En tiedä mille palstalle tämän pistäisin, mutta ajatuksia ja vastaavia kokemuksia kuuntelen mielelläni. Taisipa olla joku vastaava keskustelu tuolla alempanakin..Ja sitten jos haluatte käydä huorittelemaan, niin voitteko mainita sen tuttavallisesti jo otsikossa, niin tiedän siirtyä suoraan seuraavaan kommenttiin..
Neljä vuotta hyvää suhdetta takana. Suurin osa siitä kaukosuhteessa, mutta muutimme kaksi kk sitten yhteen. Toki olemme pienempiä jaksoja yhdessä asuneet aikaisemminkin.
Tästä neljästä vuodesta olen kaksi vuotta, enemmän tai vähemmän, ollut ihastunut toiseen mieheen. Tunne kiertoteitse kuultuna molemminpuolinen. Pois silmistä, pois mielestä puree kyllä ihan hyvinkin välillä, mutta alkaa tuntumaan jo itsepetokselta. Välttelin, kielsin itseltäni nämä tunteet kunnes lopulta miehelleni ihastukseni olen tunnustanut. Siitä pieni kriisi, mutta hänelle riittää kuulemma se, että rakastan häntä -niinkuin sydämestäni teenkin. Tulevaisuus suunniteltu yhdessä ja silmissä siintää kuva onnellsesta pikku perheestä.
Kesällä olemme muuttamassa pois paikkakunnalta(jossa myös ihastukseni asuu) ja toivon että tämä toinen unohtuu. Samalla mielessä on silti, että mitä jos..
En ole mikään "prinsessa valitsemassa KAAAAAikista niistä prinsseistä, jotka haluavat vain ja ainoastaan minut", vaan mietin että missä vaiheessa tätä syyllisyyden soppaa pitäisi alkaa tajuta tekemäänkin jo jotain, tässä kun leikitään (etenkin)omalla ja toisten mielenterveydellä.
En voi puhua asiasta miehelleni-hänelle tulee paha olo ja siitä syystä minulle paha olo. Kavereille asiaa olen jo vatvonut- "sinulla on hyvä mies, pidä kiinni siitä"-Minulle tulee paha olo. Oikeastaan epäkiitollinen narttu-olo,joka ei ansaitsisi tällaista miestä ja joka ei pysty hallitsemaan ajatuksiaan..
Ihastukselle en voi puhua- se olisi minulta itsekästä-eli taas paha olo. Psykologia on kokeiltu-asia ei etene.
MUTTA silti. Jos en tee mitään, kuin vain mietin asioita- entistä pahempi olo. Oikea vastaushan on tietenkin: tee päätös jäädäkö vai lähteä. Ihan heppoisin perustein sitä en kuitenkaan ala tekemään. Kokemuksia tai ihan mitä vaan..?
Neljä vuotta hyvää suhdetta takana. Suurin osa siitä kaukosuhteessa, mutta muutimme kaksi kk sitten yhteen. Toki olemme pienempiä jaksoja yhdessä asuneet aikaisemminkin.
Tästä neljästä vuodesta olen kaksi vuotta, enemmän tai vähemmän, ollut ihastunut toiseen mieheen. Tunne kiertoteitse kuultuna molemminpuolinen. Pois silmistä, pois mielestä puree kyllä ihan hyvinkin välillä, mutta alkaa tuntumaan jo itsepetokselta. Välttelin, kielsin itseltäni nämä tunteet kunnes lopulta miehelleni ihastukseni olen tunnustanut. Siitä pieni kriisi, mutta hänelle riittää kuulemma se, että rakastan häntä -niinkuin sydämestäni teenkin. Tulevaisuus suunniteltu yhdessä ja silmissä siintää kuva onnellsesta pikku perheestä.
Kesällä olemme muuttamassa pois paikkakunnalta(jossa myös ihastukseni asuu) ja toivon että tämä toinen unohtuu. Samalla mielessä on silti, että mitä jos..
En ole mikään "prinsessa valitsemassa KAAAAAikista niistä prinsseistä, jotka haluavat vain ja ainoastaan minut", vaan mietin että missä vaiheessa tätä syyllisyyden soppaa pitäisi alkaa tajuta tekemäänkin jo jotain, tässä kun leikitään (etenkin)omalla ja toisten mielenterveydellä.
En voi puhua asiasta miehelleni-hänelle tulee paha olo ja siitä syystä minulle paha olo. Kavereille asiaa olen jo vatvonut- "sinulla on hyvä mies, pidä kiinni siitä"-Minulle tulee paha olo. Oikeastaan epäkiitollinen narttu-olo,joka ei ansaitsisi tällaista miestä ja joka ei pysty hallitsemaan ajatuksiaan..
Ihastukselle en voi puhua- se olisi minulta itsekästä-eli taas paha olo. Psykologia on kokeiltu-asia ei etene.
MUTTA silti. Jos en tee mitään, kuin vain mietin asioita- entistä pahempi olo. Oikea vastaushan on tietenkin: tee päätös jäädäkö vai lähteä. Ihan heppoisin perustein sitä en kuitenkaan ala tekemään. Kokemuksia tai ihan mitä vaan..?
