Jos et ole jonkun suosikki-miniä tai -vävy,ei siinä auta kukkupuskat tai mitkään muut temput,kohtelias käytös yms. anopin ilme pysyy nyrpeänä eikä mikään mitä teet ole anopin mieleen,teet kaiken väärinpäin.
Näin on ihmissuhteissa muissakin.
Jos tämän saa tajuta,elämä helpottuu kun ei enää tarvitse miellyttää,voi olla oma itse vaan ja toivoa itselle parempaa.
Näin on ihmissuhteissa muissakin.
Jos tämän saa tajuta,elämä helpottuu kun ei enää tarvitse miellyttää,voi olla oma itse vaan ja toivoa itselle parempaa.
Vastaukset 11
Vanhimmat
piti olla kukkapuskat...
Jospa yritätkin liikaa ?!
P...een nuoleskelu ei välttämättä anopin eikä apen mieleen
Jokaisen pitää uskaltaa olla REHELLISESTI oma itsensä, teeskentely paistaa läpi, valitettavasti.Kun teeskentelee niin auttamatta tulee mieleen että mitähän tyttö/poika piilottelee.Toisilla kohteliaisuus tulee ihan luonnostaan,teeskentelemättä...Tyhmäkin ymmärtää että jokainen ihminen on erilainen, joten olkaamme sitä rehellisesti, helpottaa kanssakäymistä huomattavasti
A. Menin eka kertaa anopille kylään, veimme normaalisti tuliaisia.
B. Anoppi ei siis tiennyt minusta oikeastaan mitään. Olin arka nuori tyttö, rakastin miestä mutta koska en tuntenut anoppia ja olin ensi kertaa kylässä niin tietenkään en ollut erityisen vapautunut
C. Jouduttuamme sattumalta pariksi tunniksi kahdenkesken hän käytti tilaisuutta hyväkseen ja toivotti meille avioeroa.
D. Mitä tuohon olisi pitänyt vastata?
E. Millaisen suhteen tuosta pitäisi rakentua, miten pitäisi miniän käyttäytyä?
F. Onko miniän vika ellei suhteesta synny lämmintä?
en ole mikään p...nuoleskelija ollenkaan ja viestistäni sai varmaan nyt vähän väärää kuvaa,en tarkoita et pitäisikään yrittää miellyttää eikä teeskennellä,mutta se vaan on niin että jos naama ei miellytä niin ei. Näin se vähän on. Kotona on opetettu käyttäytymään ja kohtelias olen luonteeltani ja kunnioitusta ihmisiä kohtaan löytyy.
Mutta ihmisillä on varmasti jotkut suosikit ja toisesta pitää ja toisesta taas ei. Makuasioita.
Mun anoppi "vitsailee" minusta/minulle aina kun tapaamme. Mies on tietenkin sitä mieltä, että anopilla on "vain huono huumorintaju". Tämä tietenkin voi pitää paikkansa. Eräänkin illallisen aikana heitetyn vitsin jälkeen kysyin anopilta; "mitä tarkoitat tuolla?" Meni kerralla hiljaiseksi, eikä oikein sanonut mitään. En kuitenkaan jaksa tarttua jokaiseen "kettuiluun". Onhan se munkin luonteenheikkoutta, kun loukkaannun moisista "vitseistä". En kuitenkaan ymmärrä huumoria, joka ammentaa naurunsa muiden vähättelystä/kiusaamisesta. Olen ottanut sen kannan, että olen oma itseni ja yritän jättää "vitsit" omaan arvoonsa. Tästä on tosin seurauksena se, etten halua nähdä anoppia usein. Vierailun tuloksena kun on aina mielipahaa.
Musta tuntuu, että jotkut anopit suorastaan elävät poikiensa kautta. Kukaan ei ole kyllin hyvä nainen heidän mussukoilleen ja oikeutettua on soitella joka toinen päivä ja tyrkyttää itseään kylään koko ajan. Sitten itketään ja suututaan, jos yhdenkin kerran sanoo ilman syytä, että nyt ei vaan sovi. Sitten tällaisen jatkuvan soittelun ja kyläilyn ja kettuilun jälken odotetaan, että miniä senkun hymyilee. Onhan hän sentään pojan äiti ja vanhempi ihminen. Mitäpä nuo miniät tietävät, nuo tytönheitukat.
Tuo äidin omistus-suhde poikaansa pilaa kaiken. Anopit tulevat ja jyräävät, koska ovat työllä ja tuskalla synnyttäneet nämä miehet maailmaan.
Anopit eivät kunnioita poikiensa parisuhteita. Ajatellaan vaan että tuo tuossa voi lähteä samaten kuin tulikin.
Anoppisi kytki päälle aikapommin – tarkoituksella tai tiedostamattaan. Puhu asiasta miehellesi ja tarkkaile hänen reaktiotaan. Jos mies alkaa puolustella äitiään, on heidän suhteessaan jotain vialla. Toki selityksiä moiselle käyttäytymiselle voi miettiä.
