Sain kirjeen, jossa oli tämä moniste. Hyvä teksti ansaitsee tulla uudelleen esiin. Otsikkoa myöten kirjoitus on Kotimaa-lehdestä vuosien takaa. Juuri tällaista seurakuntaa, mitä Martti Luther ajatteli, Jumala suunnittelee edelleen. Hänen suunnitelmansa ei mene hukkaan vaan toteutuu parhaillaan. Me olemme sen osana, jos olemme. Valinta on meidän. Lopussa olevista kirkkokunnista puuttuu monia ja myös Adventtikirkko, mutta silti katson asian hyväksi. Itse tykönäni mietin, että ehkä pienessä määrin olemme ymmärtäneet Lutherin ajatukset oikein. Mietin myös, mitä hän sanoisi, jos tutkisi Adventtikirkkoa tänään. Saisimmeko wittembergiläisten tuomion, että etsimme vain omaamme emmekä ympärillämme olevien parasta.
>>>>Lainaus alkaa:
Meillähän on luterilainen kirkko, mutta sen historia on ollut sillä tavalla traaginen, että alkuperäinen Lutherin vanhurskauttamisoppi ei säilynyt, sanoo Tuomo Mannermaa. Hänen tutkimuksensa ansioista Luther herättää nykyisinkin kiinnostusta yli kirkkokuntarajojen.
Mannermaan mukaan Lutherin alkuperäisen teologian hämärtyminen alkoi jo tämän työtoverin Philip Melanchtonin opetuksessa 1530-luvulla. Melanchtonin tarkoituksena oli siirtää pelastus täydellisesti ihmisen ulkopuolelle, ja tästä lähtökohdasta syntyi FORENSSINEN VANHURSKAUTTAMISOPPI. Siinä ihmisen hyväksi tuleva anteeksiantamus ja vanhurskautus nähdään oikeustapahtumana, joka tapahtuu yksinomaan JUMALAN MIELESSÄ.
Luterilaisuuden alkutaipaleella tästä Jumalan mielessä tapahtuvasta vanhurskauttamisesta erotettiin PYHITYS, joka on kolmiyhteisen Jumalan asumista ihmisessä.
- Pyhityksessä ihminen tulee osalliseksi Jumalan ominaisuuksista, kuten rakkaudesta, uudesta ymmärryksestä, valosta, voimasta ja iankaikkisesta elämästä, Mannermaa selittää.
- Koko luterilaisuuden ongelmaksi tuli nyt , miten nämä käyvät yhteen. Miten vanhurskauttaminen, joka nähdään pelkästään Kristuksen ansion lukemiseksi ihmiselle, suhteutuu ihmisen uudistumiseen.
Lutherin jälkeen luterilaisen oikeaoppisuuden edustajat yrittivät saattaa nämä pelastuksen eri puolet yhteen mitä erilaisimmilla tavoilla, mutta eivät ”ilman Lutherin täydempää näkemystä” päässeet mihinkään tulokseen. Mannermaan mukaan tämä ongelma on heijastunut myös Suomen kirkkoon.
- Herätysliikkeiden keskinäiset jaot ovat suuressa määrin tämän saman väärän erottelun heijastuksia, eikä siitä ole päästy eteenpäin.
- Eri suunnilla on yritetty korostaa pyhitystäkin, mutta jos se erotetaan armosta ja anteeksiantamuksesta, siitä tulee helposti uusi laki ja vaatimus.
Lutherin lähtökohta oli Mannermaan mukaan täysin toisenlainen, vaikka pelastuksen perustus on Lutherinkin teologiassa ihmisen ulkopuolella, ja tässä mielessä Lutherin ja Melanchtonin vanhurskauttamisopilla on yhteinen päämäärä. Lutherille Kristus merkitsi kuitenkin SEKÄ anteeksiantamusta ETTÄ Jumalan läsnäoloa ihmisessä – siis luterilaisen ortodoksian termeillä sekä vanhurskauttamista että pyhitystä.
