Ajattelin kirjoittaa omasta anopistani ja kysellä onko muilla samalaisia anoppeja =)
Minulla ei ole appea (mieheni ei halua nähdä isäänsä joten minäkään en tapaa häntä, en koskaan ole tavannut enkä koskaan haluakaan tavata). Eli on pelkästään anoppi, jonka luona asuu mieheni veli joka on 17 (mieheni on 30). Tulen hyvin toimeen mieheni molempien veljien kanssa sekä anopin, anopissa on vain yksi pieni vika, tai no ei ehkä vika vaan kummallisuus.
Minusta tuntuu ettei anoppi ole kiinnostunut poikiensa elämästä, ei edes tämän kotona asuvan. Minun mielestä ei ole soveliasta että mopolla ajellaan talvella (ilman nastarenkaita, mielestäni hyvin vaarallista) mutta nuorin poika ajelee eikä hänen äiti(=anoppini) sano mitään. Maksaa bensat kyselemättä yhtään mitään. Anoppi käy vain töissä, toki hänen on elätettävä kotona asuva poika (anopilla on oma yritys) koska poikien isä on juoppo joka ei edes ruokkomaksuja maksa kunnolla.
Tämä välinpitämttömyys poikiinsa heijastuu toki miniän kohteluun. Käymme usein hänen luonaan ja olemme usein puhuneet myös minun opiskeluista ja töistä mutta silti melkein kerran kuussa anoppi muistaa kysyä että olitkos sinä nyt missään töissä vai opiskeletko edelleen (eli makaatko kotona, maksaako minun poikani kaikki sinun menot = oletko laiska). Olen valmistunut jo jokin aika sitten ja töitä tehnyt heti valmistuttuani ja myös ennen sitä eikä mieheni koskaan opiskeluaikanani maksanut minun menoja. Mieheni sanoo että on useaan otteeseen joutunut korjaamaan nimeäni anopille (muutaman kirjaimen muutoksella nimestäni saa monta uutta nimeä), olisi yleiskohteliasta opetella toisen nimi (joka nyt ei suomalaista nimeä vaikeampi ole)... Ostimme juuri ensiasunnon eikä mieheni ole yhtään innostunut kertomaan siitä äidilleen, pettymys äänessä totesi "se kuitenkin muutaman kuukauden päästä taas kysyy et missäs te nyt sitten asuittekaan".
Minua ei haittaa tuo "etäisyys", mietityttää vain se kun aiomme lapsia hankkia (joskus tulevaisuudessa). Onkohan hän yhtä välinpitämätön mummo, ei muista edes lastenlasten nimiä...
No parempi tuollainen anoppi kuin kaikkeen sotkeutuva anoppi, ilmeisesti. Välillä olisi kyllä mukava jos hän edes minun nimen muistaisi oikein (eikä kyse ole dementiasta tai muusta, on vain niin itsensä ja työnsä ympärille kietoutunut).
Minulla ei ole appea (mieheni ei halua nähdä isäänsä joten minäkään en tapaa häntä, en koskaan ole tavannut enkä koskaan haluakaan tavata). Eli on pelkästään anoppi, jonka luona asuu mieheni veli joka on 17 (mieheni on 30). Tulen hyvin toimeen mieheni molempien veljien kanssa sekä anopin, anopissa on vain yksi pieni vika, tai no ei ehkä vika vaan kummallisuus.
Minusta tuntuu ettei anoppi ole kiinnostunut poikiensa elämästä, ei edes tämän kotona asuvan. Minun mielestä ei ole soveliasta että mopolla ajellaan talvella (ilman nastarenkaita, mielestäni hyvin vaarallista) mutta nuorin poika ajelee eikä hänen äiti(=anoppini) sano mitään. Maksaa bensat kyselemättä yhtään mitään. Anoppi käy vain töissä, toki hänen on elätettävä kotona asuva poika (anopilla on oma yritys) koska poikien isä on juoppo joka ei edes ruokkomaksuja maksa kunnolla.
