksia perheissä niin vanhempien kuin lastenkin osalta, miten niiltä voi välttyä??? Elämään kuuluu erilaisia kokemuksia, miksi sitten avioero voi olla niin paljon puhetta herättävä asia?
Puhuu kokemuksen rintaäänellä 3 kertaa eronnut ja taas uudelleen yrittämässä.
En ole nuori olen neljän lapsen äiti josta aiemmin kerroinkin, mutta en tuhlaa elämääni yksin olemiseen, jos on rakkautta tarjolla. Olen vaativa, enkä rakastu helposti, mutta kun rakastuin, en tehnyt valintaani sen mukaan, onko mies vapaa vai varattu, niinhän ei täällä varmasti monikaan toimi.
Aiemmin ennen miestäni ja lapsia ajattelin niin, etä varattuihin en koskaan koske, tuskaa en tuota kenellekkään, mutta käsitykset muuttuvat ja ajatukset ajan kuluessa.
Jos tätä ei ole tarkoitettu kestämään, se ei kestä, mutta tosi on, että ajatelen vain itseäni, miksi en ajattelisi?
Asioita vain sattuu, joskus ikäviäkin, mutta vaikeudet kasvattaa, enkä nyt koe tekeväni kenellekkään pahaa, sillä olen onnellinen, ja se on tärkeintä.
Samaa mieltä olen siinä, että parempi erota, jos suhde ei toimi ja todella on molemmat pyrkineet sitä korjaamaan. Näin ei vain koskaan ole, jos au-rakkaus roihuaa ja aivojen dopamiinimyrsky sumentaa järjen. Vaikka Mustapekka jää usein sille ulkopuoliselle, niin varmoja häviäjiä kolmiodraamassa ovat kaikki osalliset.
Edellisen viestin kirjoittajalle on pakko todeta, että neljäs kerta menossa siis, missä vaiheessa tulee aika todella katsoa peilikuvaansa, sen sijaan, että vaihtaa aina peiliä, kun kuva ei miellytä. Vaikka vika on tietty aina sen toisen, niin ei sullakaan ihan kaikki oo kohdallaan jos kolme epäonnistunutta liittoa on takan.
odotat aikaa jolloin hän löytää taas uuden ja paremman!!!!
Kun on noin helppo lähteä, ei tee kipeää tehdä sama uudestaan.
Itse olen sitä mieltä, että ihastuminen toiseen ei ole syy (avioeroon tai mihinkään muuhunkaan)vaan se on itseasiassa seuraus siitä, että omassa avioliitossa on liikaa täyttymättömiä tarpeita. Mikäli täyttymättömiä tarpeita ei olisi, ei olisi mitään syytä ihastuakaan kehenkään toiseen.
Ihastumista ei pidä koskaan syyttää oman avioliiton pilaamisesta, sillä oma liitto on ollut yleensä jo pitkään pilalla kun ihastuminen tapahtuu. Eli siinä tapauksessa kun toinen parisuhteessa ihastuu toiseen on syytä katsoa peiliin eikä syytellä kolmatta osapuolta.
Se, miten paljon täyttymättömiä tarpeita pitää olla että on valmis eroamaan, onkin sitten jo toinen juttu.
Itseasiassa ymmärrän hyvin sellaisia, jotka ovat vuositolkulla eläneet epätyydyttävässä avioliitossa ja sitten yhtäkkiä ihastuvat johonkin toiseen. Se tunne, että joku välittää, koskettaa, lähettää ihastuneen tekstarin etc. on aivan mahtava. Tai se, että voi jonkun kanssa käydä leffassa, teatterissa jne. jos aikaisemmassa avioliitossa ei siihen ole pystynyt.
...mutta mun pointti on se, että ihastuminen estää avioliiton korjaamisen, siihen kun tarvitaan kaksi...kuten sen rikkomiseenkin.
Syviin kommunikointiongelmiin ne avioliitot yleensä kaatuvat, kliseemäisesti, mutta myös faktasti. Kun toinen sitten ihastuu ulkopuoliseen, hän kaataa kerralla koko kertyneen painolastinsa tulevan ex-kumppanin päälle kelluen itse ruusunpunaisissa unelmissa. Ei siinä silloin ole käytännössä mitään mahdollisuutta rakentavaan vuoropuheluun. Tämä olisi tärkeätä muutenkin kuin liiton pelastusyrityksen kannalta. Myös molempien tulevien suhteiden vuoksi olisi hyvä, että eroon johtaneet syyt ovat molemmilla selkeästi käsiteltyinä, muutoin on suuri vaara, että tullaan toistamaan samat virheet. Kuten täällä eräs kirjoittaja ilmoittaa neljättä kertaa yrittävänsä...
