Jälleen heräsin yksin valtavasta parivuoteestamme ja olin surullinen jo heti aamusta. Olen yksinäinen ja ilmeisen äänetön kumppani suhteessamme.
Avopuolisoni lähti taas viikonlopun viettoon miesporukalla. Taisi olla jo kuudes peräkkäinen kerta.
Minä jäin kotiin kun ei jälleen kerran mitään muutakaan ollut. Asumme miehen työn takia paikkakunnalla, jossa minulla ei ole oikein tuttuja. Niillä vähäisillä on aina jotakin muuta menoa etteivät ne kerkeä viikonloppua seurassani viettämään. Lisäksi olen ns. työtön, mutta yrittäjä. Raadan kotona niska limassa projekteja joista ei ole tähän päivään mennessä näkynyt rahaa. Saatan tehdä 14 tunnin päiviä, että saisin työt käsistä ja voisin keskittyä viikonloppuna vapaaseen aikaan. Ja vapaalla sitten joudunkin tekemään lisää töitä kun ei ole muutakaan tekemistä.
Mieheni ei kuuntele minua. Joskus kun yritän selvittää miten yksinäistä elämäni on, se vain tokaisee että mene ja tee jotain. Niin mitä? Saan tukia hitusen yli 350e ja 200e menee jo asunnon vastikkeeseen. Lopulla maksan puhelin ja internet-laskuni, ja yritykseni toiminnasta aiheutuvia kuluja. Mies itse on suuripalkkaisessa työssä ja kulkee niinkuin haluaa. Minulla ei yksinkertaisesti ole rahaa matkustaa ystävieni luokse muihin kaupunkeihin, ja he ovat liian kiireisiä tullakseen luokseni. Toinen reagointivaihtoehto on suuttuminen. Hän huutaa, että yritän kontrolloida hänen menemisiään ja syyllistää häntä. Ja että nyt ei ole hyvä aika keskustella asiasta kun häntä ei huvita. En enää tiedä millä äänensävyllä, millä sanoilla, tai miten saada kontaktia koko ihmiseen ilman että hän suuttuu. Olen yrittänyt kaikkea, lempeyttä, ohimenennen sanomista, vihaa, nalkutusta. Kaikkea. Mutta asiasta vain ei saa edes keskustella. Se on hänen pakottamista muottiin.
Kerronpa jotain elämänrytmistämme. Herään kahdeksalta ja asettaudun työpöydän ääreen, mies tulee neljältä töistä ja koska jatkan kiperää työjuttua, hän pistää pleikkarin auki ja alkaa pelaamaan. Uskon, että pelaisi siitä huolimatta vaikken jatkaisi töitä (ainakin jos on uusi videopeli). Pleikkarin peluun jälkeen on päiväunien aika ja ennekuin hän herää, minulla alkaa omat liikuntatuntini, joka on päivän ainoa kontakti muihin ihmisiin. Otan auton,jota mies sitten päivystää odottaa, että pääsisi itse salille. Suihkun jälkeen katson telkkaria tai teen töitä, mies palaa salilta, käy suihkussa, syö iltapalaa (emme koskaan syö samaan aikaan), pelaa pleikkaria tai lukee kirjaa ja lähtee nukkumaan, että jaksaa herätä aamulla. Saattaa käydä halaamassa minua vintiö ilme naamallaan, josta tiedä heti mitä nyt on mielessä. Joka päivä sellaista. Ja kun tulee viikonloppu ja yhteistä vapaata, hän nukkuu kahteen iltapäivällä, käy salilla ja lähtee ystäviensä luokse ryyppäämään.
Minä olen kuin joku ihme kaluste huushollissa. Olen siellä kun lähtee ja olen siellä kun hän palaa. Ei aina ole näin, mutta aina kun on edes pieni työttömyysjakso, hänestä kuoriutuu itsekäs ja halveksiva mies. Ja sitten kun bisnekseni pyörivät ja on lehti- ja radiohaastattelua, kaikenmaailman kissanristiäisiä yritysmaailmassa, hän soittelee mustasukkaisena vahtien kaikkia menojani.Ja jos en heti vastaa, kysyy puolileikillään ketä olin nussimassa vessassa.
Surullista on, että minä, uskollinen nainen, niin paljon kun häntä rakastankin, olen alkanut leikkiä ajatuksella salaisen rakkauden etsimisestä. Tiedän, että en sitä tee, moraalikäsitykseni ovat niin tiukat, mutta minä haaveilen siitä. Näen unia hellistä ja huolehtivista miehistä joilla on aikaa ja halua olla kanssani. Lisäksi tunnen turhautumista siitä, että olen oikeasti nuori, hoikka ja hyvin kaunis nainen, joka ei VARMASTI jäisi yksin. Silti jaksan toivoa saavani joskus nimenomaisen mieheni kaiken huomion ja rakkauden.
Kysynkin nyt, haluaisitteko te tietää naisenne elävän tuollaisessa tyhjyydessä että hänen mielensä kääntyy vinksinvonkin ja uskollisesta ihmisestä tulee pettämisen ajatuksella leikkivä nainen? Minä en tiedä pitäisikö minun kertoa miten yksinäisyys on minuun vaikuttanut. Tiedän hänen suuttuvan ja ylpeänä miehenä hän saattaa jopa irtisanoutua suhteestamme.Silläkään ei ole mitään merkitystä etten olisi toteuttanut moista haavetta. Se olisi vain niin kova loukkaus. Ja jos eroa ei tulisi, kyttäämiseni alkaisi varmasti. En enää saisi kulkea missään ilman että hän sitten liiallisesti änkäytyisi seuraani. Se on kuitenkin varma, että hän suuttuu. Vai olisiko teistä miehistä mitään mahdollisuutta että hän reagoisikin toisin? Alkaisi kuunnella minua, näkisi minut ja arvostaisi minua huomattavasti enemmän. Minä en tiedä, te olette niitä miehiä, kertokaa.
