Nyt mun mitta on täysi tän miehen ettimisen ja sen oikean kohdalle osumisen suhteen. Vaikka oon yrittäny kaikki temput niin ei onnistu, ei vaan löydy riittävän voimakasta molemminpuoleista kiinnostusta. Koetan hymyillä, flirttailla, tehdä tuttavuutta ja olla aktiivinen, mutta silti aina loppupeleissä tulos on nolla. Sit oon ollu myös tekemättä mitään, mut se lienee huonoin vaihtoehto koska silloin ei ainakaan tapahdu mitään. Helvetti, mä en jaksa enää pistää tikkua ristiin tän asian eteen, vaan päätin, että lopetan miehille flirttailun, hymyilemisen, silmiin kattomisen, tuttavuuden tekemisen ja kaiken sellaisen, mikä edesauttais kumppanin löytymistä. Myös baareissa juoksemista on vähentäny huimasti, ei sieltäkään ikinä oo mitään erityistä löytyny. Eli päätin, että antaa olla, senkin energian mitä siihen puuhaan oon tuhlannu, voisin oikeasti käyttää paljon hyödyllisemminkin. Olenkin jo uuden asenteen omaksumisen myötä huomannu, miten helppoa elämä nykyään on kun ei tarvi enää stressata tai yrittää mitään, vaan voi olla reilusti oma ittensä :) Tietty haittapuolena tässä "uudessa elämässä" on sitten se, että selibaatissa joutuu elämään, miehen kosketuksesta voi vaan uneksia ja romantiikannälkäänsä ja läheisyyden kaipuuseensa pitää tuijotella joko parisuhdeleffoja tai lukee jotain ihmissuhteisiin ja seksiin liittyvää kirjallisuutta, mutta se kai pitää vaan hyväksyä. Ja kai nää halut ja kyky rakastaa tukahtuu ja vaimenee jossain vaiheessa kun tarpeeks kauan on ollu ilman. Mut toisaalta, ehkä mä löydän elämääni sisältöä sitten jostain muualta, nythän mulla on jääny huikeasti uutta energiaa käyttööni kun oon luovuttanu kumppanin löytymisen suhteen. Sillä miksi tuhlata energiaansa sellaiseen asiaan, mikä ei tuota tulosta, on äärimmäisen kuluttavaa eikä anna edes onnistumisen elämyksiä. Ja rehellisesti sanottuna, olen alkanut vakavasti uskomaan siihen, että mulle ei oikeasti varmaan edes ole olemassa ketään, joten miksi sitten hakata jatkuvasti päätään seinään... Koska miten voisin edes löytää sen oikean puoliskoni, jos mut on jo valmiiksi tuomittu parittomaksi, eikä sitä rakkautta ja puuttuvaa paria ole mulle edes olemassakaan...
Nyt riittää!
Kyllästynyt nainen
101164
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 10
Vanhimmat
suinkaan parittomaksi ole luotu ja eikä myöskään muuteman epäonnistuneen yrityksen jälkeen kannata kirvestä kaivoon heittää :o)
Tuskin tuosta kumppanin etsimisestä ikuna tulee helppoa ja vaivatonta vaikka kuinka sitä yrittäisi. Ei sen helppoa kuulukkaan olla mutta joskus kieltämättä tuntuu siltä että totaalinen luovuttaminen olisi helpompaa.
Useimmiten juuri tuo omaksi itsekseen muuttuminen on se oikea ratkaisu mikä saattaa johtaa johonkin, asiat voivat mennä omalla painollaan eteenpäin niin ettei huomaakkaan. Samalla kuitenkin pitäisi muistaa vilkuilla ymärilleen siinä toivossa että olisikohan se tuo vastaantulija ?
Tuo ´"liiallinen" aktiivisuus ja hekeminen voi olla juuri se tekijä miksi hommat ei ota onnistuakseen, sitä joku varteenotettava ehdokas voi pian pelästyä kun huomaakin yhtäkkiä et toinenhan etsiikin itselleen kumppania vakavasti ?
Ihminen ei ole kuitenkaan luotu yksineläjäksi vaan aina sitä jossain vaiheessa haluaa sitä toisen läheisyyttä ja kosketusta. Vaikka monet saattavat toisinkin väittää.
Minäkin tuon samaisen ongelman kanssa tässä jo paininut jonkin aikaa mutta ei vaan tunnu kohdalle löytyvän sitä joka tunteet herättää oikealla tavalla. No pidän kuitenkin silmiä auki ja katson jokaista että olisiko hän tuo oikea paketti :o)
ota yhteys [email protected] katsotaan mitä kehittyy.
Juu, samaa mieltä oon, ettei energiaa kannata turhaan tuhlata miehen/naisen ettimiseen, jos ei oo ottaakseen. Ja yleensähän sanotaan, ettei se kumppani ettimällä löydy, vaan se tulee kun sitä vähiten odottaa :) Näin minäkin uskon vahvasti. Kivaa keväänodotusta ilman miehenmetsästysmeininkiä!!
kaikkea muuta paitsi miehiä. Luovutin jos sitä nyt voi edes luopumiseksi sanoa, kun mitään ei koskaan ollutkaan, mutta luovutin turhasta yrittämisestä ja itseni kiusaamisesta. En ole saanut mitään kovin kummoista uutta sisältöä elämään, mutta turhautumisesta ja energiantuhlauksesta ja itsetunnon tallaamisesta olen päässyt jo aika hyvin pois. Se on kuitenkin ihan kohtalainen tulos. :) Minä en edes osaa kaikkia "temppuja". Siksikin se oli niin saamatonta hommaa.