Tämä välinpitämttömyys poikiinsa heijastuu toki miniän kohteluun. Käymme usein hänen luonaan ja olemme usein puhuneet myös minun opiskeluista ja töistä mutta silti melkein kerran kuussa anoppi muistaa kysyä että olitkos sinä nyt missään töissä vai opiskeletko edelleen (eli makaatko kotona, maksaako minun poikani kaikki sinun menot = oletko laiska). Olen valmistunut jo jokin aika sitten ja töitä tehnyt heti valmistuttuani ja myös ennen sitä eikä mieheni koskaan opiskeluaikanani maksanut minun menoja. Mieheni sanoo että on useaan otteeseen joutunut korjaamaan nimeäni anopille (muutaman kirjaimen muutoksella nimestäni saa monta uutta nimeä), olisi yleiskohteliasta opetella toisen nimi (joka nyt ei suomalaista nimeä vaikeampi ole)... Ostimme juuri ensiasunnon eikä mieheni ole yhtään innostunut kertomaan siitä äidilleen, pettymys äänessä totesi "se kuitenkin muutaman kuukauden päästä taas kysyy et missäs te nyt sitten asuittekaan".
Minua ei haittaa tuo "etäisyys", mietityttää vain se kun aiomme lapsia hankkia (joskus tulevaisuudessa). Onkohan hän yhtä välinpitämätön mummo, ei muista edes lastenlasten nimiä...
No parempi tuollainen anoppi kuin kaikkeen sotkeutuva anoppi, ilmeisesti. Välillä olisi kyllä mukava jos hän edes minun nimen muistaisi oikein (eikä kyse ole dementiasta tai muusta, on vain niin itsensä ja työnsä ympärille kietoutunut).
Vastaukset 9
Vanhimmat
arvostella ja arvioida ihan samalla tavalla kuin nyt itse teet
vaan, kunhan opettelee minun nimeni oikein!!!
Älä puutu anopin perhe-elämään.
Sinä olet häneen pettynyt, mutta anna hänen elää silti omaa elämäänsä, kuten hänkin antaa teidän elää.
On mahdollista, että hän on välinpitämätön myös lastenlastensa suhteen, mutta miten se teihin vaikuttaa? Jätättekö lapset tekemättä sen takia vai alatteko riitelemään hänen kanssaan?
Olen kanssasi samaa mieltä, että on tosi tylyä jatkuvasti olla "muistamatta" toisen henkilökohtaisia asioita, jopa nimeä. Mutta onko hän aina ollut sellainen? - Joudun tunnustamaan, että minulla on samaa taipumusta, mutta se pahenee kun olen väsynyt ja masentunut. En kerta kaikkiaan pysty eläytymään toisten asioihin niin että muistaisin. No, oman perheen asiat varmaan kuitenkin. Mutta ehkä hän on niin tiukilla? Vai luuletko, että hän haluaa viestittää vastahakoisuuttaan? - Mieti eri vaihtoehtoja.
Toinen kiinnostava ajatus heräsi miehestäsi, anopin pojasta? Onko hänet kasvatettu yhtä piittaamattomasti? Mitä se vaikuttaa, missä se näkyy?
Ja vielä: varo panemasta anopin päähän ajatuksia (tuo laiskuusjuttu kai oli sinun ajatustasi, ei kai hän niin ole sanonut?) Nimittäin aina on mahdollista että tulkinta menee metsään. Yritä pitäytyä tapahtuneessa (itse en ole onnistunut, vaan oleminen on mennyt aika hankalaksi kun koetan kuvitella, mitä siellä anopin päässä liikkuu)
puuttunut anopin perhe-elämään, hän eläköön niin kuin haluaa...kunhan ei sotkeudun meidän perheeseen.
Hän ei olisi tiukilla ellei itseään tahallaan piippuun vetäisi, tekee töitä hullun lailla vaikka tarvetta ei ole. No hän on tätä ikäluokkaa että työtä on tehtävä silloin kun sitä on (hän on todella menestynyt yrityksensä kanssa eivätkä asiakkaat häneltä minnekään katoaisi vaikka joskus viikon lomankin viettäisi, joutuu kerran vuodessa pitämään pakkoloman työväsymyksen vuoksi). Tämä sanomani laiskuus asia tulee juuri tästä anopin työteliäisyydestä, tuntuu kuin hän katsoisi minua kieroon kun teen 5-tuntisia päiviä. Alani töitä ei ole tarjolla tällä hetkellä enempää, tekisin todella mielelläni 8h päiviä mutta se on nyt mahdottomuus. Koen varmaan anopin kyselyt sen vuoksi pahoina kun haluaisin tehdä enemmän töitä ja poden huonoa omaatuntoa näistä 5h päivistä...