Jos suhteessamme ei olisi mitään hyvää, en tähän jäisi. Saamaton en ole, vain melko pitkäpinnainen. Ongelma eroamisessa on siinä, että hellyyttä ja rakkautta on, mutta miehen itsekkyys ja oman elonsa mukavaksi teko on päämääristä suurin että se littaa omat toiveeni.Haluaisin nähdä / toivoisin hänen muuttuvan. Myöskään kosketuksen eivät ole loppuneet. Mieheni kyllä halailee ja suutelee minua päivittäin,mutta niissäkään hetkissä ei oikein olla läsnä. Sivusilmällä yritetään lukea tai katsoa kirjaa tai tehdä jotain. Saan siis periaatteessa häneltä kaiken, mutta missään ei tunnetta.
Meillä on parin vuoden ikäero, olen 26v ja olemme seurustelleet 10 vuotta. Ehkä te näkisitte niin paljon enemmän kuin minä kykenen itse tätä elämääni eläessäni.
Auttakaa.
Avopuolisoni lähti taas viikonlopun viettoon miesporukalla. Taisi olla jo kuudes peräkkäinen kerta.
Minä jäin kotiin kun ei jälleen kerran mitään muutakaan ollut. Asumme miehen työn takia paikkakunnalla, jossa minulla ei ole oikein tuttuja. Niillä vähäisillä on aina jotakin muuta menoa etteivät ne kerkeä viikonloppua seurassani viettämään. Lisäksi olen ns. työtön, mutta yrittäjä. Raadan kotona niska limassa projekteja joista ei ole tähän päivään mennessä näkynyt rahaa. Saatan tehdä 14 tunnin päiviä, että saisin työt käsistä ja voisin keskittyä viikonloppuna vapaaseen aikaan. Ja vapaalla sitten joudunkin tekemään lisää töitä kun ei ole muutakaan tekemistä.
Mieheni ei kuuntele minua. Joskus kun yritän selvittää miten yksinäistä elämäni on, se vain tokaisee että mene ja tee jotain. Niin mitä? Saan tukia hitusen yli 350e ja 200e menee jo asunnon vastikkeeseen. Lopulla maksan puhelin ja internet-laskuni, ja yritykseni toiminnasta aiheutuvia kuluja. Mies itse on suuripalkkaisessa työssä ja kulkee niinkuin haluaa. Minulla ei yksinkertaisesti ole rahaa matkustaa ystävieni luokse muihin kaupunkeihin, ja he ovat liian kiireisiä tullakseen luokseni. Toinen reagointivaihtoehto on suuttuminen. Hän huutaa, että yritän kontrolloida hänen menemisiään ja syyllistää häntä. Ja että nyt ei ole hyvä aika keskustella asiasta kun häntä ei huvita. En enää tiedä millä äänensävyllä, millä sanoilla, tai miten saada kontaktia koko ihmiseen ilman että hän suuttuu. Olen yrittänyt kaikkea, lempeyttä, ohimenennen sanomista, vihaa, nalkutusta. Kaikkea. Mutta asiasta vain ei saa edes keskustella. Se on hänen pakottamista muottiin.
Kerronpa jotain elämänrytmistämme. Herään kahdeksalta ja asettaudun työpöydän ääreen, mies tulee neljältä töistä ja koska jatkan kiperää työjuttua, hän pistää pleikkarin auki ja alkaa pelaamaan. Uskon, että pelaisi siitä huolimatta vaikken jatkaisi töitä (ainakin jos on uusi videopeli). Pleikkarin peluun jälkeen on päiväunien aika ja ennekuin hän herää, minulla alkaa omat liikuntatuntini, joka on päivän ainoa kontakti muihin ihmisiin. Otan auton,jota mies sitten päivystää odottaa, että pääsisi itse salille. Suihkun jälkeen katson telkkaria tai teen töitä, mies palaa salilta, käy suihkussa, syö iltapalaa (emme koskaan syö samaan aikaan), pelaa pleikkaria tai lukee kirjaa ja lähtee nukkumaan, että jaksaa herätä aamulla. Saattaa käydä halaamassa minua vintiö ilme naamallaan, josta tiedä heti mitä nyt on mielessä. Joka päivä sellaista. Ja kun tulee viikonloppu ja yhteistä vapaata, hän nukkuu kahteen iltapäivällä, käy salilla ja lähtee ystäviensä luokse ryyppäämään.
Minä olen kuin joku ihme kaluste huushollissa. Olen siellä kun lähtee ja olen siellä kun hän palaa. Ei aina ole näin, mutta aina kun on edes pieni työttömyysjakso, hänestä kuoriutuu itsekäs ja halveksiva mies. Ja sitten kun bisnekseni pyörivät ja on lehti- ja radiohaastattelua, kaikenmaailman kissanristiäisiä yritysmaailmassa, hän soittelee mustasukkaisena vahtien kaikkia menojani.Ja jos en heti vastaa, kysyy puolileikillään ketä olin nussimassa vessassa.
Surullista on, että minä, uskollinen nainen, niin paljon kun häntä rakastankin, olen alkanut leikkiä ajatuksella salaisen rakkauden etsimisestä. Tiedän, että en sitä tee, moraalikäsitykseni ovat niin tiukat, mutta minä haaveilen siitä. Näen unia hellistä ja huolehtivista miehistä joilla on aikaa ja halua olla kanssani. Lisäksi tunnen turhautumista siitä, että olen oikeasti nuori, hoikka ja hyvin kaunis nainen, joka ei VARMASTI jäisi yksin. Silti jaksan toivoa saavani joskus nimenomaisen mieheni kaiken huomion ja rakkauden.
Kysynkin nyt, haluaisitteko te tietää naisenne elävän tuollaisessa tyhjyydessä että hänen mielensä kääntyy vinksinvonkin ja uskollisesta ihmisestä tulee pettämisen ajatuksella leikkivä nainen? Minä en tiedä pitäisikö minun kertoa miten yksinäisyys on minuun vaikuttanut. Tiedän hänen suuttuvan ja ylpeänä miehenä hän saattaa jopa irtisanoutua suhteestamme.Silläkään ei ole mitään merkitystä etten olisi toteuttanut moista haavetta. Se olisi vain niin kova loukkaus. Ja jos eroa ei tulisi, kyttäämiseni alkaisi varmasti. En enää saisi kulkea missään ilman että hän sitten liiallisesti änkäytyisi seuraani. Se on kuitenkin varma, että hän suuttuu. Vai olisiko teistä miehistä mitään mahdollisuutta että hän reagoisikin toisin? Alkaisi kuunnella minua, näkisi minut ja arvostaisi minua huomattavasti enemmän. Minä en tiedä, te olette niitä miehiä, kertokaa.