Kristuksen läsnäolo kristityssä on Mannermaan mukaan lähtökohta kristityn elämälle, joka on ”Kristuksen kuvan kaltaiseksi tulemista”.
- Kristuksen persoonallinen läsnäolo ihmisessä merkitsee sitä, että usko on osallisuutta Jumalan rakkauteen ja ymmärrykseen. Uskossa saadaan uusi rakkaus, alkavasti tosin, mutta kuitenkin, Mannermaa selittää.
- Olen joskus ilmaissut tämän niin, että Jumalan läsnäolo on aina armahtamista, ja Jumalan armahtaminen on aina läsnäoloa.
Lutherin teologiassa yhdistyminen Jumalaan on kaksisuuntaista samalla tavalla kuin Kristuksella on kaksi luontoa, jumalallinen ja inhimillinen. USKOSSA kristitty siirretään itsensä yläpuolelle Jumalaan ja hänellä on kaikki, mitä hän tarvitsee, mutta RAKKAUDEN avulla hänet siirretään taas alas – kärsivän ihmisen rinnalle.
- Lutherin ajatuskulku Kristuksen kuvan kaltaisuudesta huipentuu siihen, että ihminen tulee ilmaiseksi ja puhtaasta rakkaudesta lähimmäisen Kristukseksi ja asettuu niin pitkälle toisen nahkoihin, että hän tulee ikään kuin tuoksi toiseksi ihmiseksi ja ymmärtää, mitä tämä tarvitsee, Mannermaa sanoo.
Mannermaa korostaa, että tämä lähimmäisen sijaan asettuminen on molemminpuolista; kristityt ovat ”Kristuksia toinen toisilleen” . Tältä pohjalta syntyy kristillinen yhteisö eli KOMMUUNIO, jonka elämänhermona on toisen asemaan asettuva AGAPE-rakkaus.
Luther laati kommuunioajatuksensa pohjalta uusia kaupunkien järjestyssääntöjä. Ei vain kirkon, vaan koko kaupunkiyhteisön tuli muodostaa eräänlainen ”rakkauden yhteisö”.
- Tätä alettiin toteuttaa perustamalla kaupunkien yhteisiä kassoja, joihin kerättiin varoja sekä vapaaehtoisesti että veroilla. Tässä on hyvinvointivaltion tai ”vastuullisen valtion” yksi keskeinen lähtökohta, Mannermaa sanoo.
Lutherin vaatimuksesta kaupunkeihin perustettiin kouluja ja sairaalalaitoksia. Kassoista annettiin tukea leskille, orvoille ja muukalaisille, ja köyhät naiset saivat rahaa myötäjäisiin. Kassasta sai myös pääomaa yrityksen perustamiseen, ja rahat piti maksaa takaisin vain sitä mukaa kuin yritys menestyi.
- Jo silloin katoliset kritisoivat tätä ja sanoivat, että tällainen poistaa ihmisen vastuun. Nämä ajatukset olivat hämmästyttävän samanlaisia kuin nykyisessä hyvinvointivaltiokeskustelussa, Mannermaa sanoo.
Viimeisinä elinvuosinaan Luther katsoi koko uskonpuhdistuksen olevan kriisissä, kun hänen ajatuksensa kristillisestä yhteisöstä ei toteutunut. Uskonpuhdistajan mielestä wittenbergiläiset etsivät vain omaansa; eliitti eli ylellistä elämää eikä kantanut huolta köyhistä.
Mannermaan mukaan Lutehrin rakkauden teologian pohjalta voisi kasvaa paitsi sosiaalieettinen vastuu, myös kirkossa kaivattu uskonelämän SYVYYS ja SPIRITUALITEETTI sekä ekumeeninen laajuus.
- Pneumaattinen puoli eli ihmisen hengellinen elämä on Lutehrille erittäin tärkeä. Siksi Lutherin teologialla on ekumeenista kantavuutta niin ortodoksien suuntaan kuin suhteessa katoliseen kirkkoon tai helluntailaisuuteen.