Vastaukset 7
Vanhimmat
Mitkä seikat sinua kiehtovat eniten toisessa miehessä? Luuletko, että suhde hänen kanssaan onnistuisi pitkällä aikavälillä myös? Onko hänessä jotakin, mitä koet sinulta puuttuneen? Eli onko hänessä jotakin enemmän kuin uutuudenviehätys ja se, että koet itsesi haluttavaksi?
koen itseni kyllä haluttavaksi nytkin. Tietynlainen spontaanius ainakin houkutteli puoleensa. Turvallisuus on ihanaa, mutta emme ikinä eläneet mitään tuollaista, asiat "vaan menivät".
Rutiinit astuvat tietenkin aina kuvaan ennenpitkää ja kyllä se arki minulle sopii, sitähän se elämä suuremmaksi osaksi on.
oikeasti lopulta kiinnostunut susta? Jos tämä
mies joutuu tosi paikan eteen ja pitäisi ottaa sinut voi mies hyvinkin perääntyä ja antaa pakit.
En valitettavasti osaa auttaa. Itse olen hyvinkin samankaltaisessa tilanteessa. En puhu edes ystävilleni ihastuksestani, koska hävettää niin paljon. Enkä voi olla mitenkään varma, onko ihastus molemminpuolista, mutta uskoisin näin olevan, erinäisistä syistä.
Minulla on kuitenkin, kuten sinullakin, hyvä mies rinnallani. Meillä on tosin ollut valtavasti ongelmia erityisesti suhteemme alkuaikoina. Sillon ehkä tipahdin siltä pilveltä, ja totesin että emme enää voi "aloittaa puhtaalta pöydältä", kuten mieheni tavatessani haaveilin. Hän on kuitenkin yrittänyt saada suhteemme toimimaan. Hän on yrittänyt kieltämättä enemmän kuin minä... Eli en minä häntä ansaitse.
Ehkä se, miksi minä olen ihastunut toiseen, on haave siitä, että voisin itse tuntea olevani tavoittelemisen arvoinen nainen. Tämä tuttu ja turvallinen mieshän tietää jo jokaisen vikani, ja tuntuu jotenkin vaikealta tavoitella enää "parempaa ihmisyyttä". Kuulostaa ehkä hieman sekavalta, mutta toivottavasti ymmärrät. Tarkoitan vain sitä, että uusi mies olisi uusi mahdollisuus olla itsekin parempi nainen. Huomasin miten sinäkin sanoit, ettet ansaitse miestäsi... Toisellehan voisit olla niin suunnattoman ihastuttava, että ansaitsisit mitä vain! No, suunnilleen näin, vai? Ehkä itse koen näin. Kaipaan uutta tilaisuutta.
Tosiasia kuitenkin on, että suunnan voisi kääntää tässä olemassa olevassakin suhteessa. Välillä niin teenkin. Minullakin toimii toisinaan se poissa mielestä pitäminen... Ja hellin omaa miestäni käsittämättömän paljon! Silti mielessä välillä vilahtelee se, että arvostaisiko se toinen tätä, ja minua, vielä enemmän... Eikä se auta, vaikka oma mies kuinka vannoo rakkauttaan.
En halua miestäni koskaan loukata. Mutta myönnän että iso syy yhdessä pysymiseen on myös sosiaalinen paine. Vanhemmat, kaverit, sukulaiset... Kaikki odottavat jo perheenlisäystä ja häitä. Niin kai on tehtävä. Pitänee vain ajatella, että on helppo olla onnellinen, jos tyytyy siihen mitä on. Ja olisiko se toinen yhtään parempi, jos nykyisessäkään ei ole mitään vikaa??? Oikeasti, tuskin.
ihan sama tilanne...mies olisi halunnut mennä jo ajat sitten naimisiin, mä en siltikään ole uskaltanut. Uskon vieläkin romanttiseen rakkauteen, vaikka kuinka järjellä yritän perustella asioita itselleni. Pelkään, että alttarilla iskee pakokauhu. Haluan olla aidosti onnellinen, tuntea, että haluan olla juuri tämän miehen kanssa lopun elämääni. Miksi sellaista tunnetta ei vain tule? En haluaisi ajatella olevani väärän miehen kanssa, hän on niin hyvä. Mutta sydämeni ei ole 100-prosenttisesti läsnä, en voi luvata elää hänen kanssaan lopun elämää. Jos tiedän, etten voi luvata sitä, miksi elän edes huomista hänen kanssaan? Siksi, kun pelkää että tämä kuitenkin johtuu omista haihatteluista...kunpa joskus löytäisi sellaisen levollisuuden, ettei tarvitse enää miettiä näitä.
syntinen! Helvetissä palat! Toivottavasti kuolet yksin!
Näitä ihastumisia on avioliiton aikana ollut ja mennyt itselläkin. Olen tyytyväinen etten kellekkään niistä maininnut. Ohi ovat menneet. Mutta tulee mieleen siskoni tapaus hänen nuoruudestaan. Hän siirsi ja siirsi ihastukselleen kertomisesta ja kun vihdoin kertoi niin mies oli sitoutunut toiseen tyttöön. Paljastui että tämä mies oli myös siskooni rakastunut. Mies ei kuitenkaan jättänyt tyttöystäväänsä.
Siskoni on naimisissa ja lapsiakin on. Koskaan ei ole juteltu tästä "entisestä". Myös tämä nuoruus rakkaus on naimisissa ja heilläkin lapsia.