Jos suhteessamme ei olisi mitään hyvää, en tähän jäisi. Saamaton en ole, vain melko pitkäpinnainen. Ongelma eroamisessa on siinä, että hellyyttä ja rakkautta on, mutta miehen itsekkyys ja oman elonsa mukavaksi teko on päämääristä suurin että se littaa omat toiveeni.Haluaisin nähdä / toivoisin hänen muuttuvan. Myöskään kosketuksen eivät ole loppuneet. Mieheni kyllä halailee ja suutelee minua päivittäin,mutta niissäkään hetkissä ei oikein olla läsnä. Sivusilmällä yritetään lukea tai katsoa kirjaa tai tehdä jotain. Saan siis periaatteessa häneltä kaiken, mutta missään ei tunnetta.
Meillä on parin vuoden ikäero, olen 26v ja olemme seurustelleet 10 vuotta. Ehkä te näkisitte niin paljon enemmän kuin minä kykenen itse tätä elämääni eläessäni.
Auttakaa.
Vastaukset 29
Vanhimmat
taitaa alkaa syyllistyä tuohon perisyntiin mihinkä moni orastava suhde on päättynyt, hän on alkanut pitää kaikkea olevaa itsestäänselvyytenä. Hän olettaa et ainahan sinä siellä kotona olet kun hän saapuu jostain kaveri retkiltä. Taidatte molemmat jo olla urautunut omaan suhteeseenne.
Olet siksi ajatellut mielessäsi tuota salarakasta koska mielesi on alkanut tehdä niitä asioita mitä omasta suhteestasi puuttuu.
Selvästikkin teidän molempien pitäisi hiljentyä paikalleen ja havaita tuo että missä mennään, sekä nähdä tuo että mitä puuttuu. Asiasta pitäisi keskustella ja tajuta se ennenkö on liian myöhäistä.
Tästä asiasta on niin helppo kirjoittaa koska kaverilleni kävi juuri vastaavanlailla ja hän on sen itsekin tunnustanut. Hän huomasi asian vasta liian myöhään eikä mitään enää ollut tehtävissä. Ero seurasi vääjäämättä jonkin ajaja kuluttua.
Tuloksena ole se yksinkertaisuus et molemmat vaan kasvoivat toisistaan erilleen tuon suhteen urautumisen ja aisoiden itsestään selvyyden takia. Jälkeepäin sitä ei osaa sanoa olisiko tilanteeseen tullut muutosta jos sen olisi aikaisemmin huomannut, tuskin ? Suhde oli antanut sen kaiken mitä siitä voidaan saavuttaa ja homma loppui siihen.
Olen kuitenkin voimaton tuon edessä että olen itsestäänselvyys. En saa itseäni muuksi jos miehellä itsellä ei ole siihen halua.
Aina voin tietenkin lähteä mutta tiedän ettei se ole suhteen pelastus. Kun ja jos minä menen, menen pysyvästi koska en halua takaisin tällaiseen tyhjiöön. Eroaminen kirpaisee kerran, minä en seilaa edestakaisin ja halua kokoea sitä montaa kertaa. Varsinkaan saman ihmisen kanssa. Jos nyt enää kenenkään.
pitää vaan yrittää saada mieheesi kontaktia ja tajuamaan nämä seikat jos kerran haluat jatkaa ?
Pitemmällä tähtäimellä ajateltuna on taasen sit turhaa roikkua suhteessa mikä ei enää toimi, molemmat siitä vaan pian kärsivät. Arjen todellisuus on kohdattava kuitenkin jossain kohtaa, mutta siitä huolimatta on parempi yrittää kuin sitten katua asioita jälkeenpäin.
Ei ilmeisesti pitäisi ikinä kuunnella tunnelmallista musiikkia tällaisia asioita miettiessä kun saa sitten tikistellä niitä kyyneliä silmäkulmistaan. Pystyy jo naureskelemaan tälle absurdiulle.
Tiedän itseni, tulen luultavasti vielä tarkkailemaan aikani tätä tilannetta ja yrittämään aloittaa keskusteluja suhteestamme, mutta toivottavasti mittani täyttyy eikä vain valuta ylimääräisiä pois.
..Mutta toivoa vielä nähdäkseni on..Se vaatisi teiltä kyllä perusteellista keskustelua. Siitä, mitä te kumpikin haluatte! Luulen, että elämäsi menee muuten "paremman" haaveilemiseksi..Meistä, kun kuitenkin jokainen kaipaa hyväksytyksi tulemista, hellyyttä, läheisyyttä..Yksi asia tietysti olisi yhteinen harrastus. Sem että teette jotain Yhdessä! Eikä erikseen! Nähdäkseni olet sitoutunut paljon työhösi..yrittämiseen, ja se, jos mikä vaatisi myös avopuolisoltasi jotain muutakin kuin kirjoittamasi tuo esille..:(
Kun tämä yrityksen nyt saisi edes jaloilleen ja lukuisat projektit päätökseen niin että saisin työstäni palkkionikin. Ei lohduta yhtään se, että joskus joskus tulevaisuudessa on tulossa sitä rahaa sitten mittavasti.
MInä kyllä puhuisin ja paljonkin suhteestamme mieheni kanssa, mutta kuinka tehdä se jos toisella ei ole kiinnostusta siihen? Olisiko mitään ideaa. Jostakin syystä yritykseni tämän solmun aukaisemiseen ärsyttää häntä suunnattomasti ja hän ottaa itseensä kaikki keskustelunyriykset. Vaikka kuinka varon sanojani, hän kokee että nyt ässä vain häntä syytellään :(
hänellä ole kiinnostusta keskustella teidän Yhteisestä suhteesta..:(..niin erillään asuminen voisi aukaista teidän kummankin silmiänne..Muutenhan tilanne ilmeisesti jatkuisi samanlaisena kuin tähänkin asti..??..Kyllä yhteisen eteen pitää satsata kummankin eikä vain toisen..!
