Lappeenrannan teloitukset

koska pakeneva yksikkö oli tehnyt mielestään oikein eikä katunut.

Lappeenrannassa suoritettiin jo vuonna 1918 punaisten teloituksia, harvat jo löytyneet luurangot (kaksi pääkalloa ja kylkiluita)
saattavat olla siis jo vuodelta 1918 tai muulta ajalta.

Se on totta että rintamakarkuruudesta tilanteen mukaan usein teloitettiin, kuten laki silloin sanoi, ei rintamakarkureita voinut vain pistää vankilaan suojaan viideksi vuodeksi ja jättää siihen.

Velvollisuus velvoitti sekä sotilaita että upseereita.

Täytyy muistaa että kun teloitettava kaatuu kuolleena maahan, loppuu hänen maallinen taipaleensa, mutta tuomion antanut tuomari/upseeri ja teloittajat joutuvat kantamaan taakkansa tehdystä työstä kunnes heidän aikansa koittaa. Useat heistä pitivät itsensä koossa muistellen että he tekivät sen mihin heidät määrättiin ja mihin aika pakotti.

Kuollut ei enään kärsi tai tunne, mutta se joka vetää viimeisenä liipasimesta saa raskaan taakan.
He eivät ampuneet vihollista, vaan oman sotilaan, josta oli tullut maanpetturi.

Varmaan siksi salattiin, että laki, joka oikeutti pikaoikeudenkäynnit ja ampumiset tuli voimaan vasta kun suuri osa murhatuista oli jo ammuttu. Jos laki olisi ollut voimassa, niin kyseessä olisivat olleet lailliset teloitukset.

oli toisaalta välttää paniikkia, ja toisaalta, estää laajempi kapina, ts. jotta syytetyiltä saataisiin aseet pois. Aseeton kun on helpompi teloittaa, kun ei ammu takaisin.

Vuoteen 1944 liittyy niin paljon salailua ja dokumenttien hävitystä, että asiat on nyt viimeistään pengottava.

Aikalainen, akateemikko Kustaa Vilkuna oli sensuurissa töissä tuona aikana, ja hän kauhisteli jo silloin päättäjien vimmaa päästä eroon historiallisesta materiaalista.

http://www.tsl.fi/~perinne/tyovaentutkimus/2000/tuomitut.htm

Jukka Lindstedt: Kuolemaan tuomitut. Kuolemanrangaistukset Suomessa toisen maailmansodan aikana. Suomalaisen lakimiesyhdistyksen julkaisuja, A-sarja N:o 221, Helsinki 1999.

Kuolemantuomiolla on aina syynsä

Jukka Lindstedtin väitöskirja tarjoaa entistä tarkempaa tietoa viime sotien aikana maassamme tuomituista ja täytäntöön pannuista kuolemanrangaistuksista. Työn oikeushistoriallisen luonteen vuoksi pääpaino on asiakirjalähteisiin pohjautuvassa oikeudenkäytön tarkastelussa; lisäksi teos sisältää laajan johdattelun aiheeseen sekä suomalaisen oikeushistorian että kansainvälisten vertailujen avulla.

Väitöstilaisuudessaan Lindstedt puolusti työn laajuutta aiheen vaatimuksilla: on vaikea ymmärtää sota-ajan oloja ja toimintaa tuntematta kuolemanrangaistuksen lähihistoriaa Suomessa. 20- ja 30-luvuilla haluttiin maassamme lisätä kuolemanrangaistuksen käyttöä. Erityisesti tietyt tunnetut murhatapaukset olivat herättäneet huomiota julkisessa keskustelussa. Viimeinen teloitus ”normaaleissa oloissa” oli kuitenkin toimeenpantu jo vuonna 1826. Tästä aiheutui joidenkin oikeustieteilijöiden mukaan tilanne, jossa laki oli käyttämättömänä kumoutunut. Lakiesityksiin johtaneet hankkeet kuolemanrangaistuksen laajentamiseksi koskivat lähinnä poliittisina pidettäviä rikoksia, ja varsinkin IKL oli kuolemanrangaistuksen kannalla. Linjaukset olivat siis ihmisten mielissä selvinä ennen talvisodan syttymistä.

Sodanaikaisten kuolemanrangaistusten lukumäärän Lindstedt katsoo selvittäneensä niin tyhjentävästi kuin se asiakirjojen valossa on mahdollista. Nämä, nykyisin julkiset asiakirjat ovat hänen mukaansa hyvin säilyneet, eli tutkimuksen johtopäätökset perustuvat kattavaan aineistoon. Asiakirja-aineiston lisäksi Lindstedt viittaa myös suulliseen materiaaliin, mutta hänen tutkimusotteessaan sillä on vain täydentävä luonne.

Toinen keskeinen tutkimusongelma on kuolemanrangaistuksia tuomittaessa ja täytäntöön pantaessa noudatetun menettelyn tarkastelu, erityisesti syytetyn oikeustur­van kannalta. Varsinkin tässä yhteydessä Lindstedt kuljettaa yleisempien kysymysten tarkastelun rinnalla myös yksittäisten syytettyjen kohtaloita, joista avautuu näkymä sodanaikaisen lainkäytön kenttään.