Anoppi on semmoinen otus, jonka lapseen on joku toinen koskenut. Lapsi on anopille lapsi vaikka aikuisenakin. Jos suhde lapseen on vähänkään vialla, heijastuu se myös anopin suhtautumiseen miniään tai vävyyn.
Oma äitini tokaisi häissäni "menettävänsä poikansa vaimolleni". Vastasin hänelle, että "hänen miniästään ei tule äitiäni, vaan vaimoni" ja että hän ei ole menettämässä mitään mitä ei ole aiemminkaan menettänyt. Olen aina hänen poikansa, vaikka olenkin jo aikuinen - tätä suhdetta en voi, enkä haluakaan kiistää. Samalla olen vaimoni mies.
Itsellä on anoppi, joka oli vaimoni edellistä suhdetta vastaan (uhkasi mm. tehdä tyttärensä perinnöttömäksi, koska kihlautui väärän miehen kanssa). Ilmeisesti pikkuhiljaa hän panetteli tuota miestä niin, että vaimoni isä ja sisar asettuivat sulhasehdokasta vastaan. Myöhemmin nykyinen vaimoni ja hänen tuolloinen kihlattunsa erosivat – vaimoni mukaan pariskunnan keskinäisten erimielisyyksien takia.
Anoppini on arvostettu yhteisön jäsen ja tuntee arvonsa. Hän on perheen matriarkka, joka määrittelee vahvasti molemman (yli 30:sen) tyttärensä elämää. Molemmat tyttäret käyttäytyvät toisinaan hysteerisesti, vaikkakin ovat menestyneet elämässään. Ilmeisesti taustalla on tarve menestyä vaativan äidin edessä. Olen myös itse langennut samaan rooliin, jossa olen pitänyt ”suuni solmussa” anoppilassa.
Viimesyksynä ostimme huoneiston, jonka takauksena on anopin sijoitusosake (anoppi on varakas). Kun muutimme uuteen kotiin, anoppi käyttäytyi kuin olisimme muuttaneet saman katon alle. Hän mm. esitteli kotiamme samanaikaisille vieraille ikään kuin omanaan tai sitten kiinteistövälittäjänä. Tuntui nöyryyttävältä ja pisti vihaksi.
Samalla meille syntyi vauva - äidin, isän ja mummin silmäterä. Huomasin joutuneeni pahaan välikäteen. Alusta lähtien anoppi on pienillä vihjeillä ja eleillä kyseenalaistanut suhteeni lapseen (mm. kykyni hoitaa vauvaa). Joskus appi ja anoppi ovat olleet kotonani, kun tulen töistä myöhään, ja anoppi on leikkisästi todennut minun tulleen ”tuhannen kapakan kautta”. Toki menneisyydessäni olen viettänyt aika railakasta elämää, mikä on saattanut yllättää anopin, mutta en hirveästi ole kaipaillut kapakkailtoja. Viimeaikoina ei tämmöistä ole tapahtunut ja esikoisen varpajaisetkin jäivät väliin.
En ole sanonut haluavani lomaa vaimosta ja lapsesta, mutta olen ilmeisesti saamassa "konnan" roolin. Joka ilta olen hieronut ja kylvettänyt vauvan sekä tuudittanut usein hänet uneen – se on tuntunut minusta sekä oikeudelta että velvollisuudelta.
Toki oma osallistumiseni on ollut rajallista ja vaimoni on hoitanut vauvaa melkein kellon ympäri. Samalla hän on pyrkinyt olemaan täydellinen äiti, koska on perehtynyt lasten kasvuun ja kehittymiseen. Yhdistettynä vauvan koliikkiin, tilanne on ollut raskas ja vaimo on ollut uupunut.
Uudessa tilanteessa etsiskelen itseäni ja rooliani "perheen päänä", ts. lapsen myötä suhde vaimoon (ja toki myös anoppiin) on muuttunut. Samalla tietysti on itsetunto ollut lujilla, kun itse itselleni asettamia kysymyksiä on tulvinut: "olenko hyvä isä", "osallistunko riittävästi perheen toimiin", "kykenenkö turvaamaan perheen taloudellisen tilanteen, kun vaimon tulot pienenevät",...
Anoppi on kyllä auttanut paljon mm. ristiäisten järjestelyssä, vauvan hoidossa ja taloudellisestikin. Samalla hän on tapansa mukaan ottanut vahvan roolin toiminnan johtajana. Kun hän antaa vaimolleni rahaa tai käy ostamassa vaatteita tai ruokaa hänelle, odottaa hän kohteliasta käytöstä, kiitollisuutta ja tietysti oikeutta päättää siitä mitä vaimoni syö ja mihin hän pukeutuu.
Jokin aika sitten tuli joitain erimielisyyksiä ja anoppi totesi, ettei auta, vaan lähtee pois, jollei asioita tehdä niin kuin hän haluaa. Minulle "ei kuulemma mikään kelpaa". Itse olin tuolloin väsynyt töistä ja sairastumassa kuumeeseen ja vatsatautiin, enkä jaksanut innostua anopin touhuamisesta. Syntyi avoin konflikti, joka liittyi ristiäisten järjestelyyn.