Sitä vaan ei osaa luottaa itseensä näissä ihmissuhde asioissa. Tarkoitan, että kun olen ollut niin nuoresta tässä suhteessa, en oikein tiedä edes millainen sen pitäisi olla ja mitkä ovat osapuolten oikeudet.
Lisäksi minä olen se jota on helppo syyllistää. Kun mieheni väittää että yritän syyllistää häntä, hän syyllistää minua. Ja loppujen lopuksi minä olen aina se suurin paska.
Perkele, yksinasuminen saattaisi todellakin avata silmät tälle kaikelle. Nähdäkseen lähelle on mentävä kauas, eikö ne niin sano?.
luottamaan itseensä, ja tietämään, mitä haluaa ja, mitä ei on helpompaa tehdä isojakin ratkaisuja..:)
" Nähdäkseen lähelle, on mentävä kauas"..kyllä, Pitää paikkansa..Ja tottahan se on..:)Meidän jokaisen on opittava ensin tuntemaan oma itsemme..oltava sujut itsemme kanssa ennen kuin pystymme antamaan rakkautta toiselle..
Lykkyä tykö Sinule ja hyvää kevään odotusta..:)))
kiitos näkökannoistasi. Hyvää kevättä myös sinulle.
millaista ulosantia..
*kateellisena nostaa hattua*
mä lähen töihin,jotenka lyhyesti ja ihmeempiä miettimättä:
jos teillä ei oo jälkikasvua,ni asumusero vois avata kumpaisenkin simmut.Jos vaikka hetkeks menisit sinne,missä on ystävät ja tutut,joka ei syyttele ja ihmettele sellaista systeemiä(asumuseroa)
Kunhan vaan teet ukkelilles selväksi sen,että sulla ei oo toista,etkä sitä oo muutoinkaan hylkäämässä...sun ulosannilla se tuskin tuottaa ongelmia :)
toinen,ehkä parempikin konsti,on näyttää tuo teksti ukkelilles,sekin vois jo simmut avata...
Mutta se taas riippuu ukkelistas,jota en tunne
Kuiteskin, vaikuttais siltä,että hänellä on kaikki hyvin ja sulla ei ja sitä taas ei ukkelis varmaankaan tiedosta..
ja töihin...pruuum!!
Mietin sitä asumuseroa minäkin kun ei ole lapsia eikä olla tähän ikään asti päästy edes kihloihin (miehen toive). Itseasiassa minulla olisi ulkomailla tuttuja joiden luo voisin majoittua ja ajattelin jos lähtisin muutamaksi kuukaudeksi petraamaan kielitaitoani.
Tiedä sitten auttaako se asiaa mitenkään... :(
Silmiini pisti kovasti, kun kirjoitit tekeväsi joskus jopa 14-tuntisia päiviä, eikä työsi silti lyö leiville lainkaan? Anteeksi vain, mutta vaikutat aika helvetin tyhmälle. Kuka raataa firmansa kanssa, jos ei siitä rahaa saa? Eikö bisneksen perimmäinen tarkoitus ole saada voittoa?
En ihmettele, jos miestäsi ei kiinnosta. Silti en tajua sitä, jos miehesi on niin rahoissaan, miksei hän voisi sinua avustaa, et pääsisit joskus ystäviäsi tapaamaan? Itsekäs mies ja yksinkertainen nainen..
Yleensä pitkistä projekteista ei oteta ennakkomaksua. Jos jos jokin projekti venyy ja venyy asiakkaan taholta, uhkailemaanko pitäisi alkaa. Tietenkin voin aina jättää kesken ja menetän kaikki tekemäni tunnit.
Kukahan se yksinkertainen on???
tilanteesi hyvin. Itsekin olen virallisesti työtön, mutta toimin jonkinlaisena freelancerina. Rahaa ei pahemmin tule, ainakaan vielä, koska näissä hommissa pitää saada nimeä ja mainetta.
Itse en miestä ole viitsinyt pitkiin aikoihin edes etsiä. Ja jos jotain on erehtynyt yrittelemäänkin, niin käteen on mennyt. Mulle taide voi antaa sellasia tunteita, mihin kukaan mies ei välttämättä pysty. Ja olen huomannut seurustelun verottavan luovuuttani. Matkasta on tulossa yksinäinen, mutta henkisesti hyvinkin antoisa.
Olen myös kaikinpuolin luova ja taiteellinen ihminen. Se yrityksenikin toimii kulttuurin alalla, kuten oletettavasti sinunkin.
Olen huomannut, että kun oma elämäni menee epätyydyttäväksi ja surulliseksi, se herättää aina sisälläni jotakin "mehukasta" luovuutta silmällä pitäen. Olen mm. myös kirjailija/kirjoittaja ja huomaan tekstieni saavan syvyyttä kun sen tuottamisen tarve paikkaa yksinäisyyttäni. Ikäänkuin ammennan energiani kestää tilannetta tuota kautta.
Periaatteessa, tämä osa jota elän, on myös romantisoitavaksi elämäntehtäväkseni ja kannustimeksi. Mutten kuitenkaan haluaisi elää elämääni niin.
Osaa täällä näköjään joku kirjoittaa tuntemuksistaan ihan tunteellakin, hienoa tuo ulosantisi, mutta surkealta kuulostaa tuo sinun kohtalosi.
Tässä jäi vaivaamaan tuo, että onko miehesi ollut aina yhtä tunteeton sinua kohtaan vai vasta viime aikoina? Sinulla ei nuista seurustelukokemuksia kovin laajaa otosta voi olla, tuskin nimittäin olisit katsellut nykyistä menoa näin pitkään. Tarkoitan että et tiedä miten asiat voisivat olla? Vai tiedätkö?