Lapsia emme jätä tekemattä anopin välinpitämättömyyden takia. Itselläni on ollut vain yksi mummo joten toivoisin että lapsillani olisi kaksi mummoa, mutta jos anoppi ei heistäkään välitä en aio lapsia hänen luokseen viedä.
Miestäni ei ole kasvatettu piittaamattomaksi, hän on todella huomaavainen ja kiltti mies. Hän on todella pahoillaan äitinsä käytöksestä minua kohtaan, olemme usein puhuneet aiheesta ja hän kyllä sanoi että anoppi on ennenkin ollut samanlainen, unohteleva ym. Kyllä tämä tästä, he eläkööt niin kuin haluavat ja me elämme miten tykkäämme!
En sitten millään muista vävyni nimeä. Käyvät kylässä noin kerran vuodessa ja minulla on TODELLA huono nimimuisti. En muista ihmisten nimiä ennekuin on oltu todella tiiviisti yhteyksissä. Tiedän että vävy opiskelee JA tekee työtä yhtäaikaa mutta en muista sen firman nimeä mille tekee työtä. Todella mukava vävy muuten. ...älä turhaan ota moisesta pikkuseikasta nokkiisi. Tuskinpa unohtelee asioita sen takia että sinulle tahtoisi ilkeä olla.
Samoja piirteitä näkyy omassa anopissani. Hänkin on yksityisyrittäjä, elää työlleen, eikä puhu muista kuin töistä. Poikansa nimen ja minun kyllä muistaa, mutta ikävä kyllä vain silloin, kun tarvitsee palkatonta "apua" yrityksessään. Eräs vastaaja puolusti ongelmaansa muistaa nimiä, koska vävynsä käy vain kerran vuodessa heillä. Miksiköhän se vävy käy vain sen yhden kerran heillä? En oikein usko, että voisin unohtaa lapseni puolison nimen, asuu tämä sitten kuinka kaukana ja käy kuinka harvoin tahansa. Kysymys kaikille: Jos työkaverisi, ystäväsi käyttäytyisi niin kuin eräät anopit, nostaisit siitä varmaan metelin. Mutta äitiydellä saa näköjään paljon anteeksi.
En mennyt naimisiin saadakseni anopista ja apesta ystävän. En kaipaa heidän hyväksyntää. Odotan vain peruskäytöstapoja, ihmisen kunnioittamista. Väheksyntä alkaa kotona. Olen asunut ja ollut naimisissa mieheni kanssa yli viisi vuotta, ja appivanhempani ovat alusta saakka koettaneet olla, niin kuin mikään ei olisi muuttunut. Mieheni pitäisi edelleen viettää vapaapäivänsä vanhempiensa yrityksessä, ja kerrankin anoppi yritti ehdottaa, että saisi mieheni työvuorolistan ja kysyi lomia. Muut varmaan heti puolustavat tätä, että anoppi vain haluaa tietää poikansa elämästä, ettei soita väärään aikaan.
Olimme riidoissa anopin aloitteesta noin kuukauden päivät. Kyllä, aivan, se paha miniä tässä puhuu pahaa anoppinsa selän takana, ei kunnioita ikäihmisiä, tsot tsot tsoo. Sitten soitti mieheni kännykkään muina naisina ja kutsui kylään. Ei pyytänyt anteeksi, ei kysynyt vointia, kutsui vain kylään n. tunnin sisällä. Näin on ennenkin tapahtunut, aivan normaalia, että meille soitetaan viimeisenä, ja yleensä lyhyellä varoitusajalla. Minun mielestäni nykyään on erittäin harvinaista, että ihmiset voivat unohtaa omat toimensa ja lähteä kylään vain ex tempore. Jos minä joskus riitelisin ystävieni kanssa, ja muuten en koskaan riitele, voin sanoa sen suoraan, niin en todellakaan vaan voisi pokkana soittaa ja sanoa: tuletko meille muuten tänään, et ole aikoihin käynyt? Kyllä varmaan ystäväni ihmettelisi. Tosin minulla ei enää olisi ystäviä, jolle soittaa, jos näin käyttäytyisin. Mutta sukuhan on eri asia. Heidän pitää ymmärtää. Kuinkahan moni täällä niin parjatuista miniöistä saa tunnustusta kirjoittelustaan, kun he vain yrittävät ymmärtää anoppinsa aivoituksia? Mikä saa ihmisen käyttäytymään tietyllä tavalla? Ei, huutoa saa palkaksi, niin palstalla kuin elävässä elämässä.