EI MUUTA.
Kohteliaimmin haluaisin vaan tuoda vähän toisenlaisen näkökohdan esille.
Olen samaa mieltä siitä, että kommunikointiongelmiin ne liitot useimmiten kaatuvat. Mutta se, että ihastuminen estäisi avioliiton korjaamisen -miksi ihmeessä?
Taatusti melkein jokainen, varsinkin pitkässä parisuhteessa oleva, jossakin elämänsä vaiheessa ihastuu myös suhteen ulkopuoliseen henkilöön. Se, mitä ihastumisesta seuraa, onkin jo toinen juttu.
Kaikki ihastumisethan eivät kuitenkaan johda liiton ulkopuoliseen suhteeseen. Ja mikäli näin tapahtuu, on sekä puolisoiden välisessä suhteessa että pettävällä osapuolella jotain pahasti vialla, sillä jokaiseen ärsykkeeseenhän ei tarvitse tarttua. Ihastumisen seurauksena alkava suhde on päätös myös liitossa olevalle. Mikäli ei pysty kumppaniaan ja seurauksia ajattelemaan lainkaan ennen toimimista uuden suhteen luomiseksi, on vastuu ensisijaisesti mielestäni pettävällä osapuolella.
Ongelma tuntuukin olevan siinä, että nämä rakentavat vuoropuhelut alkavat useimmiten vasta siinä vaiheessa, kun paskat on jo housussa, ja ongelmat laitettu kiertoon...
Toisen naisen/mies moraalinen vastuu(viittaan ap aloittajaan) on mielestäni vaikea käsite. Toinen esim. nainenhan viittaa aina paheelliseen syöjättäreen tai epätoivoiseen roikkujaan, harvoin kuitenkaan mihinkäänn positiiviseen mielikuvaan. Kuitenkin näitä toisia kumppaneita tuntuu riittävän puolin ja toisin aina, kun tarve niin vaatii.
Vaikeampaa on yrittää jotain liiton mahdollista ulkopuolista uhkaa hallita(eli moralisoida jokaista suhteen kolmatta osapuolta), kuin koettaa turvata omaa liittoaan sitä jatkuvasti hoitamalla. Faktaahan on se, että yli 90% "salarakas"-suhteista päättyy alle vuoden sisään edellisen suhteen erosta. Näin ollen kyse ei siis voi enemmistöllä olla mistään Elämän Rakkaudesta.
Ja ap:lle lienee tuttu runo "Kel´onni on, se onnen kätkeköön"...
Jeps,
Samaa mieltä. Tarkoitin juuri tuota, että parisuhteen ongelmista ei puhuta, vaan kärsitään tahoillaan, kunnes jompikumpi saa ihastuksesta voimaa erota. Että silloin on myöhäistä...
Ja se kolmas...kyllä alunperäinen syy on aina siinä liitossa itsessään. Siis kun puhutaan normaaleista ihmisistä.
on IHMISISSä, ei "liitossa". Pariskunnassa jossa jompikumpi tai molemmat alkavat "riuhtoa" eritahtiin. Yhteinen kieli kadoksissa, se mikä oli suhteen/liiton alkumetreillä...
Kärsitään tahoillaan selvittämättömistä, puhumattomista "solmuista" ja ollaan helppo nakki jollekin, jolla on "sydäntä" kuunnella ja ymmärtää.Ymmärtäjää ja lohduttajaa aletaan etsiä aktiivisesti ja heitähän löytyy... Niitä ymmärtäjiä notkuu molemmista sukupuolista baaritiskien reunamilla ja melkein missä vaan. Nykyään erityisesti chat-palstoilla..
Ei kun menoksi..Mitäpä parista-kolmesta jopa viidestä yhteisestä lapsesta tai menneistä alttarilla luvatusta "tahdon" ilmaisusta..tuhkaksi kaikki kerran muuttuu antaa liekin palaa, välipä hällä vaikka lapsetkin itkevät toisen vanhemman ikävää ja alkaa olla monenlaista ongelmaa heidän kanssaan.. hektinen ja itsekäs onnen tavoittelu on tärkein..