Tuo oma tila miehelle on tietysti tärkeää, että voi käydä jossain. Tässä tapauksessa se vain ylittää kaikki suhteellisuuden rajat, ei miehesi tunnu välittävän sinun tunteistasi pätkääkään siis aidosti, saa sitä sitten vähän halia ja pusia kun naamaansa näyttää. Tunteet eivät tunnu olevan näissä läsnä, vähän niinkuin tehtäisiin näin tavan vuoksi?
Suhteessanne tuntuvat lähes kaikki muut asiat olevan tärkeämpiä kuin itse parisuhde. Minun näkemykseni mukaan asiat ovat jo silloin hullusti jos jokin muu asia on tärkeämpi kuin parisuhde.
Olet hyvin kiltiltä ja toista "ymmärtäväiseltä" vaikuttava äärimmäisen pitkäpinnainen ihminen, täytyy myöntää. Jos kirjoituksesi pituudesta ja selkeydestä jotain voi päätellä on mitta todellakin ruvenut täyttymään.
Olet todellakin miehellesi itsestäänselvyys ja sellaisena tuntuu haluavan sinut myös pitää!
Tahtomattakin tulee mieleen miehesi muut henkiset ominaisuudet. Löytyykö empatiaa, onko itsekeskeisyys mukana hänen muissakin toimissaan?
Nimittäin nuo mustasukkaisuusoireet mitä mainitsit mm."kysyy puolileikillään ketä olin nussimassa vessassa." Voin vakuuttaa, ettei kukaan tuntemani henkisesti normaali kysy tälläista edes leikillään!!!
"Kysynkin nyt, haluaisitteko te tietää naisenne elävän tuollaisessa tyhjyydessä" ?
Tottakai haluaisimme tietää ja väitän että miehesi tietää myös miten elät ja se tuntuu hänelle myös sopivan. Kuulustaa kovalta, mutta tällaisen kuvan hänestä nyt kirjoituksesi perusteella sain.
Lista ongelmistanne on niin järkyttävän pitkä, etten nyt kaikkiin oikein jaksa paneutua, mutta selvä kaava niissä tuntuu olevan. Vaikea, kovin vaikea on nähdä tähän toimivaa ratkaisua, valitan.
Sanoisin, että olet kovien ratkaisujen edessä.
Eipä tuo helppoa ole tuo totuuden myöntäminen. Olen ihan tietoisesti aina yrittänyt ajatella asiat jokaisen kantilta ja ymmärtää. Se vain on siitä ongelmallista että se usein vie pohjan niiltä omilta tuntemuksilta ja mielipiteiltä. Niistä ei jaksa ikäänkuin pitää kiinni, koska näkee miten vaikea asia on toisellekin.
Mieheni on lähes aina ollut hiukan "kylmä". Päinvastoin lämmennyt enemmän suhteemme myötä. Tulen itse hyvin hellästä perheestä jolle ongelmien jakaminen ja haliminen on itsestäänselvyys ja hänen perheensä on jäykkä, jäyhä ja viileä. Sieltä hän on oppinut tuon mottonsa "kulissit pitää pitää pystyssä ennen kaikkea." perheeni otti hänet avosydämin vastaan ja hän viihtyy heidän kanssaan hyvin -kuin oma poika olisi. Kun muutamia vuosia sitten erosimme (jopa 3päiväksi) Hän matkusti perheeni luokse, asui lomansa heidän luona ja puuhaili juttuja isäni kanssa (josta ei hirvittävästi pidä). Ja minua vitutti jos suoraan saan sanoa. Hän änkäytyi ikäänkuin minun turvaverkkooni. Koska olimme eronneet ja hän oli siellä, en itse päässyt perheeni luokse. Olin yksin.
Vaikka minulla ei ole sitä ihmissuhdekokemus määrää mitä muilla, empaattinen luonteeni yleensä kertoo mitä asioiden tulisi olla. Tiedän, että asiat jotka satuttavat minua, satuttavat varmasti muitakin ja yritän siksi elää niin etten kenellekään tekisi niitä juttuja mitä itse koen ikäviksi.
Periaatteessa minulla on selkeä haavekuva siitä millainen suhteen tulisi olla, mutta en tiedä olisiko sellainen suhde edes mahdollinen. En pelkää ongelmia enkä odota että elämä olisi puhdasta onnea kenenkään kanssa, mutta toivon ettei minun tarvitsisi tuntea itseäni mitättömäksi omassa suhteessani. Se mitä pelkään on se, että kukaan ei osaa loppujen lopuksi arvostaa sitä mitä on saanut itselleen. Että tilanne lopulta kääntyy takaisin tähän pisteeseen missä olen. Täytyy myöntää, että se piste jonka olen saavuttanut tunteissani, on muuttanut ajatusmaailmaani niin, että tiedän, että mikäli eroan ja lopulta jopa toivun siitä, en halua enää miestä elämääni. Se että elisin sinkkuna vain itselleni, ei lie muuttaisi tätä jo nyt kokemaani yksinäistä tilannetta. Mikään ei muuttuisi -paitsi se, ettei toisen välinpitämättömyys muistuttaisi minulle aina sitä mitä en ole hänelle. Eikä tuntisi oloaan kotiorjaksi joka siivoaa kaiken sotkun toisen perässä. En olisi kenenkään äiti.
Onko hänessä empatiaa? Hmmm... hän on todella kiltti minulle silloin kun en ahdistele häntä suhteemme asioilla, eli siis ei puhu rumasti tai tiuski. Hän myös pitää minut ruuassani ja tuo joskus pikkuyllätyksiä kaupasta (mm. suklaapatukan). Tämä välinpitämättömyys momentti on monesti pelkästään kausittaista, mutta nyt se on taas jatkunut monta kuukautta. Viimeksi se katkesi siihen kun puhuin tahtovani lopettaa suhteen. Mutta miksi pitää aina palata siihen vanhaan kun on saanut jälleen haluamansa. SE miksi tuolloin jäin, johtui siitä että hän oli sairas ja lupasi että hänen "sairautensa" ehdolla eläminen loppuisi kunhan hän pääsisi vaivansa niskan päälle. Hän on vihdoinkin saanut aikuisiällä diagnoosin tarkkaavaisuushäiriöstään.
