Täällä on lukemani perusteella melko paljon samassa tilanteessa olevia ihmisiä. Olen Helsingissä asuva kaunis ja näyttävä nainen, enkä ole koskaan seurustellut tai ollut sängyssä miehen kanssa. Olen kuitenkin tapaillut monia miehiä ja käynyt treffeillä silloin tällöin 16-vuotiaasta saakka. Luonteeltani olen fiksu ja mukava, muut huomioon ottava ihminen. Etenkin nuorempana olen kuitenkin jännittänyt paljon sosiaalisia tilanteita. Nykyään olen saanut itsevarmuutta, enkä jännitä enää niin paljon.
Olenko sitten ollut miehen etsinnän suhteen täysin passiivinen? En ole. Nuorempana tapasin muutaman miehen internetistä, olen käynyt kahviloissa ja baareissa ns. haku päällä, lähettänyt viestejä muutamille minua kiinnostaneille miehille ja etenkin kesäisin viettänyt paljon aikaa yleisillä paikoilla, kuten Esplanadin puistossa toivoen, että joku mukava mies tulisi puhumaan. Näistä edellä mainituista keinoista on seurannut muutamia treffejä, jotka ovat kuitenkin jääneet 1-3 tapaamiseen.
Varsinaisia syitä sinkkuuteeni ovat kuitenkin seuraavat. Mies kiinnostuu ja minä en tai toisinpäin, yhteisen kielen puuttuminen (mies on ulkomaalainen ja puhuu englantia), kemian puuttuminen tai toisen ulkonäkö ei miellytä, erilainen elämäntilanne, erilaiset arvot tai elämäntyyli (mies uskoo Jumalaan, itse ateisti tai muuten ei löydy mitään yhteistä.)
Olen tullut siihen tulokseen, että ihmiset ovat seurusteluasioiden suhteen hyvin erilaisia. Jotkut aloittavat 15, jotkut 25 ja jotkut 35- vuotiaana. Ikisinkkuja löytyy varmaan lähes jokaisen tuttavapiiristä, oma tätinkin on lähes 40, eikä käytännössä koskaan seurustellut. Omaa tilannettani vaikeuttaa se, että olen kaunis. Miehet eivät ehkä uskalla lähestyä tai ajattelevat, että olen varattu. Lisäksi tunnen alemmuudentuntoa itseäni "rumempia" kohtaan, jotka seurustelevat. Toisaalta heidän kumppaninsa harvoin miellyttävät omaa silmääni.
Ottakaa kantaa ja kertokaa omia tarinoitanne!
Olenko sitten ollut miehen etsinnän suhteen täysin passiivinen? En ole. Nuorempana tapasin muutaman miehen internetistä, olen käynyt kahviloissa ja baareissa ns. haku päällä, lähettänyt viestejä muutamille minua kiinnostaneille miehille ja etenkin kesäisin viettänyt paljon aikaa yleisillä paikoilla, kuten Esplanadin puistossa toivoen, että joku mukava mies tulisi puhumaan. Näistä edellä mainituista keinoista on seurannut muutamia treffejä, jotka ovat kuitenkin jääneet 1-3 tapaamiseen.
Varsinaisia syitä sinkkuuteeni ovat kuitenkin seuraavat. Mies kiinnostuu ja minä en tai toisinpäin, yhteisen kielen puuttuminen (mies on ulkomaalainen ja puhuu englantia), kemian puuttuminen tai toisen ulkonäkö ei miellytä, erilainen elämäntilanne, erilaiset arvot tai elämäntyyli (mies uskoo Jumalaan, itse ateisti tai muuten ei löydy mitään yhteistä.)
