Olen ollut 5 vuotta mieheni kanssa. Tämä on ainoa pitkään kestänyt suhteeni. Mikä saa minut tässä pysymään? Tämä on välillä kamalaa painajaista...
Mieheni on riepotellut minua, repinyt tukasta kuristanut, ohjaillut autoa, kun olen ajanut. Suhteen alussa hän petti ja humalassa mokailee aina:haastaa riitaa, juo itsensä sammuksiin ja monet kerrat olen saanut hävetä.
Näin hänestä monta kertaa viikossa painajaisia pettämisen jälkeen. Silloin löin itse häntä ensimmäisen kerran. Kaksi vuotta sen jälkeen petin häntä.
Suhteemme on todella naurettava! En ymmärrä, miksi en pysty lähtemään? Olen monet kerrat yrittänyt, mutta minulla on parempi olla hänen kanssaan kuin yksin. Pelkään yksin jäämistä, enkä halua aloittaa uuttakaan suhdetta, koska pelkään että sama toistuisi uudelleen.
Tajuan olevani heikko ihminen. Minulla on välillä todella hyvä ja turvallinen olla miehen kanssa, mutta kun riidellään, niin ne menevät aina yli. Minä alan raivota ja loppujen lopuksi hän käy käsiksi kun aikani ärsytän. Minua ärsyttävät kaikki pienetkin asiat hänessä ja aina on jotain, mikä on pielessä.
Olen tyhmä, sitä ei tarvitse minulle kertoa...mutta jos jollakin on jotain piristävää sanottavaa, niin luen mielelläni..
Mieheni on riepotellut minua, repinyt tukasta kuristanut, ohjaillut autoa, kun olen ajanut. Suhteen alussa hän petti ja humalassa mokailee aina:haastaa riitaa, juo itsensä sammuksiin ja monet kerrat olen saanut hävetä.
Näin hänestä monta kertaa viikossa painajaisia pettämisen jälkeen. Silloin löin itse häntä ensimmäisen kerran. Kaksi vuotta sen jälkeen petin häntä.
Suhteemme on todella naurettava! En ymmärrä, miksi en pysty lähtemään? Olen monet kerrat yrittänyt, mutta minulla on parempi olla hänen kanssaan kuin yksin. Pelkään yksin jäämistä, enkä halua aloittaa uuttakaan suhdetta, koska pelkään että sama toistuisi uudelleen.
Tajuan olevani heikko ihminen. Minulla on välillä todella hyvä ja turvallinen olla miehen kanssa, mutta kun riidellään, niin ne menevät aina yli. Minä alan raivota ja loppujen lopuksi hän käy käsiksi kun aikani ärsytän. Minua ärsyttävät kaikki pienetkin asiat hänessä ja aina on jotain, mikä on pielessä.
Olen tyhmä, sitä ei tarvitse minulle kertoa...mutta jos jollakin on jotain piristävää sanottavaa, niin luen mielelläni..
Vastaukset 10
Vanhimmat
En tiedä piristääkö, mutta et ole ainut. Tekstisi olisi voinut olla yhtä hyvin minun.
Minäkään en saa eroa aikaseksi. Joskus sitä yritän, mutta se on niin tuskallista, että palaamme vähän ajan kuluttua takaisin yhteen. Yksinolo on hirveää. Tosin toisaalta yksinolo on kyllä parempaa kuin pelätä henkensä edestä.
Toisaalta jokaisessa ihmisessä on huonot puolensa. Monesti ajattelen, että pitääkö sananlasku "ei mies vaihtamalla parane" paikkansa. Välillä tunnen, että minun paikkani on juuri hänen luonaan ja tunnen oloni turvalliseksi. Toista se on riidan aikana.
Olen miettiny pääni puhki, erotakko vai ei. Kannattaako se. Mitä jos jään yksin loppuelämäkseni. Mitä jos kadun hänen jättämistään loppuelämän. Mitä jos asiat vielä selkiintyisi. Miten hänen käy, jos hänet jätän. Mitä jos kohtalo on vain tarkoittanut meidät yhteen.
Aika kuluu, eikä enää olisi päivääkään tuhlattavaksi. Elämä on kuitenkin niin lyhyt. Kärsiäkkö tässä suhteessa loppuelämän. Olisiko toinen suhde sen parempi.
