Olen totaalisen rikki ja silti edelleen rakastunut. Seurustelin vielä 3kk sitten elämäni rakkauden kanssa, mutta 3kk sitten pääasiassa molempien työkiireiden takia aiheutuneet riidat ajoivat tyttöystäväni ratkaisuun, että hän haluaa aikaa itselleen.
Tuon 3kk "eron" aikana olemme nähneet useasti ja minun on vaikea ymmärtää, mihin hän tarvitsee aikaa, koska kuitenkin hän jaksaa mainostaa, että toivoo vielä kaiken korjaantuvan välillämme.
Kuitekin hänen tapansa ottaa tuo aika itselleen on hukuttautua töihin ja olla ajattelematta "parisuhteemme" ongelmia. Olen yrittänyt liiankin kanssa puhua hänen kanssaan niistä, koska en todennäköisesti miehenä osaa ymmärtää miten "meidän ongelmat" ovat niin ylitsepääsemättömiä parisuhteen jatkumiselle. Tiedän sen myös ärsyttävän häntä, koska hän ei pysty käsittelemään asioita kuulemma niin. Mitään kolmansia osapuolia tässä suhteessa ei ole vaikka ongelmien ilmaantuessa niin aluksi epäilinkin, joka oli myös syynä tyttöystäväni mielestä "luottamuksen" katoamiseen välilltämme.
En tiedä mitä minun pitäisi ajatella, koska ne hetket mitkä vietämme yhdessä ovat hauskoja molemmille, mutta se ei vaan riitä minulle. Kaipaan häntä jatkuvasti ja se vaikuttaa myös negatiivisesti työhöni ja arkeen. Ja kun olen pahalla tuulella, koska en näe rakastani tuskastun helposti ja puran sen häneen esim. puhelimitse, jolloin syntyy uusia riitoja ja näin olemme oravapyörässä josta ei näytä olevan ulospääsyä.
Välillä tekisi mieli luovuttaa, koska kolme kuukautta "välitilassa" tuntuu ikuisuudelta. Mutta sitten tunnen taas ne pari ylimääräistä sydämmenlyöntiä kun näenkin hänet..ja nainenkin sanoo kaipaavansa aikoja jolloin meillä oli kaikki hyvin.
Mitä siis tehdä... onko kenelläkään kokemuksia vastaavasta tilanteesta
T: Neuvoton
Tuon 3kk "eron" aikana olemme nähneet useasti ja minun on vaikea ymmärtää, mihin hän tarvitsee aikaa, koska kuitenkin hän jaksaa mainostaa, että toivoo vielä kaiken korjaantuvan välillämme.
Kuitekin hänen tapansa ottaa tuo aika itselleen on hukuttautua töihin ja olla ajattelematta "parisuhteemme" ongelmia. Olen yrittänyt liiankin kanssa puhua hänen kanssaan niistä, koska en todennäköisesti miehenä osaa ymmärtää miten "meidän ongelmat" ovat niin ylitsepääsemättömiä parisuhteen jatkumiselle. Tiedän sen myös ärsyttävän häntä, koska hän ei pysty käsittelemään asioita kuulemma niin. Mitään kolmansia osapuolia tässä suhteessa ei ole vaikka ongelmien ilmaantuessa niin aluksi epäilinkin, joka oli myös syynä tyttöystäväni mielestä "luottamuksen" katoamiseen välilltämme.
En tiedä mitä minun pitäisi ajatella, koska ne hetket mitkä vietämme yhdessä ovat hauskoja molemmille, mutta se ei vaan riitä minulle. Kaipaan häntä jatkuvasti ja se vaikuttaa myös negatiivisesti työhöni ja arkeen. Ja kun olen pahalla tuulella, koska en näe rakastani tuskastun helposti ja puran sen häneen esim. puhelimitse, jolloin syntyy uusia riitoja ja näin olemme oravapyörässä josta ei näytä olevan ulospääsyä.
