Olen asunut avomieheni kanssa pian 4 vuotta. Muutettiin nopeasti yhteen seurustelun alettua, pian edellisen avoliittoni kariuduttua.
Ainahan meillä on ongelmia ollut, mutta kuvittelin olevani tuon miehen kanssa lopun elämääni. Sanoi rakastavansa ja suolevansa minua aina.
Nyykyään mies juo viikonloput, mitä ei ennen tehnyt. Tietää, että ahdistun siitä (kasvoin alkoholistiperheessä), mutta ei välitä. Hän ilkeilee ja loukkaa minua. Sanoo, että olen pilannut hänen elämänsä kokonaan. Että olen tappanut hänestä kaiken elämän...
Tuntuu että elämämme alkaa olla loppusuoralla. Kireä ilmapiiri, loukkauksia, ilkeyksiä, vanhojen riitojen esille kaivamista... Kokoajan tunnen olevani maailman kamalin ihminen! Tunnen kuin minulla ei olisi oikeutta edes olla olemassa...
Pelottaa valtavasti. Ehkä erosta selviäisin, mutta miten muut asiat? En ole väleissä yhteenkään sukulaiseeni ja kaikki kaverit asuvat kaukana. En omista huonekaluja (pari pöytää vain) eikä ole aavistustakaan mistä saisin asunnon.. Tai rahaa, olen kuntoutustuella (ja sillä ei paljoa vuokria maksella).
Tunnen olevani totaalisen yksin tässä maailmassa... :´(
Ainahan meillä on ongelmia ollut, mutta kuvittelin olevani tuon miehen kanssa lopun elämääni. Sanoi rakastavansa ja suolevansa minua aina.
Nyykyään mies juo viikonloput, mitä ei ennen tehnyt. Tietää, että ahdistun siitä (kasvoin alkoholistiperheessä), mutta ei välitä. Hän ilkeilee ja loukkaa minua. Sanoo, että olen pilannut hänen elämänsä kokonaan. Että olen tappanut hänestä kaiken elämän...
Tuntuu että elämämme alkaa olla loppusuoralla. Kireä ilmapiiri, loukkauksia, ilkeyksiä, vanhojen riitojen esille kaivamista... Kokoajan tunnen olevani maailman kamalin ihminen! Tunnen kuin minulla ei olisi oikeutta edes olla olemassa...
Pelottaa valtavasti. Ehkä erosta selviäisin, mutta miten muut asiat? En ole väleissä yhteenkään sukulaiseeni ja kaikki kaverit asuvat kaukana. En omista huonekaluja (pari pöytää vain) eikä ole aavistustakaan mistä saisin asunnon.. Tai rahaa, olen kuntoutustuella (ja sillä ei paljoa vuokria maksella).
Tunnen olevani totaalisen yksin tässä maailmassa... :´(
Vastaukset 5
Vanhimmat
???
Ongelma ei ole raha tai ystävät, niitä saa hyvä tyyppi aina. Vaikea on päätös ja pelko. Rohkeasti vaan poisa jos se on päätöksesi, loput hoituu ajallaan ja ihminen selviää kummasti omilleen kun on pakko!!! Nyt rohkeasti asioita selvittämään. Sossu ym auttaa kummasti asuntoasioissa kun kerrot asiasi! Jollei auta niin ala möykkää, se auttaa.
En tiedä, tuntuu niin vaikealta olla tässä suhteessa ja tuntuu samalla niin vaikealta jo pelkkä ajatus erosta. Miten sitä pärjää yksin?
Jatkuvasti on kireä ilmapiiri, itken melkein päivittäin. En uskalla enää suutani avata, kun en jaksa enää kuulla ilkeyksiä. Olenkohan minä oikeasti niin kamala ihminen, kun annetaan olettaa...
Tuntuu kauhean pahalta.
Ja se juominen... sanoo, että juo koska ei muuten kestä minua...