Tuttua, niin tuttua... Heikoksi koin minäkin itseni, eikä eroamisesta aikaisemmin tullut mitään, vaikka monet kerrat yritin päästä irti. Mies oli hyvä puhumaan, lupailemaan muutosta ja muistuttamaan suhteemme hyvistä puolista. Lisäksi hänen rakkaudentunnustuksensa ja erosta johtuvat itsetuhoiset ajatuksensa saivat minut ajattelemaan, että juuri meidän rakkautemme on jotain niin suurta, etten sellaista voisi kenenkään muun kanssa ikinä kokeakaan. Kohtaloa mietin myös: ennen tuota suhdetta pitkään yksin eläneenä ajattelin, että tämä mies on minulle annettu ja siihen on tyydyttävä, vaikka suhde olisikin minua alistava, rajoittava ja väkivaltainen.
Luen täältä usein hätähuutoja, joissa haetaan voimia ja tukea eropäätöksen tekemiseen. Tunnistan niistä itseni, muistan hakeneeni samanlaista apua ja tukea itsekin, aikoinaan kun suhde oli hetken aikaa katkolla mustan silmän takia. Palstan lukeminen loppui yleensä siihen, että päätin jaksaa vielä aloittaa alusta ja yrittää uskoa parempaan huomiseen. Minulle ainakin kävi niin, että eropäätös vaati oman aikansa. Eivät siinä muiden järkeilyt auttaneet. Viimein vain väsyin, kyllästyin, huomasin että pelko oli musertanut minut kappaleiksi, ja tajusin, etten ole ansainnut sellaista. Se ainainen pelossa eläminen ei voi olla kohtaloni, siihen ei ole pakko alistua. Pelotti ajatella tulevaisuutta, joka tuon miehen kanssa olisi musertanut minua entisestään. Minulla oli ja on edelleen omat haaveeni tulevaisuuden suhteen: oma koti ja perhe, mutta mies ei tuohon kuvaan sopinut, joten viimein ymmärsin, että olin odottanut muutosta liian kauan. Muutosta, johon en ole enää aikoihin uskonut. Tuon uskon loppumista vain oli aika vaikea myöntää itselleen.
Omasta päätöksestä se on kiinni, vaikka omalla kohdallani apua oli kenties myös kaikesta lukemastani. Aina löytyy vielä onnettomampia kohtaloita: paljon pitempiä suhteita, joihin mahdollisesti liittyy yhteinen asunto, lapsia, väkivallasta aiheutuneita pysyviä vammoja jne. Sanotaan, että väkivallalla on taipumus raaistua ajan myötä. Niin kävi myös meidän suhteessamme ja siksi nuo vielä rankemmat kohtalot tuntuivat todennäköisiltä tulevaisuudenkuvilta minullekin. Tuli se viimeinen lyönti, viimeinen musta silmä, ja jaksoin viimein riuhtaista itseni irti.
Tunteet ovat jo laimenneet, enkä enää en edes ymmärrä itseäni. Miten olen voinut olla niin julma itseäni kohtaan, että olen suostunut katsomaan, kokemaan ja kärsimään ties mitä...! Pelottaa, kuinka lämpimät tunteet ja suhteen hyvät puolet pikkuhiljaa unohtuvat, siis se kaikki mikä sai minut kerta toisensa jälkeen ottamaan väkivaltaisen miehen takaisin. Ja yli pääsee yllättävän nopeasti, ellei anna itsensä vajota ihan pohjamutiin asti. Helppoa se ei ollut, mutta nyt näyttää jo valoisammalta.
En pidä mitenkään epätodennäköisenä vaihtoehtona sitä, että vietän lopun elämääni yksin. Mutta paremmalta tuntuu ottaa se riski kuin elää päivästä toiseen pelossa. Vasta jälkeenpäin olen tajunnut, miten paljon tuo mies elämääni rajoitti ja hallitsi. Suhteen alkuaikoina olin suunnattoman onnellinen siitä, että olin vihdoin löytänyt ihmisen, jonka kanssa saatoin olla täysin oma itseni. Miten vapauttavalta se silloin tuntuikaan! Mutta sitä jatkui vain siihen asti kunnes väkivalta astui kuvioihin mukaan. Pikkuhiljaa ja osaksi huomaamattakin aloin miettiä sanojani ja tekojani sen perusteella, mistä mies todennäköisesti hermostuisi tai vähänkään loukkaantuisi. En ollut enää oma itseni, vaan esitin miehelle sen kuoren, joka todennäköisimmin saisi vähiten kolhuja. Osan tuosta muutoksesta ymmärsin jo suhteen aikana, mutta kokonaisuudessaan se on valjennut vasta nyt kun olen vapaa olemaan oma itseni ilman väkivallan uhkaa.