Olen tullut siihen tulokseen, että ihmiset ovat seurusteluasioiden suhteen hyvin erilaisia. Jotkut aloittavat 15, jotkut 25 ja jotkut 35- vuotiaana. Ikisinkkuja löytyy varmaan lähes jokaisen tuttavapiiristä, oma tätinkin on lähes 40, eikä käytännössä koskaan seurustellut. Omaa tilannettani vaikeuttaa se, että olen kaunis. Miehet eivät ehkä uskalla lähestyä tai ajattelevat, että olen varattu. Lisäksi tunnen alemmuudentuntoa itseäni "rumempia" kohtaan, jotka seurustelevat. Toisaalta heidän kumppaninsa harvoin miellyttävät omaa silmääni.
Ottakaa kantaa ja kertokaa omia tarinoitanne!
Vastaukset 8
Vanhimmat
Niinhän se on, että miehet valitsee baareista vaan ne rumat, ja kauniit jää yksin.
Mutta onhan se paljon mukavampaa olla yksin kauniina kun rumana ?
englantia? Vai ovatko ne ulkomaalaiset miehet jotain elintasopakolaisia Afrikasta ja osaavat vain pari sanaa englantia?
Olen varma, että sinä vielä löydät sen "herra oikean".
Kyllä hyviäkin miehiä on varmasti tarjolla joista myös sinä olet kiinnostunut ja joilla on samansuuntaiset arvot kuin sinulla.
Tiedän tunteen, sen oikean odottaminen ei ole mitään kivaa, mutta toivotaan että se kannattaa.
Viimeinen asia on kuitenkin vaipua epätoivoon, enkä tosin usko että oletkaan vaipumassa.
Muista kuitenkin: parempi yksin kun p****n kaverin kanssa.
Alussa lämpenin kirjoituksellesi, mutta viimeinen kappale pudotti sympatiat -1000 asteeseen.
Ikä tulee opettamaan sinulle, että kauneus katoaa ja henkiset arvot jäävät.
Itse olen kyllä huomannut, että kyllä ne miehet uskaltavat kauniita naisia lähestyä. Riippuu pikälti naisen asenteesta, miten miehet suhtautuvat.
ehkäpä ne miehet huomaa paremmin sen sisäisen kauneuden.Minua ainakin häiritsi tuo korostamasi oma "kauneutesi".Voi olla,että oletkin kaunis,mutta jos tietää sen liian tarkkaan,muuttuu itseään täynnä olevaksi.Vaikea sanoa mikä eniten miehiä kiinnostaa,kun itse nainen olen.Uskoisin,että iloinen ja ystävällinen olemus eniten kuitenkin.Se jos mikä kaunistaa eniten,ei se ulkokuori.
on...
Ei ketään kiinnosta lähestyä ihmistä jonka nenästä sataa vettä sisälle...
En toki tiedä onko ko. henkilö tällainen, mut...
Olen siis viestin aloittaja ja ihmiset ovat kritisoineet sitä, että korostin kauneuttani. Olen huomannut, että suomalaiset ovat muutenkin yleisesti ottaen melko kateellisuuteen taipuvaisia, joten on loogista että etenkin naisia ärsyttää se, että joku nainen kuvailee itseään kauniiksi. Monet naiset ovat kohdelleet minua ikävästi, koska ovat kateellisia. Ja toki tähän vedettiin sekin, että kauniit ihmiset ylpistyvät helposti, ja sellaisia ihmisiä miehet eivät halua lähestyä. Totuus kuitenkin on se, että monet kauniit naiset ovat yllättävän epävarmoja. Niin sanottu kylmä ja kopea ulkokuori voi pitää sisällään hyvin epävarman ihmisen, joka sisimmässään hakee muiden hyväksyntää.
Itse en kuitenkaan pidä itseäni mitenkään ylpeänä. Ja tiedän, että en ole kaikkien miesten tyyppiä koska makuja on monia.
Tämä asia ei taida selvitä kuin ottamalla siitä todella selvää.
Miten on, lähtisitkö kanssani vaikkapa leffaan?
Ei lupauksia ei sitoomuksia, vain viaton elokuva ja vaikkapa kuppi kahvia/teetä?