Teksti: Taneli Kylätasku
Kotimaa: perjantaina 29.9.2000
>>>>Lainaus päättyy
>>>>Lainaus alkaa:
Meillähän on luterilainen kirkko, mutta sen historia on ollut sillä tavalla traaginen, että alkuperäinen Lutherin vanhurskauttamisoppi ei säilynyt, sanoo Tuomo Mannermaa. Hänen tutkimuksensa ansioista Luther herättää nykyisinkin kiinnostusta yli kirkkokuntarajojen.
Mannermaan mukaan Lutherin alkuperäisen teologian hämärtyminen alkoi jo tämän työtoverin Philip Melanchtonin opetuksessa 1530-luvulla. Melanchtonin tarkoituksena oli siirtää pelastus täydellisesti ihmisen ulkopuolelle, ja tästä lähtökohdasta syntyi FORENSSINEN VANHURSKAUTTAMISOPPI. Siinä ihmisen hyväksi tuleva anteeksiantamus ja vanhurskautus nähdään oikeustapahtumana, joka tapahtuu yksinomaan JUMALAN MIELESSÄ.
Luterilaisuuden alkutaipaleella tästä Jumalan mielessä tapahtuvasta vanhurskauttamisesta erotettiin PYHITYS, joka on kolmiyhteisen Jumalan asumista ihmisessä.
- Pyhityksessä ihminen tulee osalliseksi Jumalan ominaisuuksista, kuten rakkaudesta, uudesta ymmärryksestä, valosta, voimasta ja iankaikkisesta elämästä, Mannermaa selittää.
- Koko luterilaisuuden ongelmaksi tuli nyt , miten nämä käyvät yhteen. Miten vanhurskauttaminen, joka nähdään pelkästään Kristuksen ansion lukemiseksi ihmiselle, suhteutuu ihmisen uudistumiseen.
Lutherin jälkeen luterilaisen oikeaoppisuuden edustajat yrittivät saattaa nämä pelastuksen eri puolet yhteen mitä erilaisimmilla tavoilla, mutta eivät ”ilman Lutherin täydempää näkemystä” päässeet mihinkään tulokseen. Mannermaan mukaan tämä ongelma on heijastunut myös Suomen kirkkoon.
- Herätysliikkeiden keskinäiset jaot ovat suuressa määrin tämän saman väärän erottelun heijastuksia, eikä siitä ole päästy eteenpäin.
- Eri suunnilla on yritetty korostaa pyhitystäkin, mutta jos se erotetaan armosta ja anteeksiantamuksesta, siitä tulee helposti uusi laki ja vaatimus.
Lutherin lähtökohta oli Mannermaan mukaan täysin toisenlainen, vaikka pelastuksen perustus on Lutherinkin teologiassa ihmisen ulkopuolella, ja tässä mielessä Lutherin ja Melanchtonin vanhurskauttamisopilla on yhteinen päämäärä. Lutherille Kristus merkitsi kuitenkin SEKÄ anteeksiantamusta ETTÄ Jumalan läsnäoloa ihmisessä – siis luterilaisen ortodoksian termeillä sekä vanhurskauttamista että pyhitystä.
Kristuksen läsnäolo kristityssä on Mannermaan mukaan lähtökohta kristityn elämälle, joka on ”Kristuksen kuvan kaltaiseksi tulemista”.
- Kristuksen persoonallinen läsnäolo ihmisessä merkitsee sitä, että usko on osallisuutta Jumalan rakkauteen ja ymmärrykseen. Uskossa saadaan uusi rakkaus, alkavasti tosin, mutta kuitenkin, Mannermaa selittää.
- Olen joskus ilmaissut tämän niin, että Jumalan läsnäolo on aina armahtamista, ja Jumalan armahtaminen on aina läsnäoloa.