Meillä on vain tämä yksi, lyhyt elämä. Sitä olen itselleni hokenut ja muistutellut, etten halua tuhlata elämääni pelkäämällä ja odottamalla muutosta, jota ei koskaan tule. Totta, täydellistä parisuhdetta ei ole eikä tule, ja riidat ovat normaali osa jokaista suhdetta, mutta älkää te muut väkivallan uhreiksi joutuneet menkö samaan lankaan kuin minä! Yleensä kun puhutaan siitä, että suhde vaatii hoitamista toimiakseen, tai että ei pidä luovuttaa heti ristiriitojen ja vastoinkäymisien edessä, ei ole kysymys väkivaltaisista parisuhteista. En väitä, etteikö väkivaltaisuuteen voisi saada apua, mutta jos muutosta miehen käytöksessä ei tapahdu, ei kannata uskoa noihin edellämainittuihin yleistyksiin. Vaikka itsensä tavallaan "uhraisikin" parisuhteen vuoksi ja tekiksi töitä sen eteen, ei väkivaltainen suhde ole sen arvoinen.
Väkivallan kokeminen murentaa minuutta, itsetuntoa, itsensä arvostamista: mitä lopulta jää jäljelle? Jos vain kärsii ja alistuu, milloin koittaa päivä, jolloin sitä "minää" ei enää ole? Olen eron jälkeen etsinyt itsestäni sitä "minää", joka olin ennen väkivallan uhriksi joutumista ja alistumista, ennen kuin tuohon mieheen edes tutustuin. Muistan sen minän yksinäisyyden ahdistamana ja epätoivoisena, masentuneena möykkynä, joka laahusti eteenpäin lähes toivonsa menettäneenä... Heti eron jälkeen minua katsoi peilistä se sama möykky, mutta kun aika teki tehtävänsä ja pääsin pahimman yli, löysin sen vahvemman minän, joka tajusi olevansa vastuussa itsestään ja elämästään. Se vahvempi ja vastuullisempi minä oli tilanteen tasalla ja onnitteli itseään siitä, että oli kerännyt itsensä ja vihdoinkin, viimeistä kertaa, sanonut, että uutta alkua tuossa väkivaltaisessa suhteessa ei enää tule, ei niin millään hinnalla.
Pitkään tuo toivonsa menettänyt möykky ja se vahvempi minä vuorottelivat. Aika tekee tehtävänsä, ja useimmiten nykyisin peilistä katsoo takaisin se vahvempi minä. Se osaa usein myös hymyillä vapaan, vahvemman ihmisen hymyä, ja mieluumminhan peilistä sellaista katsoo kuin mustaa silmää ja kyyneleitä. Olen onnellinen siitä, että osaan yhä rakastaa, kunnioittaa ja arvostaa itseäni niin paljon, että en enää alistu, en enää anna satuttaa itseäni, vaan annan itselleni mahdollisuuden olla vapaa, ehjempi ja enemmän oma itseni.
Toivottavasti edes hitunen tästä jää itämään eropäätöstä harkitsevien mieliin, vaikkei siihen akuuteimpaan hätään auttaisikaan. Iloa, valoa, voimia ja tervettä itsekkyyttä kaikille, joiden elämää väkivalta rajoittaa!
P.S. On helpompi lentää, kun heittää ylimääräisen taakan pois kyydistä.
Tuo tarinasi oli aivan kuin suoraan omasta elämästä.En enää kunnioita itseäni. Monta vuotta olen inhonnut peilikuvaani ja ajatellut, että minussa on fyysisesti ja henkisesti jotakin vikaa.Siinä oli paljon sellaista viisautta, että toivoisin, että uskoisin itsekin siihen, että pärjään ilman miestäni ja että elämässä pärjää kyllä!