Siinä vielä yksi juttu. En jaksaisi enää elää toisen sairauksien varjossa ja odotella että ajat paranisivat, mutten halua että se kaikki mitä hän on rakentanut terveytensä eteen myös romahtaisikaan sen takia että jätän hänet yksin.
Mutta kiitos kaikille miesnäkökulmista. Tiedän että minun itse asiani on selvitettävä, mutta on ainakin jotakin ulkopuolista näkemystä auttamassa.
Kiittelitkin jo tuossa miesnäkökulmista, meikäläinen ymmärtää tälläisen jo vihjeksi, että kiitos riittää. En nyt vain voi olla vastaamatta.
Olet mielestäni yliempaattinen, en tarkoita tätä pahassa mielessä vaan, että luovut vaikeista ratkaisuista kun toinen kärsii, samaistut hänen tuskaansa ja haluat päästää hänet siitä, sillä sinullahan on valta tehdä se. Tässä tarvitset lisää luonteenlujuutta, siis pelkkä tiedostaminen ei nyt riitä. Sinun täytyy hankkia sitä lisää, tuo yrityshomma tietenkin kasvattaa
sitä.
Äärettömän paksua ja röyhkeää tunkea eron jälkeen perheesi luo, tekemään juttuja isäsi kanssa (jota inhoaa)!!! Tunkeutuminen turvaverkkoosi kuulostaa järkyttävän laskelmoidulta... tässä meinaa jo kyllä vähän huolestua, vaikka tilanteesi ei minulle kuulukkaan. Onko hän käynyt psykologin tutkimuksissa siis kattavasti, ei vain
saamassa tuomiota tarkkaavaisuushäiriöstä? Kuulostaa vain siltä, ettei riitä alkuunkaan.
Exällä oli henkisellä puolella ongelmia, ei niitä koskaan diagnosoitu ja niitä oppi vain sietämään. En vain osannut alkuun ajatella näitä juttuja, minä vain yritin ymmärtää ja ymmärtää. 6v meni hukkaan eihän tuommoisesta sitten jää mitään käteen loppupeleissä. Vuosia yksin asuneena voin todeta, että parempi näin. Eron jälkeen oli tietysti rankkaa "itsensä etsimistä" ja muutenkin tuntui, että kaikki katuu päälle. Nykyisin ajatukset ovat sitten aivan toista maata, paitsi etten ole ryhtynyt seurustelemaan. Silti en ratkaisuani kadu vaan olen nykyisin onnellinen, kaikkihan on mahdollista!
Tuo, että hän on sinulle kiltti silloin kun et vaivaa häntä vaikeilla kysymyksillä kuulostaa siltä, että hän palkitsee sinut hänen mielestään hyvästä käytöksestä (kuin koiran).
Toisen sairauksien varjossa eläminen ei ole elämisen arvoista. Eiväthän nämä yleensä parane on vain parempia ja huonompia aikoja, kokemusta on.
"En pelkää ongelmia enkä odota että elämä olisi puhdasta onnea kenenkään kanssa, mutta toivon ettei minun tarvitsisi tuntea itseäni mitättömäksi omassa suhteessani. Se mitä pelkään on se, että kukaan ei osaa loppujen lopuksi arvostaa sitä mitä on saanut itselleen."
Nuo sinun filosofiset näkemyksesi ja varmaan myös maailmankatsomukselliset? Ovat sillä tasolla, että äärettömän harvoin niihin törmää. Kuulostaa vähän siltä kuin olisit omien vahvojen ja selkeiden näkemystesi orjallinen noudattaja?
Näkemyksesi ja arvosi ovat hämmästyttävät, en voi muuta sanoa, et vain tunnu tietävän arvoasi:D
Mikä diplomaatti. Kaadat niskaani vettä josta ei oikein tiedä onko se kuumaa vai kylmää.
"Nuo sinun filosofiset näkemyksesi ja varmaan myös maailmankatsomukselliset? Ovat sillä tasolla, että äärettömän harvoin niihin törmää. Kuulostaa vähän siltä kuin olisit omien vahvojen ja selkeiden näkemystesi orjallinen noudattaja?"
Myönnettäköön, ja niistä arvoista on pelkkää riesaa, jos totta puhutaan. Ihan lapsesta asti tuo "antaminen" on ollut ongelma. Kolmivuotiaana jaoin karkkipussini muille niin ettei itselle jääny mitään. Äitini joskus nauroi, että hänen piti opettaa itsekkyyttä omalle muksulleen kun muut opettivat epäitsekkyyttä. Tietyllä tapaa tämä piirre tekee minusta helposti hyväksikäytettävän sillä minä pidän ihmisten ilahduttamisesta ja heidän auttamisestaan. Toisaalta taas jos hyväksykäyttäjä ilahtuu avustani ja minä siitä että saan auttaa, on kaikkien toiveet täytetty. tarviiko syyllistä etsiä?
Älä käsitä väärin, pitkällä aikavälillä se joka yrittää ottaa antamatta mitään, saa kokea harvinaisen kiukkuni. Kun suutun, anna tulla kaiken ja kuuluvasti myös. Vaikka minusta saakin kuvan että olen liian kiltti, läheiseni tietävät millainen tempperamentti sisällä kytee. Mutta huom, vain todella läheiset.
Tästä kaikesta huolimatta en jaa asioita vaikka teistä täällä anonyymisti saattaa siltä tuntua. MInä en kerro ongelmistani kuin yhdelle henkilölle ja se on isosiskoni. Siskoa en taas näe kun muutaman kerran vuodessa. Kaikki ystäväni luulevat tuntevansa minut, tasapainoni ja rauhani mutta heillä ei ole aavistustakaan siitä mitä pääni sisällä liikkuu ja mitä koen. Kyse ei ole siitä etten luottaisi heihin vaan siitä, että silloin harvoin kun näen tai kuulen heistä, haluan irti arjesta enkä taatusti muistele surullisia asioita. Kavereilla ei tietenkään ole sama ajatusmaailma vaan kuuntelen kiltisti heidän huolensa vaikka ei kiinnostaisi silloin hetkeäkään.