Lutherin teologiassa yhdistyminen Jumalaan on kaksisuuntaista samalla tavalla kuin Kristuksella on kaksi luontoa, jumalallinen ja inhimillinen. USKOSSA kristitty siirretään itsensä yläpuolelle Jumalaan ja hänellä on kaikki, mitä hän tarvitsee, mutta RAKKAUDEN avulla hänet siirretään taas alas – kärsivän ihmisen rinnalle.
- Lutherin ajatuskulku Kristuksen kuvan kaltaisuudesta huipentuu siihen, että ihminen tulee ilmaiseksi ja puhtaasta rakkaudesta lähimmäisen Kristukseksi ja asettuu niin pitkälle toisen nahkoihin, että hän tulee ikään kuin tuoksi toiseksi ihmiseksi ja ymmärtää, mitä tämä tarvitsee, Mannermaa sanoo.
Mannermaa korostaa, että tämä lähimmäisen sijaan asettuminen on molemminpuolista; kristityt ovat ”Kristuksia toinen toisilleen” . Tältä pohjalta syntyy kristillinen yhteisö eli KOMMUUNIO, jonka elämänhermona on toisen asemaan asettuva AGAPE-rakkaus.
Luther laati kommuunioajatuksensa pohjalta uusia kaupunkien järjestyssääntöjä. Ei vain kirkon, vaan koko kaupunkiyhteisön tuli muodostaa eräänlainen ”rakkauden yhteisö”.
- Tätä alettiin toteuttaa perustamalla kaupunkien yhteisiä kassoja, joihin kerättiin varoja sekä vapaaehtoisesti että veroilla. Tässä on hyvinvointivaltion tai ”vastuullisen valtion” yksi keskeinen lähtökohta, Mannermaa sanoo.
Lutherin vaatimuksesta kaupunkeihin perustettiin kouluja ja sairaalalaitoksia. Kassoista annettiin tukea leskille, orvoille ja muukalaisille, ja köyhät naiset saivat rahaa myötäjäisiin. Kassasta sai myös pääomaa yrityksen perustamiseen, ja rahat piti maksaa takaisin vain sitä mukaa kuin yritys menestyi.
- Jo silloin katoliset kritisoivat tätä ja sanoivat, että tällainen poistaa ihmisen vastuun. Nämä ajatukset olivat hämmästyttävän samanlaisia kuin nykyisessä hyvinvointivaltiokeskustelussa, Mannermaa sanoo.
Viimeisinä elinvuosinaan Luther katsoi koko uskonpuhdistuksen olevan kriisissä, kun hänen ajatuksensa kristillisestä yhteisöstä ei toteutunut. Uskonpuhdistajan mielestä wittenbergiläiset etsivät vain omaansa; eliitti eli ylellistä elämää eikä kantanut huolta köyhistä.
Mannermaan mukaan Lutehrin rakkauden teologian pohjalta voisi kasvaa paitsi sosiaalieettinen vastuu, myös kirkossa kaivattu uskonelämän SYVYYS ja SPIRITUALITEETTI sekä ekumeeninen laajuus.
- Pneumaattinen puoli eli ihmisen hengellinen elämä on Lutehrille erittäin tärkeä. Siksi Lutherin teologialla on ekumeenista kantavuutta niin ortodoksien suuntaan kuin suhteessa katoliseen kirkkoon tai helluntailaisuuteen.
Teksti: Taneli Kylätasku
Kotimaa: perjantaina 29.9.2000
>>>>Lainaus päättyy
Vastaukset 2
Vanhimmat
Tuomo Mannermaa on erittäin syvällinen Luther-tutkija. Mikäli mahdollista, kannattaa lukea hänen kirjansa Kaksi rakkautta. Se on yksi parhaista lukemistani analyyseistä koskien Jumalan oikean ja vasemman käden työtä, rakkautta ja vihaa.
Käyn kysymässä kirjastosta. Aavistelen jo sitä tuon kirjeen johdosta, koska tunnen lähettäjän tosi uskovaksi ihmiseksi. Ilmeisesti hän on Mannermaahan jo tutustunut.
Terveisin Annu