Minä olen nähnyt niin paljon pahaa myös läheisteni suhteissa, että minulla on mennyt usko siihen, että mikään muu olisi parempaa...Mieheni on taas monessa suhteessa parempi kuin lähipiirissä olevat miehet. Uskon, että hän ei pettäisi minua toista kertaa, hän ei käy paljoa baareissa ja on luvannut yrittää olla ilman alkoholia, koska muuttuu aivan hirveäksi humalassa. Hän on myös luvannut yrittää, ettei enää löisi. Kuitenkin minulla on lähipiirissä suhteita, joissa mies ei osallistu kotitöihin, käy jatkuvasti baareissa ja pettää.
Pidän itseäni onnekkaana siinä suhteessa, että se mitä mieheni tekee eniten väärin on se, että hän on väkivaltainen, eikä hallitse itseään humalassa. Mutta toisaalta minä osaan pitää aika hyvin puoleni. Minä pistän niin paljon vastaan, ettei hän aina minua pysty niin kamalasti satuttamaan. Ja minä pelkään enemmän vaikkapa pettämistä kuin nyrkkiä. Henkinen väkivalta on paljon pahempaa...
Tässä minä vain yritän puolustaa miestäni ja suhdettamme. Pelottaa vaan se, että kun miehistä ei koskaan tiedä. Kuka tahansa voi olla aluksi mukava ja sitten lopulta satuttaa. En uskalla aloittaa mitään uutta!
Mutta totta on, että mieheni osaa olla myös todella ymmärtäväinen, hänessä on niin paljon ristiriitaisuuksia. Hän voi vaihtua miltei täydellisestä hirviöksi.Olen niin sekaisin kaikesta, etten tiedä yhtään mitä pitäisi tehdä!
sana on hallussa sulla!
Itse olin väkivaltaisessa suhteessa 2v, jälkeenpäin en ole ymmärtänyt mitä sellaisessa ihmisessä näin. Sitten tuli toinen suhde, jossa oli henkistä väkivaltaa. Lopetin suhteen lopulta, 4v jälkeen.
Tuli väkivallattomia ihmisiä vastaan, ja olen kiitollinen joka päivä kun saan olla pelkäämättä ja rauhassa. Vaikka tavallisissakin ihmisissä on henkisesti väkivaltaisia, ja ne yrittää kiertää. On turha luulla että ihan yksin jää, voi jäädäkin joksikin aikaa, mutta sitten voi tulla parempaa vastaan. Yksinkin on kivempaa kuin jonkun arvaamattoman kanssa, joka voi vammauttaa tai tappaa ja sekoilee
Terapiaa ja/tai lyömätön linja on olemassa väkivaltaiselle, jos ei joku ota hoitoa -kai se suhde voi olla sit siinä.
Tuo tunne ettei uskalla lähteä ei toimivasta suhteesta on kaikille eronneille tuttu asia,ei pelkästään suhteissa jossa on väkivaltaa.
Syyn tiedostaminen itselleen auttaa tekemään oikeat ratkaisut.
Yleinen syy on se että kaikki uusi pelottaa,ja vanha suhde vaikka ei toimisikaan tuntuu helpoimmalta ratkaisulta.
Yleensä tämä sekoittuu mielessä siihen että onhan tässä sittenkin hyvä välillä olla,kun on tuttu ja turvallinen olo.
Kaikki suhteet jossa on väkivaltaa on paras lopettaa heti.
Ihminen joka on antanut itselleen luvan käyttää väkivaltaa ei osaa riidellä tai ilmaista itseään toisin,siis tilanne vaan huononee ajan kuluessa.
Tässä eräs hyvä tapa testata suhdetta,ja mikäli miinuksia löytyy enemmän kannattaa harkita suhteen lopettamista.
1.vedä vihkoon keskelle jakava viiva.
2.merkitse toinen ja toinen - puoleksi.
3.Lisää hyvät puolet plussalle
4.lisää huonot puolet miinukselle.
5.Täyttele vihkoa viikon ajan,aina kun tulee mieleen joku huono tai hyvä puoli.
Lopuksi lasket voittiko hyvät vai huonot puolet.
Kannattaa mennä syvälle itseensä miettien suhdettanne,koska jos se ei toimi nyt,ei se siitä itsekseen tule toimivaksi.
Jos nyt olet pelkuri etkä uskalla lähteä väkivaltaisesta suhteesta ,se saattaa olla liian myöhäistä jo huomenna.
Hei! Ymmärrän hyvin sinua, itse olen ollut samassa tilanteessa 2 vuotta. Pelkään miestäni varsinkin kun hän on juovuksissa, koska silloin hän on todella väkivaltainen ja saa pelätä suunnilleen oman henkensä puolesta..selvinpäin en niinkään pelkää..