Kysymysmerkitsit maailmankatsomukseni ja voin kertoa että voit huoletta jättää sen kysymysmerkin pois, oletus on nimittäin oikea. Maailmankatsomukseni on, ei niinkään uskonnollinen kuin lähimmäistä kunnioittava. Sille on nimikin, mutta jätän sen tarkoituksella mainitsematta koska harva kuitenkaan tietää mistä on kyse.
Maailmassa on niin paljon negatiivisuutta ja itsekkyyttä, että haluan toimia toisin, olla puhetorvena sille että kylmä yhteisöelo on tarpeetonta. Että jos välittämistä olisi tarpeeksi, olisi myös herkempien ihmisten hyvä elää täällä. Ja heti tähän perään. Suo anteeksi teatraalisuuteni. Tuota nykymaailman tehoustaloutta ei vain voi ilmaista toisin. Se on todellinen oravanpyörä jossa juostaan kilpaa kaikkien kanssa, Itse kuulun siihen ihmisryhmään johon stressi ja kiire ja tunteiden heilahtelut vaikuttavat fyysisesti hyvin nopeasti. Lamaannun. Siksi yrittäjyys onkin parhain vaihtoehto sillä voin kontrolloida työtahtiani ja työtehtäviäni. Pitää taukoa silloin kun haluan ja tehdä töitä vaikka öisin jos ei nukuta.
Haluan vielä selventää tuota lausettani "Se mitä pelkään on se, että kukaan ei osaa loppujen lopuksi arvostaa sitä mitä on saanut itselleen."
MInä teen uhrauksia omassa elämässäni. Olen hyvin tietoinen siitä. Mutta vaikka teen uhrauksia, en halua tehdä niitä turhaan. Siksi elän tietyntyyppisessä pelossa, että kaikki mitä teen paljastuu tyhjänpäiväiseksi. Että millään niillä hetkillä kun olen tehnyt omien arvojeni mukaisia päätöksiä, ei ole ollut mitään vaikutusta kehenkään. Joku voisi tähän laukaista että miksi teet niitä. Vastaan että pakko yrittää löytää kaikua jostakin joka tuntuu hävinneen ihmisistä kokonaan. Sitä jotakin en osaa määritellä, ehkä se on vain sitä turvallista läsnäoloa. kaikista eniten omatuntoa, että omista teoistaan otetaan vastuu.
tapahtunut mitään edistystä?
Tyhjentävä, kovin tyhjentävä olet vastauksissasi, näkemyksissäsi ja perusteluissasi. Hämmästytät minua sitä enemmän mitä kirjoitat, minulla on kovin vilkas mielikuvitus joka oikein ärtyy "sopivista" virikkeistä, kuten kirjoituksesi. Päähän oikein tulvii ajatuksia, joten pidän parempana esittää vain ensimmäisen kysymyksen.
Vaikka olenkin nainen, halusin silti vastata jotain vuodatukseesi. Tilanteesi kun kuitenkin tuntuu jossain määrin tutulta, vaikken itse tällä hetkellä niin eläkään.
Mietin lähinnä miehesi henkistä kehittyneisyyttä ja psyykkistä tasapainoa. Hän tuntuu olevan kovin tunnekylmä, kontrolloiva, itsekäs ja omistushaluinen. Siltä ainakin vaikuttaa, että hän haluaa kontrolloida elämääsi jossain määrin, tietää missä olet jne. Ja tuntuu pitävän nykyisestä järjestelystänne että vietät paljon aikaa kotona. Ei hänen ainakaan tarvitse sitten miettiä missä olet. Ehkä siitäkin voi johtua tuo keskustelunhaluttomuus.
Onko suhteenne aina toiminut ns. hänen ehdoillaan? Siis onko hänellä aina ollut aktiivinen sosiaalielämä, johon sinä et kuulu? Eikö teillä ole yhteisiä ystäviä?
Luin jostakin myöhemmästä kommentistasi, että kerran ollessanne erossa hän oli mennyt sinun perheesi luokse. Mielestäni tämä on jo hyvin hälyyttävää! Olisi luullut hänen osaavan ajatella että ehkä sinä haluaisit vaikeana aikana olla perheesi kanssa. Sekin jo kertoo jotain kontrolloinnin tarpeesta.
Sinun ehkä kannattaisi kirjoittaa hänelle tunteistasi, osaat kuitenkin ilmaista itseäsi hyvin, joten se voisi auttaa. Hän ei myöskään välttämättä kiihtyisi niin paljoa kuin keskustelutilanteessa on mahdollista, vaan voisi lukea kirjeen rauhassa loppuun. En tiedä tarvitseeko sinun välttämättä mainita ajatuksistasi salarakkaasta, jos se kerta on kova paikka miehellesi. Kerro vain kuinka kärsit tilanteesta etkä haluaisi sen jatkuvan.
Puhut ihan mielenkiintoista asiaa. Jos ei totta niin ei varmasti täysin väärääkään. Mieheni ei kuitenkaan vaikuta suoralta kädeltä kontrollifriikiltä. Ehkä hänen taitonsa "manipuloida" minua hienovaraisesti ovat lahjakkaat. Hän ei ikinä kuitenkaan estä minua menemästä tyttöjen kanssa. Ja kun menen, saan olla rauhassa (ei viestejä jne.) Ei edes kysy, tapahtuiko mitään, seuraavana päivänä. Vuosia sitten kävi niin, että puhelimessa sattuneen väärinkäsityksen takia hän luuli että olin vehtaamassa jonkun vieraan kanssa toisessa huoneessa eikä ystäväni halunnut mennä väliin. Todellisuudessa ystäväni joka nukkui vieressäni, oli niin kännissä että oli vastanut vahingossa minun puhelimeeni ja sopertanut houreisia juttujaan. Itse en ollut edes herännyt puhelimen soittoon. Uskon että tilanne oli huono hänen kannaltaan. Hän oli kuulemani mukaan oksennellut vessassa luullen että olen toisen miehen kanssa. Tiedän tunteen kun tuska on niin iso että maha kääntyy ympäri.