Myöhemmin vaimoni asettui mielipidettäni vastaan. Erimielisyydet ovat tietysti ihan tavanomaisia neuvottelutilanteita, mutta silloin kun siihen liittyy joku kolmas henkilö, kuten anoppi, pinna kiristyy. Ristiäisten alla olin kireä ja toimin ulkokohtaisesti vaimon ja anopin haluamalla tavalla, mutta se tapa, jolla toimin, ei miellyttänyt vaimoa - eikä anoppia. Vauva oli kanssani hyvin rauhallinen ja iloinen. Olin uhmakas ja vihainen, mitä he eivät voi sietää. Siitä lähtien välit ovat olleet viileät erityisesti anoppiin mutta myös vaimoon.
Nyt vaimo lähti anoppilaan yökylään vauvan kanssa ja toivotti minulle happamasti rentouttavaa iltaa heistä, so. vapaata vaimosta ja lapsesta. Itse asiassa pieni ero lapsesta tuntuu hieman pahalta, mutta ehkä se kasvattaa. Ilmeisesti (ainakaan tuore) äiti ei kykene erottelemaan omia tarpeitaan lapsen tarpeista: vaimoni saattoi puhua omista tarpeistaan, kun mainitsi antavansa vapaata minulle. Nähtävästi vaimoni äiti ei ole tätä kyennyt tekemään koskaan aiemmin, eikä kykene siihen nykyisinkään.
Vaimo on ehdottanut keskustelua jonkun ulkopuolisen kanssa, sillä "jos aiomme jatkaa liittoamme, ei tilanne voi jatkua". Minun pitäisi muuttua vakaammaksi. Nykyisellään olen liian ailahteleva.
Ohjeeksi tilanteessasi sanoisin, että mieti, miten osallistut siihen suhteeseen, joka miehelläsi ja anopilla on - suhteen jatkuessa et tätä voi välttää. Älä luovu omista tarpeistasi, oikeuksistasi ja tilastasi. Älä ainakaan kotonasi, sillä vaikka anoppilassa olet vieraana, kotonasi sitä et ole.
oletko anoppi vai miniä, yksinkertaisesti vaan pärstäkertoimesta, että silleen!
jonkun ajan päästä myös anoppi. Jos tuo mitä kerroit on todella sanasta sanaan totta niin myönnän että anopin käytös hämmästyttää.Kukaan normaali ihminen ei arvostele toista pelkän ulkonäön perusteella.Itsekin olen pojilleni opettanut että kauneus on katsojan silmissä,kuka pitää mistäkin...Oletko puhunut miehesi kanssa tapauksesta.Olisi ehkä ollut aiheellista että miehesi olisi ottanut asian puheeksi anoppisi kanssa,hänen se jokatapauksessa kuuluisi tehdä,siis ojentaa äitiään sinun siihen puuttumatta.
Piti vaan kommentoimani, että olipa siinä hyvä tasoinen juttu kaikinpuolin. Oikein pääsi yllättämään =) Tällaisiin törmäisin mielellään useammin!
Elämä ei helpotu vaan pysyy helppona kun ei vain voi / tarvitse olla oma itsensä vaan pelkästään oma itsensä - tilanteessa kuin tilanteessa !
Jos suosikkiminiät tai -vävyt ovat oman asemansa mielistelyllä ja perseennuolennalla luoneet - se heille suotakoon, helpolla ei ole suosikkiasema tullut. Eri asia on, onko suosikkina olemisessa niin rankkoja etuja, että se on kaiken vastenmielisen ponnistelun arvoista; totuus kun tuppaa olemaan, ettei ilmaista lounasta ole eikä tule eli tavalla tai toisella nämä suosikit joutuvat kiitollisuudenvelkansa appivanhemmille maksamaan.
Itse en ole puutteineni ja vahvuuksineni suosikki enkä sellaiseksi haluakaan, vävy- ja miniäkolleegat ovat mielin kielin olemisillaan saavuttaneet puolijumalten aseman appelassa. Itse en ole tekemisissä ao. tuomareiden ja perseennuolijoiden kanssa ja olen ilmoittanut, etten halua heiltä yhtään mitään - en nyt enkä tulevaisuudessa, mikä taas vastavuoroisesti tarkoittaa, etten tule laittamaan rikkaa ristiin appelan väen vanhetessa.
Kuulostaa sitten katkeralta tai ei, mutta päätös on osaltani vakaa ja takaa mielenrauhan. Voi vähän verrata vaikka siten, että jos sulla on oikkuileva, paska auto, jota et saa millään - et taidollasi etkä rahoillasi kuntoon - niin mitä helvetin järkeä on temppuilla päivästä toiseen moisen romuläjän kanssa siinä toivossa, että tämä yhtä äkkiä itsestään muuttuisi -06-malliseksi loistopeliksi, jolla ajamisen autuus olisi suunnatonta. Ehei romikselle vaan ja ne "ajamisen autuudet" voi hakea muista piireistä.