Kuolemanrangaistuksen merkitystä Lindstedt arvioi sekä sota-aikana erityisesti että yhteiskunnassa yleensä. Yhtenä tutkimuksen kannalta olennaisena esimerkkinä hän käyttää kesän 1944 torjuntataistelujen tilannetta. Neuvostoliiton suurhyökkäyksen alettua kesäkuussa karkurien määrä nousi huomattavasti. Karkuruutta lähdettiin torjumaan mahdollistamalla entistä helpommat kuolemantuomiot tästä rikoksesta. Laki astui voi­maan 4. 7. 1944, ja sitä alettiin sovel­taa välittömästi, yhdessä tapauk­ses­sa jo päivää liian aikaisin. Karku­rien määrä oli kuitenkin kääntynyt laskuun jo kesäkuun lopussa, joten kuolemanrangaistuksilla ei tähän ollut tarkoitettua vaikutusta.

Vastaavalla päättelyllä arvioidaan ”Lappeenrannan salaisuuksia” eli oletettuja Lappeenrannan joukkoteloituksia kesällä 1944. Mikään alkuperäinen asiakirjalähde ei näitä teloituksia Lindstedtin mukaan tunne, ja ne ovat ristiriidassa muista te­loituksista saatavilla olevien tieto­jen kanssa. Viitaten asiakirjojen hy­vään säilymiseen, pyrkimykseen tie­dottaa joukoille toimeenpannuista kuolemantuomioista pelotevai­ku­tuksen saavuttamiseksi sekä viranomaisten ilmoitusvelvollisuuteen eri tahoille Lindstedt toteaa, että tämänkaltaisia, ”huhuihin rinnastuvia” tietoja ei voida ottaa historiantutkimuksen lähtökohdaksi. Tämä on linjassa muiden tutkimuksellisten ratkaisujen kanssa: Lindstedt tuntee esim. Ulla-Maija Peltosen väitöskirjan Punakapinan muistot, jossa huhut ovat relevantti tutkimuskohde, mutta ei lähde vastaavien tulkintojen tielle.

Lindstedt kuvaa yksityiskohtaisesti teloitettujen ruumiiden käsittelyä. Maassa, jossa jokainen kaatunut pyrittiin tuomaan kotiseudulle haudattavaksi, teloitetun ruumista ei ensisijaisesti haluttu luovuttaa omaisille silloinkaan, kun teloitus oli tapahtunut sotatoimialueen ulkopuolella. Lisäksi teloitettujen ruumiita ei toimitettu kaatuneiden evakuoimiskeskuksiin kuten tavallisesti meneteltiin. Syynä tähän on epäilemättä ollut sama pelko kuin punaisten kaatuneiden muistomerkkien tuhoamisessa ja kieltämisessä pari vuosikymmentä aiemmin: haudoista ei haluttu uusia muisto- ja kokoontumispaikkoja. Kansainvälinen vertailu tekee ratkaisusta julmemman kuin miltä sen suomalaisesta näkökulmasta vaikuttaa: Yhdysvaltain ja Ison-Britannian armeijoissa oli käytäntönä toimittaa jokainen ruumis omaisille välittömästi. Voidaankin ajatella, että siinä missä teloitettu oli oman rangaistuksensa saanut, tuomio jatkui omaisten ahdistuksena. Lopulta, viimeistään sodan päätyttyä, omaiset saivat vainajansa kotiseudulle – ja hautajaisista tuli julkisia tapahtumia.

Yksi tutkimuksen keskeinen johtopäätös on, että Suomessa viime sotien aikana toimineet sotatuomioistuimet toimivat laillisesti ja riippumattomasti. Toisin kuin monissa muissa maissa, esim. kenttäoikeuksien tuomiot eivät edellyttäneet sotilasesimiehen hyväksyntää, mikä osaltaan paransi syytetyn oikeusturvaa. Erilaisia painostusyrityksiä esiintyi, mutta Lindstedtin mukaan nämä olivat pääsääntöisesti turhia. Pikaoikeudet olivat tältä kannalta ongelmallisempia, mutta niissä annettiin vain 5 % kuolemantuomioista.

Ehdoton valtaosa kuolemaan tuomituista ja teloitetuista oli vakoilusta syytettyjä Neuvostoliiton kansalaisia (71 ja 78 prosenttia). Heidän mahdollisuutensa armahdukseen olivat myös kaikkein vähäisimmät. Suomen kielen taidolla on ollut oma merkityksensä muutoksenhakuprosessissa. Myös syy­tettyjen valitusoikeutta pyrittiin oikeusprosessin nopeuttamiseksi rajoittamaan. Suurimmat väärinkäytökset tapahtuivat ilmeisesti muualla kuin varsinaisen oikeudenkäytön piirissä: esimerkiksi valtiollisen poliisin laatimiin maanpetosjutun tutkintapöytäkirjoihin saa­tettiin lisätä laaja johdanto SKP:n pyrkimyksistä ja propagan­das­ta, joiden kanssa syytetyllä ei ollut mitään suoranaista tekemistä. Näillä toimilla ei kuitenkaan välttämättä ollut vaikutusta tuomioistuinten päätöksiin.

Lindstedtin teos selvittää kiitettävällä tavalla tutkimusongelmiksi määritellyt kysymykset. Lisäksi erityisen kiitoksen ansaitsee teoksen hyvä ja sujuva kieli, joka aiheen ja käsittelytavan huomioon ottaen on erittäin tärkeää. Kuten Lindstedt esipuheessaan toteaa, poliittisen johdon toimet ja sotatapahtumat on Suomessa viime sotien osalta jo varsin tarkkaan tutkittu. Sen sijaan hallinnolliset kysymykset ja sodan vaikutus siviiliväestöön ovat pitkään olleet lähinnä muistelmakirjallisuuden varassa. Tätä tutkimuksellista aukkoa paikkaa myös Kuolemaan tuomitut.