En tiedä olenko ainut tässä maailmassa, jolla on tälläinen ongelma... Tapasin viime vuonna aivan todella mukavalta ja sympaattiselta tuntuvan miehen. Kaikki oli niin todella hyvin kuin vain ikinä olla. Suunnittelimme häitä, lapsia ym ym. elämään kuuluvaa. Olin ikionnellinen. Sitten tänä vuonna kaikki alkoi tapahtumaan... ensin sain keskenmenon, josta myös mies oli todella pahoillaan. Sitten miehen yrityksellä alkoi mennä huonosti, jonka seurauksena tarvi rahan suhteen alkaa olemaan tiukemmalla. Siinä vaiheessa hän sanoi ettei voi edes harkita lapsia eikä siitä sen jälkeen ole juteltukaan. Sitten tuli pakosti remontti kun tuli vesivahinko... lisää murheita siitä. Olin mieheni tukena koko ajan ja etsin jopa paremmin tuottavia töitä että pysyimme leivässä.
Ei siinä vielä kaikki... sitten helmikuussa äitini kuoli äkisti. Olin murheen murtama. Meni viikko kun jouduin järjestelemään asioita vieraalla paikkakunnalla kaukana kotoa. Myös isoäitini joutui asunnottomaksi ja mieheni pyynnöstä otimme isoäitini meille asumaan joksikin aikaa.
Oli kaikenlaisia työkiireitä, perunkirjoituskiireitä, hautajaiset, remontit ym ym. Olin väsynyt kun jouduin töiden päälle tekemään sekä kotityöt että nämä ylimääräiset järjestelyt äitini takia... ja isoäitinikin asioita piti siinä sivussa hoidella. Mies istui tietokoneen vieressä töiden päätteeksi ja pelasi nettipokeria. Sitten hän yhtäkkiä päätti että lähtee pohjoiseen kelkkailemaan viikoksi. Vähän rentoutumaan ja pitämään hauskaa. Olin aika tyrmistynyt. Nyt kun olisin tarvinnut kaikista eniten tukea ja ennenkaikkea apua arkiasioihin, hän lähtee lomalle... Itkin itseni uneen joka ilta yksin ja tunsin oloni todella hylätyksi.
Viikko meni ja mies soitti että taidanpas olla vielä vähän aikaa. Mikä tahansa oli mukavampaa kuin olla kotona naisen kanssa joka painiskeli murheidensa kanssa.
Nyt hän on huomenna tulossa kotiin eikä hän edes kuulostanut puhelimessa siltä että olisi halunnut tulla. Mutta kun töiden takia on pakko...
Mikä siinä on että minulla ei voi olla sellasita ihmistä, joka todella välittäisi ja rakastaisi? Ei edes ystäväni välitä kuunnella murheitani kun olisi tarvetta jutella. Olen aina ollut kaikkien niiden tukena jotka jollain tavalla ovat saaneet kovia kokea. Miksi se on niin vaikeaa saada takaisinpäin sitä mitä itse on antanut?
Minulla on ollut kova elämä, jossa murheitakin on riittänyt. Olen kestänyt ne tarvittaessa yksinkin, mutta näin vanhemmiten on alkanut kestävyys heikkenemään. Nyt tarvin toista ihmistä, todella...
En ole itsemurhatyyppiä, mutta nyt olen alkanut ajatella että olisi varmaan helpompaa lähteä täältä pois. Kukaan ei välittäisi. En enää jaksa uskoa että tästä on ulospääsyä...
Ei siinä vielä kaikki... sitten helmikuussa äitini kuoli äkisti. Olin murheen murtama. Meni viikko kun jouduin järjestelemään asioita vieraalla paikkakunnalla kaukana kotoa. Myös isoäitini joutui asunnottomaksi ja mieheni pyynnöstä otimme isoäitini meille asumaan joksikin aikaa.
Oli kaikenlaisia työkiireitä, perunkirjoituskiireitä, hautajaiset, remontit ym ym. Olin väsynyt kun jouduin töiden päälle tekemään sekä kotityöt että nämä ylimääräiset järjestelyt äitini takia... ja isoäitinikin asioita piti siinä sivussa hoidella. Mies istui tietokoneen vieressä töiden päätteeksi ja pelasi nettipokeria. Sitten hän yhtäkkiä päätti että lähtee pohjoiseen kelkkailemaan viikoksi. Vähän rentoutumaan ja pitämään hauskaa. Olin aika tyrmistynyt. Nyt kun olisin tarvinnut kaikista eniten tukea ja ennenkaikkea apua arkiasioihin, hän lähtee lomalle... Itkin itseni uneen joka ilta yksin ja tunsin oloni todella hylätyksi.
Viikko meni ja mies soitti että taidanpas olla vielä vähän aikaa. Mikä tahansa oli mukavampaa kuin olla kotona naisen kanssa joka painiskeli murheidensa kanssa.
Nyt hän on huomenna tulossa kotiin eikä hän edes kuulostanut puhelimessa siltä että olisi halunnut tulla. Mutta kun töiden takia on pakko...