Mutta äideille pitää antaa anteeksi, pitää laittaa kommentit syrjään, haudata asia. No, niin se entinen minä olisi tehnytkin. Avioliittomme aikana anoppi ja appi ovat kaksi kertaa huutaneet päin mieheni naamaa aivan syyttä suotta, aloittaneet yksipuolisen asemasodan. Ja molempien episodien jälkeen anoppi on hieronut "rauhaa", ja soittanut, ja ihmetellyt, ettemme ole tulleet käymään. Uskon, että hän ei todellakaan ymmärrä, mitä hän suustaan päästää. Tiedän, että ihminen voi olla väsynyt ja silloin voi ärtyä pienestäkin sanasta, stressi voi vaivata. Mutta en usko, että yrittäjän sopii alkaa huutaa pojalleen, kun tämä astuu liikkeensä ovesta sisään. Anoppi ei yhtään ajattele, että oikea asiakas voi astua ovesta sisään ihan minä hetkenä hyvänsä.
Uskon, että anopin pahojen sanojen ja apen naurun takana on sellainen pikkupikkujuttu, jota he eivät ole vielä pystyneet ja suostuneet käsittelemään. Lapsensa ovat lähteneet pesästä, ja osa on aloittanut oman elämänsä muualla. Vanhemmat eivät suostu irrottamaan otettaan, vaan pyytävät apua, soittavat jatkuvasti. Tämä ei ole enää välittämistä, vaan häirintää. Mutta koska kyseessä on suku, perhe, appivanhemmat, tätä ei luokitella terroriksi, vaan rakkaudeksi.
Vaikka lapsien kuuluukin auttaa vanhempiaan, tämän ei kuitenkaan pidä olla jatkuvaa, ei edes yrittäjäperheessä. Ja jos lapset auttavat jatkuvasti, heidän minun mielestäni pitäisi saada tästä jotain vaivanpalkkaa, muutakin kuin pullaa sunnuntaina. Esim. nimensä yrityksen kirjoihin, vaikkapa, jos kerran mainostaa olevansa perheyritys. Tai sitten rauhan hyvän, tehdyn työn jälkeen. Eikä näitä sanoja anopin sen päälle sattuessa: sinä et sitten koskaan ole auttanut minua.
Katsotaan anoppi, katsotaan.
edes voi auttaa anoppia hänen yrityksessä, on erikoisala jolle tarvitaan koulutus. Hän vain tekee töitä ja töitä. Hänellä on yhteensä kolme poikaa ja kaikki pojat ovat huolissaan hänen työn teosta. Liika on aina liikaa!
Kertaakaan yhdessä olomme aikana anoppi ei ole soittanut että tulkaa kylään. Hän on kerran käynyt luonamme kylässä... Anoppini asuu 15km päässä meistä eli matka ei ole liian pitkä. Me käymme anopilla suunnilleen kerran viikossa kahdssa, mutta aina on itse soitettava sopiiko tulla, koskaan ei kutsuta. No eipähän tarvitse potea huonoa omaatuntoa jos ei ehdi omien kiireiden vuoksi käymään.
Ja vielä tästä nimiasiasta. Voisin ehkä juuri ja juuri sulattaa nimeni unohtelun JOS tapaisimme anopin kanssa vain kerran, kaksi vuodessa mutta jos näemme melkein viikoittain on se mielestäni epäkohteliasta!
Piti siis mainita että minulla täysin sama ongelma kuin Raisalla.
Anoppi yksityisyrittäjä ja tekee vain töitä. Kaikki pojat ovat jo lentäneet pesästä mutta asuvat kaikki 20km sätellä äidistään.
Anoppi ei muista nimeäni, sanoi minua joskus mieheni entisen tyttöystävän nimellä...menin aivan puihin, en osannut sanoa mitään ja mieheni hämääntyi myös, ei osannut korjata äitinsä virhettä. No, kukin tyylillään omissa ihmissuhteissaan...
ei voi olla totta.