Järjellä ajateltuna, ollaan aivan hulluja - miksi katsotaan ja siedetään tällästä paskaa?! Kun voisi olla paljon parempaakin.
Tunteella ajateltuna, rakastaa kuitenkin toista todella paljon ja koko ajan toivoo sydämessä, että kyllä hän vielä muuttuu ja kohta kaikki on taas hyvin jne. mutta järjellä ajateltuna tiedämme, että ei se niin mene. Vaan kaikki jatkuu kuin tähänkin asti..
Eroaminen olisi paras ratkaisu. Yksin oleminen ja eläminen tuntuu todella kauhealta! Itsekkin olen "läheisriippuvainen" ja yksin olo tuntuu aivan kauhealta!
Nyt olen mieheni vankilatuomion takia saanut ja joutunut elämään yksin.. Pelkäsin aluksi että miten osaan, kun olen aina elänyt jonkun ihmisen kanssa. Mutta voin kokemuksesta sanoa, että ensimmäinen kuukausi on sellaista, että itkee toisen perään, mutta kun saat muuta ajateltavaa ja tekemistä (esim. koulu, työ, harrastus, ystävät), niin lopulta siihen tottuu!
Eikä enää ajattele edes koko miestä..
Lopulta yksin eläminen on mielestäni paljon parempaa, kuin elää jonkun kanssa, jota saa aina pelätä että mitäköhän se seuraavaksi saa päähänsä..
Hankkikaa vaikka molemmat omat asunnot, ettette asu yhdessä. Ja samalla molemmat saavat vähän omaa tilaa ja aikaa itselle. Näin on myös helpompi "opetella" asumaan ja pärjäämään yksin jne, jos joskus päättäisittekin erota!
Hyvää kevään jatkoa! :)
joillekin henkilöille ja joissain elämäntilanteissa paremmin kuin oikea rakkaussuhde. Sen kautta voi peilata esimerkiksi omia negatiivisia tunteitaan itseään kohtaan: kun oma itse harmittaa, niin toinen ihminen suorittaa konkreettisesti sen potkimisen, ei tarvitse itse. Sitten voikin asettautua säälimään itseään uhrina, eli kohdistamaan itseensä positiivisia tunteita negatiivisten sijaan.
Sellaisessa suhteessa ei myöskään tarvitse mennä kauhean lähelle toista ihmistä. Ja kun ei mene lähelle toista ihmistä, ei tarvitse päästää toista ihmistä lähelle itseään, eikä niin ollen myöskään tarvitse tutustua itse itseensä, vaan voi keskittyä tuntemaan ohimeneviä tunteita, joita väkivallan ja -vallattomuuden jatkuva vuorottelu tuottaa. Kaikki normaaliinkin suhteeseen ajoittain kuuluvat tunteet (katkeruus, yksinäisyys, harmi, kiukku) ovat ikäänkuin oikeutetumpia tilanteessa, jossa toinen tekee jotain merkkejä jättävää itseä vastaan.
Jos alkaa tutustumaan itseensä, alkaa oppia arvostamaan itseään ja tajuaa että ihmisellä on aina oikeus omiin tunteisiinsa on jo tiellä ulos viha-rakkaus-suhteen kahleista. Ihan kokemuksesta puhun.
pois siitä suhteesta,ei kannata jäädä parempaa varmaan sulle tarjolla kuin missä nyt olet,kaikki ei lyö vaikka kuinka räyhäät miehelle ei saa koskea toiseen,vaikka mitä tekisit.
holisti-isän lapsena ihmettelen edelleen ettei äiti lähtenyt aiemmin pois.jos se muuttuu joopa joo.katkeruus ei hellitä vaikka ennen kuolemaansa sain puhuttua ja raivottua pahaa oloani.ei auta meni niin paljon elämää hukkaan. yksi terrorisoi koko perhettä.kaikki tietää juopon uhkailut pieksämiset jne.nyt tietää jo vastaantulijasta polttaako juoko pieksääkö onko a-luokan kansalainen vai se säälittävä b.ihmistuntemus on kummasti kasvanut.neuvon jos ette osaa lähteä älkää tehkä lapsia siis ei enää lapsia katsomaan sitä muuttumisleikkiä.kaikki tietää et ne tyypit pahenee vain vuosien myötä.olen nelikymppinen.