Mikä siinä on että minulla ei voi olla sellasita ihmistä, joka todella välittäisi ja rakastaisi? Ei edes ystäväni välitä kuunnella murheitani kun olisi tarvetta jutella. Olen aina ollut kaikkien niiden tukena jotka jollain tavalla ovat saaneet kovia kokea. Miksi se on niin vaikeaa saada takaisinpäin sitä mitä itse on antanut?
Minulla on ollut kova elämä, jossa murheitakin on riittänyt. Olen kestänyt ne tarvittaessa yksinkin, mutta näin vanhemmiten on alkanut kestävyys heikkenemään. Nyt tarvin toista ihmistä, todella...
En ole itsemurhatyyppiä, mutta nyt olen alkanut ajatella että olisi varmaan helpompaa lähteä täältä pois. Kukaan ei välittäisi. En enää jaksa uskoa että tästä on ulospääsyä...
Vastaukset 4
Vanhimmat
Hei!
Tunne on tuttu ja tapahtumatkin vaikuttavat tutuilta. Jäin mieheni kuoltua yksin murkun ja tulevan murkku ikäisen kanssa puoli vuotta sitten. Pari todella hyvää kaveria katosi ja muutamia muita siinä sivussa jostain muusta syystä, joita en tiedä. En aijo antaa periksi ja vaikka tuntuukin ettei ole aamua,jolloin ei olisi toivonut ikuista yötä ettei tarvitsisi nousta. Nyt kuitenkin tulee jo päiviä ja uusia ajatuksia, etten kuollutkaan vaan jään henkiin. Ikävä on kamala, kaipaus johonkin, jota ei tiedä kohistaa kehenkään. Pelko hylätyksi tulemisesta pitää kotona ja kiittää Jumalaa pienistä lapsista ettei jäänyt ihan yksin.
Usko pois. Sinä selviät ja olet entistä ehompi ja vahvempi kuin nyt, kun tämä kaikki on ohi. Varmasti löydät jonku joka ymmärtää ja jaksaa kuunnella. Älä luovuta. Olet nyt onneton, mutta älä anna sen jäädä pysyväksi olotilaksi. Anna surun nyt olla ja sure se pois ja jos ystäväsi ei ymmärrä hän kaikotkoon. Hän ei silloin kuulunut sinun elämääsi ja ollut arvoisesi.
Toivotan sinulle paljon voimia joita tarvitset juuri nyt. älä mieti niitä ihmisiä jotka ovat jotain sinulta saaneet vaan eivät älyä antaa. Heitä ku on niin paljon ja jäljelle jää vain kaikkein parhaat ja niitä ei ole paljon.
Lupaathan ettet luovuta. Mieheni luovutti.
Hei,älä missään tapauksessa anna periksi.Me naiset olemme taistelijoita,ymmärrän että tuossa surussa ja ahdingossa tulee mieleen kaikkea! Jopa itsetuhoisia ajatuksia! Mutta elämään kuuluu ilo ja riemu,vuoronperään!Olet kokenut niitä jo molempia,mutta usko että joku päivä kaikki muuttuu paremmaksi.Jäin kymmenen vuotta sitten yksinhuoltajaksi,kolmelle lapselle.Meni koti ,mies kaikki! Silloin ajattelin että en jaksa!Mutta ystävien henkisentuen ja reilun auttamisen halun tukena nousin.Pikku hiljaa elämä alkoi solua eteenpäin.Jouduin tosi tiukille taloudellisesti,mutta kituuttaen koulutin lapseni maailmalle.Nyt he ovat jo aikuisia-olen yhä sinkku!Mutta onnellinen.Nautin elämän pienistä asioista.Luota vain itseesi että selviät.Vahvalla itsetunnolla selviää.Ja että on rehellinen itselleen ja muille! Voimia sinulle!
MIehesi ei vain jaksanut... rintamakarkuri.
Kannattaa puhua reilusti. Suosittelen terapiaa, ettei luottamus ala vähentyä.
Parisuhteessa antaminen ja ottaminen ei koskaan, ei ikinä toimi fifty-fifty eli 50-50.
Yleensä ja tasapainoisimmillaan se on 60-40.
Nämä kaikki ongelmanne ovat väsyttäneet miehesi!
Siis HÄN väsyi sinua aikaisemmin.
Anna hänelle oikeus siihen, älä tuomitse, älä panikoi. Teet siinä kuule myös palveluksen itsellesi.
Miehesi toimi tavallaan fiksusti, lähti tuulettumaan ja irrottautumaan, ehkä miettimään asioita.
Hän teki sen jaksaakseen eteenpäin.
Sinä taas odotit toisenlaista tapaa, että hän olisi auttanut arjessa.
Hänestä ei vain ollut siihen. Tilanne on painanut häntä silti.
Sinuna minä heti tilaisuuden tullen, ottaisin vapaata ja viettäisin loman erilaisessa ympäristössä... siis yksin. Lyhytkin loma piristää ja antaa voimia.
Olen ollut 35 vuotta aviossa saman miehen kanssa.
Olemme suhteellisen onnellinen pari.
Kummallakin yhteisen elämän lisäksi ihka omia tarpeita, joihin ei toista huolita. Mutta se ei haittaa, vaan on rikkaus. Saamme yhteiseen kakkuun uusia aineita.
Parisuhteessakin tarvitaan yksinoloa, omaa elämää. Se on parisuhteen onnistumisen elinehto.