Pari sanaa juttuusi. Olen ihmissuhdealalla tavallaan ja törmännyt niin monta kertaa siihen , että nykyihmiset eivät osaa selvitellä ja keskustella keskenäisiä vaikeitakin asioita (varsinkin miehet). Eikö olisi fiksua jos ei omin voimin onnistu selvittelemään parisuhdekriisejä (joita ilman muuta avioliiton kuluessa tulee, siis se kriisi ei ole haen paremman kumppanin , petän eroan tilanne kuten valitettavasti nykyään on) voisitte hakeutua alaan hyvin perehtyneelle auttajalle. Tulisi sitten keskustelujen seurauksena uutta läheisyyttä avioliittoon tai eropäätös. Mutta se olisi ainakin käsitelty, yhdessä pohdittu ja minun mielestäni reilua.
Muuten kukaan ei voi ajaa toista uskottomuuteen. Uskoton päättää itse tekosistaan. Kai nyt aikuisen täytyy vastuu teoistaan kantaa.
Olen pitkän avioliittoni aikana ihastunut useita kertoja mutta suhtautunut että noitahan tulee ja menee. Minulla oli kun lapset olivat tällainen ihastus ehkä miltei rakastumissuhde yhteen mieheen, jonka kävimme samassa koulutuksessa ( emme tehneet mitään, mitä olisi voinut lukea pettåmiseksi). Minullla oli pienet lapset ja hyvä aviomies . Sovimme että meidän välille ei tule mitään enempää. Tekihän se vähän kipeää ja kirpaisi se vaaleanpunaisten läpi nähty ihastus... kuitenkin lujasti arjessa elävä rakkaus ja kumppanuus toisaalla. Ei pidä mennä kuin päätön kana... pitää harkita TODELLA pitkään ja HARTAASTI.
Niin, kuten rivien välistä olit hyvin tulkinnutkin, olen tosiaan mies. Mutta en tosiaankaan ole rikkonut avioliittoani sillä, että olisin ihastunut toiseen. Sen sijaan vaimoni ihastui ja avioliittoni ajautui yhä syvempään kriisiin.
Mutta olen toki sen jälkeen ajatellut tapahtunutta ja kuetn aikaisemmasta tekstistäni käy ilmi, niin tavallaan ymmärrän sen ihastumisen. Olemme siitä puhuneet paljon, käyneet myös ammattiauttajalla ja olemme edelleen avioliitossa, mutta en tiedä kuinka kauan.
Kuten itse sanoit, olen pyrkinyt elämään siten että ihastuksia tulee ja menee, enkä ole koskaan päästänyt omaa "ihastumistani" suhteen asteelle vaan olen asettanut perheen ja vaimon aina ensisijalle.
Minulla olisi ollut useita mahdollisuuksia päätyä suhteeseen mutta olen määrätietoisesti torjunut ne, koska uskon avioliittoon.
No, hyvinhän olet asioitasi hoitanut. Ymmärtänyt vastuun perheestäsi ja parisuhteestasi ja sen ,että varmaan jokaikisellä niitä tilaisuuksia ja mahdollisuuksia tulee, omasta itsestä, moraalistaan ja tunteistaan johtuu miten niiden suhteen menettelee. Itselläni on murrosikäisiä lapsia ja ihastumisia on, peilailen niitä siis aika kypsymättöminä tunnekuohuina kuin paluuna murkkuikään. Silti olen sitä mieltä, että avioliitto on aikuisten kypsien ihmisten asia johon sitoudutaan ja jossa ollaan valmiit käymään hyvinkin vaikeat asiat läpi vaikka kuinka kipeää tekisi. Ei pujahdeta sieltä mistä aita on matalin. Monesti kriisit hyvin hoidettuna lujittavat ja syventävät suhdetta ja panevat ihmiset kasvaaman ihmisinä.
Tätä koko viestiketjua luettuani hiipi mieleeni kummasti oma elämäni. Mä oon niin uskotellut ja niin on kaikki muutkin uskotelleet että tein oikean ratkaisun kun otin ja lähdin lapseni kanssa onnettomasta liitosta. En olisi varmaan lähtenyt jos en olisi tavannut tätä elämäni suurinta rakkautta, tai siis antanut itselleni lupaa ihastua.
