on sanoa toiselle täällä: eroa, mitä vielä odotat, jos toisella menee suhteessa huonosti. Miten vaikea tämä teko onkaan usein!
Itse ainakin asennoiduin 2 1/2 vuotta sitten tähän suhteeseen siten, että tämän ihmisen kanssa haluan viettää koko elämäni ajan ja saada perheen. On tosi kauheaa jossain vaiheesa huomata, että eihän tämä nyt olekaan sitä mitä haluan koko elämäni ajan. En olekaan onnellinen. Kuitenkin on vielä niitä kivoja päiviä, mutta niiden kivojen päivien fiilikset eivät oikein jaksa enää lämmittää niinä kauheina päivinä. Itse olen ainakin surullinen tästä.
En ole odottanut paljon: en kalliita lahjoja, ulkomaanreissuja tai kynttiläillallisia. Odotin vain mukavaa yhdessäoloa, kumppanuutta, ystävyyttä. Tämän enempää en itse voi tämän eteen tehdä. Jossain vaiheessa on vain luovutettava ja tajuttava, että enhän minä voi koko elämäni ajan uhrata itseäni meidän vuoksi, kun toinen vain on.
Miehessäni on todella paljon hyvä ja upeita piireitä, joihin hänessä rakastuinkin (ja joita rakastan). Mutta en voi luultavasti elää ihmisen kanssa, joka ei ole koskaan väärässä, ei koskaan pyydä anteeksi, joka etsii aina syyllistä ja keksii uskomattomia juttuja minusta, joihin itse sitten uskoo. Ja kinassa/riidassa kuulen, että olen tyhmä akka (vaikka "riidan" aihe olisi hernesoppa). Hänellä on huono itsetunto (on sanonut sen itse ja jota olen yrittänyt vahvistaa kehumalla häntä joka päivä) ja se vaikuttaa tähän suhteeseen tosi paljon. Hän ilmeisesti haukkuu, uhkailee ja on kostamassa pönkittäkseen omaa itsetuntoaan. Kun ei muuten pärjää, on otettava tuollaiset keinot käyttön. Minusta on alhaista aloittaa aina sama lapsellinen haukkuminen ja uhkailu. Hän voi esim. väittää, että vahdin häntä joka päivä ja olen siksi tyhmä, vaikka minulla ei todellakaan ole aikaa tällaiseen vahtimiseen. Joskus tuntuu siltä, että jotain "vikaa" on minusta löydettävä, vaikka se olisi valetta! Esimerkiksi kysymäni kysymys "oletko vielä tänään tietokoneella?" laukaisi riidan, jonka jälkeen taas "kuulin kunniani", kuinka vitun paska olen ja kuinka haluan häntä kytätä ja vahtia.
Että ei se helppoa ole tässäkään tilanteessa miettiä, mitä tekisi. Jospa katsoisi vielä puoli vuotta..tai ehkä ei sittenkään..tai jospa olisinkin saanut jo tarpeekseni. En tiedä. Aika näyttää.
Itse ainakin asennoiduin 2 1/2 vuotta sitten tähän suhteeseen siten, että tämän ihmisen kanssa haluan viettää koko elämäni ajan ja saada perheen. On tosi kauheaa jossain vaiheesa huomata, että eihän tämä nyt olekaan sitä mitä haluan koko elämäni ajan. En olekaan onnellinen. Kuitenkin on vielä niitä kivoja päiviä, mutta niiden kivojen päivien fiilikset eivät oikein jaksa enää lämmittää niinä kauheina päivinä. Itse olen ainakin surullinen tästä.
En ole odottanut paljon: en kalliita lahjoja, ulkomaanreissuja tai kynttiläillallisia. Odotin vain mukavaa yhdessäoloa, kumppanuutta, ystävyyttä. Tämän enempää en itse voi tämän eteen tehdä. Jossain vaiheessa on vain luovutettava ja tajuttava, että enhän minä voi koko elämäni ajan uhrata itseäni meidän vuoksi, kun toinen vain on.
Miehessäni on todella paljon hyvä ja upeita piireitä, joihin hänessä rakastuinkin (ja joita rakastan). Mutta en voi luultavasti elää ihmisen kanssa, joka ei ole koskaan väärässä, ei koskaan pyydä anteeksi, joka etsii aina syyllistä ja keksii uskomattomia juttuja minusta, joihin itse sitten uskoo. Ja kinassa/riidassa kuulen, että olen tyhmä akka (vaikka "riidan" aihe olisi hernesoppa). Hänellä on huono itsetunto (on sanonut sen itse ja jota olen yrittänyt vahvistaa kehumalla häntä joka päivä) ja se vaikuttaa tähän suhteeseen tosi paljon. Hän ilmeisesti haukkuu, uhkailee ja on kostamassa pönkittäkseen omaa itsetuntoaan. Kun ei muuten pärjää, on otettava tuollaiset keinot käyttön. Minusta on alhaista aloittaa aina sama lapsellinen haukkuminen ja uhkailu. Hän voi esim. väittää, että vahdin häntä joka päivä ja olen siksi tyhmä, vaikka minulla ei todellakaan ole aikaa tällaiseen vahtimiseen. Joskus tuntuu siltä, että jotain "vikaa" on minusta löydettävä, vaikka se olisi valetta! Esimerkiksi kysymäni kysymys "oletko vielä tänään tietokoneella?" laukaisi riidan, jonka jälkeen taas "kuulin kunniani", kuinka vitun paska olen ja kuinka haluan häntä kytätä ja vahtia.