*huoh*
Miksi se aina menee niin, että ensin alkaa se sun vika ja pian koko ajan syytellään asioista toista. Mistä se kierre lähtee? Ja kummallakin vaan olo pahenee. Ja loppujen lopuksi. Onko niihin asioihin yhtä syyllistä ihmistä. Ja onko sitä järkevä etsiäkkään. Se vaan on meidän ihmisten piirre - kun ei itse kestä, alkaa syyttämään toista... kummallista.
Seuraavassa suhteessani (jos sellaisia vielä tulee) aion kyllä viimeseen asti pidätellä sitä "no kun sinä...", "sun vika!", "mitäs itse...", "omapa on häpiäs" tai "en jaksa sua" -lausahdusta.
Minulla on myös avoero tuloillaan ja olen ottanut sen yllättävänkin raskaasti. Luulin olevani voimakas ja melko rohkea ihminen, mutta olenkin kauhuissani ajatellessani tulevaa yksinäisyyttä... Illalla viimeksi ennen nukahtamista mietin, kuinka näin kävi ja aamulla ensimmäisenä ajattelen taas tätä surullista tilannetta. En haluaisi erota, mutta en voi pakottaa toista olemaan kanssani. Pahimmalta tuntuu se, että käsittääkseni ainut syy tähän eroomme on miehen kyllästyminen.
Vielä vuosi sitten muistan ajatelleeni, että tämä on minun loppuiän suhteeni ja kuvittelen myös mieheni niin ajatelleen. Meillä oli hauskaa yhdessä ja kaikki toimi miltei loistavasti (ainakin minusta) välillämme. Pikku hiljaa mieheni alkoi kuitenkin ensin arvostella, sitten ilkeillä ja saada lopulta jopa raivokohtauksia. Hän oli joka päivä hyvin kireä ja lopulta yritin ennakoida tilanteita, etten häntä vain suututtaisi, mutta kireys välillämme oli jatkuvaa, vaikka ennen mieheni oli todella huumorintajuinen ja lämmin ihminen. Yritin kysellä, mikä on vialla, mutta ainut vastaus, jonka sain oli, että olen niin tyhmä ihminen yms.
Myönnän, että alussa puolustelin itseäni ponnekkaasti, mutta lopulta aloin vain poistua paikalta, kun hän aloitti syyttelynsä. Mies saattoi suuttua vaikkapa siitä, että kerroin jostain asiasta, mistä hän ei ollut kiinnostunut eli syyt olivat todella mitättömiä.
Minäkin tunnen olevani aivan yksin. Olen niin pettynyt, että jostain syystä menetin mieheni, jonka kanssa meillä oli niin hyvä yhdessä. Pelkään, etten koskaan enää uskalla rakastaa toista ihmistä, koska luotin niin järkähtämättä suhteeseemme ja olin niin onnellinen meistä, joilla oli kaikki (muka) niin hyvin. Nyt mietin, elinkö vain itse jonkinlaista "vaaleanpunaista unelmaa".
Minulle jäi talo ja tavarat, mutta tällä hetkellä minusta tuntuu, että antaisin kaiken ilolla pois, jos saisin mieheni takaisin. Mikään ei tunnu miltään ja mietin kauhuissani, kuinka jaksan näytellä urheaa. Olen myös pettynyt itseeni. Miksen voi olla tyytyväinen, että rinnallani ei ole enää ihminen, joka loppu ajan oli koko ajan huonolla tuulella ja kiukkuinen. Ehkä olen takertunut liikaa kauniisiin muistoihin? Tunnen myös, että kahdeksan yhteistä vuottamme meni jollain tavalla hukkaan, kun kaikki päättyi näin yllättävästi ja rumasti.
Toivon voimia alkuperäiselle kirjoittajalle. En oikein osaa sanoa mitään rohkaisevaa, mutta sen tiedän liiankin hyvin, kuinka hirveältä sinusta tuntuu... Erosta on vain pakko sinnitellä jotenkin eteenpäin ja toivon, että pikku hiljaa tämä kipu hellittää. Ovathan toisetkin tällaisesta selvinneet, joten kyllä mekin :)