Minua vain hiukan naurattaa komedialliselta kannalta tuo kirje-ehdotus. Hän on aina ollut huono kuuntelija joten olen jo nuoresta yrittänyt saada pointtini selville kirjeitse. Joka kerta hän saa slaagin, luulee että olen jättämässä häntä tai jotain. Olen myös laittanut asioita sähköpostilla, mutta tiedättekö mitä. Hän lukee kyllä kirjeet (oletan) muttei reagoi niihin mitenkään. Ei ota kirjettä puheeksi, ei edes halua puolustaa itseään. Jatkaa vain elämäänsä niinkuin mitään kirjettä ei olisi koskaan ollutkaan. Ja hiljaisuudessa on jo vahva merkki minulle olematta ottamatta asiaa tapetille. Selkeä muuri jota ei haluta ylitettävän.
Olen kuullut että suomalainen mies ei puhu eikä pussaa, mutta tämä omani on kyllä on vaikein kaikista.
Olen jo huomattavasti paremmalla mielellä, äskettäinen kontaktiottelu jotenkin puhdisti tilannetta edes hiukan. Ehkä siksi että minulle jäi tunne että minua ymmärrettiin edes jollakin tasolla.
Hän on hyvä mies, mutta ei todellakaan täydellinen. Mutta ihmisellä on kyky oppia ja toivon että jokin opettaa häntäkin. Jos ei muu niin oma kärsivällisyyteni. Hän on ainutlaatuinen ja rakastan häntä enkä halua että hän kärsii. Täydellistä suhdetta ei lie olemassa, pitäisi tehdä vain kaikkensa että siitä omastaan saa lähelle täydellistä.
huomannut, että monilla miehillä on alentuva asenne näihin taidejuttuihin, eivätkä he ymmärrä että joillakin on pakottava tarve siihen. Jos mies ei vaivaudu reagoimaan sinun sydänverelläsi kirjoittamiin kirjeisiin, tästä alentuvuudesta voi olla kyse.
Mielestäni olet tekemässä virhettä, kun odottelet kerta toisensa jälkeen miehen muuttavan tapojaan. Kylmä totuus on, että ihminen ei pahemmin muutu. Ne vittumaiset piirteet pikemminkin korostuvat iän myötä.
Niin voi olla. Tuntuu että muiden suhteisiin näkee röntgenkatseella mutta se oma on kuin hieroglyfeillä rakennettu.
Mutta mitä siihen tulee, muuttuuko ihminen. Niin on se mahdollista, mutta siihen tarvitaan ankaraa itsekritiikkiä. Itsekritiikin kultaista tietä taas on vaikea löytää. Se on helposti tehotonta "en voi itselleni mitään"-päähänsilittelyä tai sitten itsensä suoranaista latistamista josta seuraa huono itsetunto. Ketään ei voi muuttaa, vaan se muutos lähtee omasta itsestään. Senhän me tiedämme jokainen. Onkin sitten asiaerikseen, löytääkö ja hyväksyykö ihminen vikansa vaikka halua olisi muuttua. Joskus voi olla niin sokea omille teoilleen ettei hyvistä aikeista tule muuta kuin aikeita.
(eihän vaivuta kaikki pessimismiin? ;)eihän?
Mies tuli sitten juuri kotiin viikonlopun matkaltaan. Suutahti suruani, vänkäsi syytä siitä ja hermostui sitten totuudesta. Siitä että sanon olevani itsestäänselvyys. Minäkin kuulemma kohtelen häntä kuin itsestäänselvyyttä. Syy oli kuulemma siinä etten viehäty enää hänestä miehenä. Kuinka voisin? Minusta seksi ei ole hauskaa kun siinä ei ole intesiivisyyttä eikä yhteenkuuluvuutta. Olen kuin pelkkä apu.
Mutta kontakti on kuitenkin otettu. Riidan selkä taittui ja jopa muutamia omia virheitä on myönnetty. Luvattu parantaa tiettyjä osa-alueita. Käykö niin? Aika näyttää, mutta sama aika on näyttänyt senkin että aina hommat palaa entiseen. Huoh. Ei ole aikuisen elämä mukavaa.
Oliko teillä kaikilla kiva iltapäivä
nyyhkykirjailija Prinsessan kanssa?
Hyvä, otetaan uusiksi ensi sunnuntaina,
samaan aikaan samalla kanavalla.
Niin, on se aina niin tylsää kun joku haluaa keskustella muistakin ongelmista kuin tissiensä pienuudesta. ja vielä intensiivisesti! Apua , missä on suotimeni?
Tottapuhuaksen sinulla on oikeutesi mielipiteeseen. Kehoittaisin kuitenkin välttelemään tämänkaltaisia keskusteluja jos ne aiheuttavat negatiivisia tuntemuksia eikä halua oppia sitä kultaista viisautta että on ehkä parempi olla hiljaa jos ei ole mitään sanottavaa.
Lisäksi, että olen nähnyt vaivan asettaaseni kirjoitukseni tänne mielipiteitä varten, katson kunnioittavani jokaista osallistujaa reagoimalla heidän kirjoituksiinsa. Näkee niin paljon keskusteluja joissa pyydetään mielipiteitä, mutta ei vaivauduta edes kiittämään. Ikävää jos se jostakin tuntuu mininovellilta. Tosin ehkä on toivoa, eihän nyt edes puhuttu romaanista. :)
Salli sinä siis minun olla suorassa dialogissa keskusteluun osallistuneiden kanssa niin minä sallin sinun mielipiteesi.
Luehan tekstisi pari kertaa itse uudelleen ja mieti sen jälkee, miksi hemmetissä vielä roikut tuollaisen miehen kanssa parisuhteessa?! Rahan takia, asunnon takia, miehen "ihanuuden" takia? Siis alahan nyt heräilemään siitä ruususen unestasi ja ala suunnittelemaan miehen jättämistä sun muuta.