Että ei se helppoa ole tässäkään tilanteessa miettiä, mitä tekisi. Jospa katsoisi vielä puoli vuotta..tai ehkä ei sittenkään..tai jospa olisinkin saanut jo tarpeekseni. En tiedä. Aika näyttää.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Ihan kuin yks mun miesystäväni. Aina etsimässä syyllistä muista kuin itsestään. Ei koskaan ollut väärässä. Tiesi aina paremmin kuin muut.
Siinä on kysymys nimenomaan heikon itsetunnon pönkittämisestä. On vaikea kunnioittaa tuollaista ihmistä. Siitä seuraa, että on vaikea rakastaa ihmistä, jota ei pysty kunnioittamaan.
Siinä vääristyy kuva todellisesta maailmasta. Ihminen alkaa uskoa itsekin keksimänsä todellisuuden oikeaksi. Miten sitä hänen todellisuuttaan voi ymmärtää, kun se on kokonaan hänen keksimänsä eikä sillä ole meidän muiden tunteman todellisuuden kanssa mitään tekemistä. Ei voikaan ymmärtää, voi vain yrittää olla välittämättä. Ja siitähän seuraa, että lakkaa välittämästä myös tuosta ihmisestä.
Niin, näinhän siinä käy kuten sanoit: ei voi ymmärtää, voi vain yrittää olla välittämättä. Mutta kun jossain vaiheessa ei voi olla enää välittämättä ja asiat, joita hän minulle jauhaa, alkaa pyöriä omassa päässäni ja niihin alkaa jopa uskomaan. Yht'äkkiä ei tiedäkään, olenko minä sittenkin se paha ja ilkeä, kun toinen sitä vuoden väittää. En väitä olevani "puhdas pulmunen", olen raivonnut ja ilkeillytkin, mutta siis tämä mieheni käytös on joskus täysin jostain muualta kuin normaalista elämästä!
Vietän toista päivää sinkkuna - lähes 6 vuoden seurustelun jälkeen. Ja täytyy sanoa, että vaikka vähän pelottaakin, suurimpana tunteena on ihana varmuus siitä, että saan itseni ja elämäni tässä takaisin. Ja olen jonkin ajan kuluttua valmis ottamaan todella selvää, mitä tällä elämällä mahtaa olla varastossa minun varalleni. Koska tokihan jotain parempaa kuin hengetön parisuhde varmasti joskus meikäläisenkin kohdalle sattuu!
Pinnallisuus ja todellisen yhteyden puute on varma parisuhteen loppu. Olen tässä pohtinut sitäkin, onko suhteen alkuaikoina aloitettu sekstailu oikeasti harhaanjohtavaa. Siis kun ollaan intiimisti asap, ei koskaan tutustuta toiseen ihmisenä. Ja sitten kun aletaan tulla tutuiksi muutenkin kuin sängyssä, huomataan, että eihän tämä ihminen ole SE OIKEA, eihän meillä ole mitään todellista yhteistä...paitsi se seksi, jonka vuoksi juttua jatketaan. Ja kohta onkin mennyt useampi vuosi itsepetoksessa ja se seksikin on kulunut loppuun alkuhuuman päätyttyä. Sitten tuskaillaan pitäisikö erota vai ei, mutta kun ollaan "uhrattu" suhteeseen jo vuosia, ei sitä niin vain haluta lopettaa.
Itse tein eroa viimeiset kaksi vuotta ja täytyy sanoa, että olisi pitänyt lopettaa koko parisuhteen irvikuva heti, kun eroa ensimmäisen kerran ajatteli.
Tsemppiä ja häntä pystyyn, älä odota enää yhtään, vaan ole nainen ja ota oma elämä itsellesi, pärjäät taatusti.
samanlanen, kuin mitä miehesi kuvailusi perusteella. Hän sairastaa paranoidista skitsofreniaa, jota voidaan hallita psyykelääkkeillä.
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=1000000000000005&conference=4500000000000299&posting=22000000015009361
Luettu on. Mitään uutta ei vain jäänyt käteen. Vai olitko tarkoittanut tuon miehelleni, se jäi hieman epäselväksi.
Tiedän tuon kaiken jo ennestään, siksi olenkin edelleen mieheni kanssa ja yritän. Ongelmia on ollut tasaisesti koko suhteen ajan, mutta kuitenkin olemme edelleen yhdessä, rakastaen. Olen opetellut elämään mieheni kanssa ja opetellut sietämään hänen ärsyttäviäkin piirteitä, kuten hänkin on ilmeisesti opetellut tämän minun ärsyttävien piirteideni kanssa, koska edelleen on minun kanssa ja haluaa sitä ilmeisesti edelleen.
Minusta on vain tekopyhää sanoa "Voisiko joskus nostaa katseensa ylös ja katsoa toista silmiin ja tunnustaa, että: "Hei rakas, anteeksi minä olin väärässä!" Jos sinä oletkin sanonut sen 100 kertaa, mutta toinen ei korvaansa lotkauta, mitä silloin Tikru teet? Olet vain vierellä, katsot toisen "napaan" ja yrität olla viimeiseen asti hyvä?
Vaikka itse en olekaan vielä mitään eroa hieromassa vakavasti, olenhan itsekin välillä oikeasti ärsyttävä muija, niin ymmärrän kyllä niitäkin, jotka eivät enää jaksa ja lähteävät. Se on heidän oma asiansa, jos luovuttavat eikä minulla ole varaa pitää mitään moraalisaarnaa "katsoit vain omaan napaasi".
äitikin aina puolustelee jäämistään huonoon suhteeseen isäni kanssa. Koska sairasta miestä ei voi jättää. Ja hän ei ole luovuttajatyyppiä. Ja pitää sopeutua nyt tällaiseen elämään.
Mutta katkeruus kytee pinnan alla.