Aktiivisuus on karkoittanut nekin pois, mitä ei sitten muuten ajanut olemuksella tiehensä, vaikka koin olevani passiivisempi kuin yksikään nainen jonka tunnen. Minäkin lopetin jossain vaiheessa kaikenlaisen yrittämisen ja huomasin, ettei se elämää paljon mitenkään muuta, paitsi oma olo on tasaisempi. Jotenkin se on niin typerää vain vuosikausia kokeilla milloin mitenkin huonolla keinolla. Hyvistä keinoista en tiedä, kun eivät ole toimineet.
Ei ne kyvyt tai luonteenpiirteet tai halu rakastaa lähde, mutta siltikin voi itse paremmin, kun luovuttaa etsimästä. Päätään ei tarvitse hakata ikuisesti seinään. Seinään ei tule reikiä vaan päähän.
Siinä mielessä huono puoli edelleen on se, että olen reilusti tylsänä ja täysin passiivinen muutenkin, jos näenkin miehiä jossakin. Koomisinta on, että ne kokee mut sitten liian ylpeäksi, vaikka aiemmin ei olisi mitenkään noteerannut muutenkaan, jos olisin tanssinut alasti niiden edessä.
En tiedä onko minullekaan ketään. Ehkä on ehkä ei. Mutta en kuitenkaan enää viitsi laittaa tikkua ristiin ja vielä tunnustan sen suoraan. Miksi minun pitäisi valita elämään jatkuvaa turhautumista vuosikaupalla, pettymyksiä ja hirveää itsekriittisyyttä aina, kun ei kerran kelpaa. Miehet valittavat, ettei tee aloitteita, mutta ensin pitää olla edes jossakin miehiä joille tehdä ne aloitteita. Eihän niitä ole, eikä vielä puhuta edes kiinnostavista miehistä, kun ei ole edes tylsiä. Eikä tästä enää paremmaksi ja ihanammaksi ihmiseksi ainakaan muutu. Miksi pitäisi aina elää vain sitä varten, että ehkä joskus mahdollisesti tulevaisuudessa, jos neljänkymmenen vuoden kuluttua tapahtuisi jotakin.
Täällä mies ajattelee aivan samoin ajatuksin.Haluaisitko vaihtaa ajatuksia tästä kaikesta, mihin voisi kirjoittaa???
AIVAN SAMAA MIELTÄ...ETSIMÄLLÄ EI LÖYDY, VANHAA SANONTAA ON USKOTTAVA...JOTEN, PIHALLE JA AURINKOON ENERGIAA KERÄÄMÄÄN!
Viimeksi äsken mietin just sanatarkasti samoin näitä samoja asioita (ja monet kerrat aiemminkin). Olen myös luovuttanut ja uskon, että tämä on kohtaloni. Juuri samalla tavalla toimin aiemmin kuin sinä - treffeilläkin tuli käytyä parikymmentä kertaa sekä sokkona, että kuvan kanssa. Kapakatkin tuttuja. Vaan eipä ole miltään foorumilta löytynyt sellaista, että kiinnostus olisi molemminpuolin (painotus sanalla molemminpuolin) ollut riittävää. Aina jomminkummin päin tai ei kumpikaan.
Kyllä nyt todellakin on rutkasti enemmän aikaa ja energiaa käytettävissä, kun on luopunut tuosta jatkuvasta etsinnästä ja sen vaatimista toimenpiteistä. Uskon myös, että aikansa kun yksin on ja selibaatissa (kohta puolitoista vuotta), niin alkaa se kiinnostus vastakkaiseen sukupuoleen hälvetä. Kaikkeen tottuu, kun on pakko. Sitä vaan jotenkin hyväksyy sen tosiasian, että kaikille ei löydy koskaan pysyvää kumppania (kuulun siihen "vähemmistöön").
Tämä tila ei ole varsinaisesti itse valittu, mutta pakon sanelemana hyväksytty. Mitä muuta sitä enää voisikaan, kun kaikki käytettävissä olevat keinot jo kokeiltu (netti, kapakat, harrastukset, tuttavapiiri, työpaikka - ei mistään mitään mahdollisuuksia löytää). Jos joku nyt väittää, että liian ronkeli, kukaan ei kelpaa. Niin asia ei näin ole. Ei vaan voi väkisin kiinnostua kenestäkään, vaikka ensin yrittäisikin. Ei siitä mitään tule.
Täytyy vaan kääntää tämäkin asia positiiviseksi, onhan sinkkuudessa paljon hyviäkin puolia. Huonomminkin voisi asiat olla - on sentään työ, koulutus, lemmikit, kiva kämppä, ystäviä, harrastuksia. Kaikka ei valitettavasti voi saada. Helpommalla pääsee (mielenrauha) kun tämän hyväksyy. Hyvä niille jotka ovat muutakin löytäneet.
Tässä on itsekin luovuttamista miettinyt. Tuntuu juuri tuolta turhalta ressiltä, kun ei mitään millään saa, vaikka tosissaan tahtoo ja yrittää. Ei onnistu, sitten nyppii, on pahalla päällä muutenkin.
Mutta enhän luovuta... vielä.
Oot varmaankin vielä suht.nuori ja jaksat yrittää, kivat sulle. Minä taas olen jo sen verran "iäkäs" (40v) etten enää jaksa, kun ei tähän ikään ole löytynyt niin tuskinpa enää löytykään. Seurustellut kyllä olen, pitkäänkin (pisin yli 8v), mutta "elämän miestä" ei vaan ole löytynyt noiden seurustelukumppaneidenkaan joukosta. Nyt puolitoista vuotta sinkkuna ja sille tielle jään. Sinulla saattaa olla vielä toivoa...
On niin helppoa - toisaalta. Jostain jää paitsi, mutta niinhän se aina on:)