Olen potenut suurta syyllisyyttäettä tein näin lapselleni, vaikka lapsi nyt näyttää voivan paremmin kuin koskaan ja on onnellinen (perästä kuuluu varmastikin, viimeistään teini-iässä) Minä itse olen onnellisempi kuin koskaan. Teini-iästäni alkaen potemani masennus on ollut tipotiessään, siitä lähtien kun tapasin tämän nykyisen mieheni 3 vuotta sitten. Aluksi ajattelin että olisi vain jotain huumaa siksi oloni oli niin hyvä, mutta samalla ihmettelin miksi masennukseni ei ollut helpottanut koskaan ex mieheni aikana, vaikka ns. alku huumaakin ehkä oli, vai oliko sittenkään. Siksi myös lapseni kai voi paremmin ja puhuu että äiti on nyt "uusi".
Vanhassa suhteessamme ei sinällään ollut mitään totaalista vikaa, ei vain koskaan ollut hyvä olla, toinen halusi omistaa, en käynyt missään yksin, oli mustasukkainen, olisi halunnut pitää minut purkissa vain itsellään, ei puhunut koskaan mistään paitsi siitä mitä halusin kuulla, ei riitoja, kaikki pyöri niin kuin minä halusin ja toivoin, kaikki tehitiin niinkuin minä halusin, hymyissä suin, mutta olo oli NIIN tyhjä ja yksinäinen vaikka oltiin yhdessä. Tuntui etten tiennyt mitä toinen halusi tai ajatteli oikeasti. Suurta kulissia? Lopulta kaikki kärjistyi kun reilussa humalatilassa muutamaan otteeseen, mieheni lateli kaiken "paskan" niskaani kuinka kamala ihminen minä ja sukunikin on ja kuinka hän haluaisi tappaa minut ja lapseni molemmat, piti kiinni ja riepotti. Fyysisiä vammoja ei sinäänsä tullut. Aamulla katui ja sanoi että tuosta ei koskaan enää puhuttaisi.
Yritin epätoivoisesti rakentaa elämäämme 3 vuotta tuon jälkeen kasaan. sama jatkui mieheni ei puhunut, mielisteli edelleen, tehtiin niinkuin minä parhaakseni näin, yritin antaa vastuuta ja jättää asioita mieheni päätettäväksi ja hoidettavaksi, mutta ne jäi hoitamatta.. Mies rakasti minua suunnattomasti, oli hellä ja toivoi meille lisää lapsia. Tai en vain tiedä enää rakastiko vai halusiko omistaa.
Mutta minä olin ihan pihalla.. parisuhdeterapiakin jatkui samalla kaavalla, hän ei puhunut.
Ja kun sitten elämääni astui mies joka vei jalat altani, ymmäsin miten pielessä elämäni oli.
Eron jälkeen ex jonka piti olla maailman paras isä ja huolehtivainen, halusikin tavata lastaan vain joka toinen viikoloppu joka sekin pikkuhiljaa on vähentynyt niin että ottaa lastaan kerran kuussa.
Silti tunnen syyllisyyttä ja olisin voinut jatkaa tuota avioliittoa, mullahan sinänsä oli kaikki hyvin, vaikka kaikki pielessä, sainhan minä kaiken mitä halusin vaikka toisaalta en mitään. Tuhosinko jotain jota ei olisi pitänyt, itsekkäistä syistä, rakkauden vuoksi?
Lapsi ei ehkä tule koskaan ymmärtämään ja exänikin varmaan kuvittelee edelleen olevansa maailman hienoin ihminen, hyvä isä ja aviomies..
Tuo kuulostaa siltä, että eroaminen ei ollut väärä ratkaisu. Korostan, että mun pointti on siinä, että heitetään pyyhe kehään liian helposti, kun ei oikein suju, niin voi mennä perustaltaan hyviä liittoja turhaan.
Edellisen kirjoittajan parisuhde ainakin hänen kirjoituksensa perusteella oli lähinnä sairaalloinen, miehen omistushalun ja mustasukkaisuuden takia. Sehän (kuten väkivaltakaan) ei tunnetusti tule vähenemään koskaan, vain lisääntymään.