Välillä tekisi mieli luovuttaa, koska kolme kuukautta "välitilassa" tuntuu ikuisuudelta. Mutta sitten tunnen taas ne pari ylimääräistä sydämmenlyöntiä kun näenkin hänet..ja nainenkin sanoo kaipaavansa aikoja jolloin meillä oli kaikki hyvin.
Mitä siis tehdä... onko kenelläkään kokemuksia vastaavasta tilanteesta
T: Neuvoton
Vastaukset 3
Vanhimmat
Tuota riitelemisen oravanpyörää on tosi vaikea saada katkeamaan kun sen kerran aloittaa oikein kunnolla. Siinä tahtoo purkautua sitten kerralla koko suhteen pituiset kaunat ja pettymykset ja uusista riidoista saa taas uutta vettä myllyyn.
En usko henk. koht. eron jälkeiseen yhdessäoloon.
Tai sitten suhteen on muututtava totaalisesti ja molempien se myös hyväksyttävä ja tajuttava.
Muuten vanhat ongelmat on taas pian edessä.
Olen toki kuullut että sekin onnistuu, mikään ei ole mahdotonta ja jokainen parisuhde on ainutkertainen ja yksilöllinen.
Erillään asuminen ilman asioiden käsittelyä ei kuitenkaan tuo juttuun mitään uutta, joten puhuminen taitaa olla se avain eteenpäin.
Niin fraasilta kuin se kuulostaakin.
Tsemppiä sinulle!
No, kuvitellaanpas vaikka, että rakkaallasi oli aina huono omatuntokin siitä, että hän aloitti tai meni mukaan itsekin niihin tyhjänpäiväisiinkin kinoihin, joista sitten paisui kunnon riitojakin kun ei muutakaa osattu, JA kantoi niistä päälle jääneen pahan olonsa työpaikalleenkin, jossa taas pitäisi olla tehokas, joustava, jaksava ja energinen hela tiden. Eihän sellaista syyllisyyttä jaksa kovin kauan kantaa.
Kun hän ei sitten muutakaan vielä tässä elämänvaiheessa ja iässä osannut tehdä, hän päätti järkevästi vaan keskittyä kunnolla yhteen asiaan kerrallaan, eli tällä hetkellä työhönsä ja kenties uran luomiseen tms.
Tunnesotkuja ei silloin tarvitse sietää, te vaan seurustelette silloin tällöin, pidätte hauskaa ja nautitte toistenne seurasta jne. Hyvä vastapaino duunille, joka juuri nyt on ykkössijalla.
Ihan loogista. Eikä takuulla helppo päätös. Varmasti hän katuukin sitä toisinaan rankastikin. Mutta päätös kumminkin, kun päätös kerran piti tehdä.
Jossakin vaiheessa se duuni ja puurtaminen sitten jää kakkoseksi ja rakkaudelle ja ihmissuhteille avautuu enemmän tilaa.
Oletko sinä silloin enää satavilla, se varmaan pelottaa häntäkin juuri nyt...
Säkin tiedostat jo niin loistavasti asioita, ongelmien syntykuvioita jne., että teillä on kaikki mahikset elää tulevaisuudessa täyttä parisuhde-elämää yhdessä.
Sun kannattaakin nyt käyttää sitä samaa tietoisuuttasi hankkiaksesi itsellesi muita väyliä esim. purkaa pettymystä, turhautumista, kiukkua jne., ettei se ainut väylä ole se sun läheisin ihmissuhteesi.
Hanki itsellesi harrastus tai kaksikin. Puhu mieskavereillesi. Kirjoittele tänne. Mitä vaan, että saat aina sen pahimman kuohun purettua ulos ja voit kohdata sen elämäsi naisen seesteisempänä, jo asioita käsitelleenä, etkä syydä pahaa oloasi aina raakana hänen niskaansa.
Siitä se muutos parempaan lähtee: itsetuntemuksesta ja uusien käytöstapojen ja reaktiomallien tietoisestakin etsimisestä ( ja treenaamisesta käytännössä). Irti vanhoista oravanpyöristä, kohti uutta, seesteisempää ja tasapainoisempaa elämää.
Kiitos lämpimistä sanoista ja neuvoista...:)