Tämä viestiketju tosin keskustelee toisesta näkökulmasta, eli tämän provon alunperin heittäneen ULKOPUOLISEN naisen hehkutuksesta.
totaalista vikaa entisessä liitossasi? sitten latelet sen seitsemän vakavaa syytä, miksi siinä liitossa ei ollut hyvä olla. Mieti hiukan, mitä kirjoittelet.
Mitä siinä syyllisyyttä podet, jos kerran eka mies oli noin kamala? Ei kenenkään kaatissäkkinä tarvitse olla, ei lapsen kanssa, eikä ilman.
Nauti sinä elämästäsi, jos se edelleen on niin ihanaa...
on, tosin miespuolinen. Sama kait, kumpi sen ulkopuolisen liittoon haalii.
Eipä käyny, niin kuin sulle, paskaksi osoittautui uusi ukko. Ollaan eksän kanssa nyt käyty pariterapiassa vaikka ollaan asuttu erillään vuosi. Taitaa tästä vähitellen kehkeytyä onnellinen perhe. Miksi et muuten hoitanut itseäsi ja suhdettasi silloin aikoinaan? Miksi menit tekemään lapsen kärsimään jos mies niin paska olit? Miks menit yleensä sen kanssa naimisiin? Rakastumisen huumassa kai kuin mikäkin ääliö. Älä tuputa toisille avioeroa, tässä maassa on jo liian paljon särkyneitä perheitä ja oireilevia lapsia. Ihmisten pitäis kasvaa aikuiseksi, ottaa vastuu teoistaan ja hakea vaikka ulkopuolista apua jos tarvis
Niinpä niin . Noin sitä rakastumisen huumassa silloin minäkin. Nyt on toinen ääni kellossa , maailma sirpaleina, yksin lapsen kanssa, mies uuden rakkaansa hyväilyissä. Nyt kyllä ymmärrän kohta x-mieheni entistä vaimoa. Pettäminen on hirvittävä loukkaus ja hylkääminen kamalaa. Itsekkyys julmaa lapsia ja puolisoa kohtaan. Ei avioliitto ole vain omien nautintojen tyydyttämistä varten. Kypsä ihminen tajuaa, että arki tulee ja suhde muuttuu sen myötä...Nyt vain ajattelen, että miten olinkin niin hölmön lapellinen ja itsekäs. Tässä on käyty elämänkoulua oikein urakalla. Enää en ajattele typerän lapsekkaasti ja itsekkästi kuten sinä. Muuten miten muka kuvittelet olevasi parempi kuin miehen vaimo ????? Siksikö että moisen lurjuksen kanssa lähdet. No saatpa maistaa omaa lääkettä veikkaan. Muka lapsista olet huolehtivinasi, kuule siitä asiasta et itsekkyydessäsi tiedä mitään.
Herranjumala, että voi olla alkeellinen ihminen. Ääliömäistä vielä kirjoitella tuollaista. Lapsille tärkeää isän onni. Kuule vanhemmat ovat vanhempia ja huolehtivat lastensa onnellisuudesta kyllä ollaan pahasti pielessä jos toisin tehdään. Sääliksi käy lapsia jotka joutuvat olemaan vanhempiensa huoltajia. Suoraa sanoen järkyttävää , edesvastuutonta, epäkypsää,itsekästä... sanat loppuu järkytyksen tieltä. Voi lapsiparkoja, tuollaiset eivät saisi tehdä ollenkaan lapsia. Naikoot sitten vaan miten ja missä sattuu ujakenen kanssa vaan.
Miten niin isä ei usein heitä näe? Mitäs jos isä vaikka rupeaa lähihuoltajaksi... Hänhän siinä on eropäätöstä tekemässä, niin että kaipa hänen vaimollaan on vähän oikeus niinkuin suruaikaan ja olla olematta lapsista niin isosti vastuussa ainakaan seuraavana vuonna eron jälkeen.
Oletko kenties idiootti joka kuvittelee jotenkin että mies on vähemmän vanhempi lapsilleen kuin nainen?
Voit kyllä olla tosi itsekäs ja oman nautinnon palvoja. Sen löydät minkä taakses jätät , varmasti. Vai, että hetkessä elää, oot kuule tuon sanonna käsittänyt aivan päin sanonko mitä.
Ei taida korvienvälissä olla kuin se maailman lyhyin pururata.