Miten ihmeessä voi kestää kun läheinen menee yhtäkkiä, kesken työpäivän saa kohtauksen ? Miten ihmeessä tästä voi jatkaa eteenpäin?
läheisen kuolema
ei voi kestää!
115044
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 5 sääntöjenvastaista viestiä.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Ihminen on saavuttanut elämässä merkkipyykin kun hän todella tajuaa että elämämme on rajallinen luonnonvara.
Läheisen menettäminen pysäyttää ihmisen, surra saa ja pitää mutta myös elämän on jatkuttava. Keskustele ystäviesi kanssa asiasta, mene tai menkää ulkoilemaan aurinkoiseen kevääseen. Muistele mennyttä läheistä mutta jatka silti elämääsi, sitä hänkin toivoisi.
ELämä jatkuu sinussa ja läheisisssäsi, aika parantaa, nyt koskee, mutta kaikki voima sinulle!
...joillakin vähän kauemmin ja joillakin vähemmän aikaa. oma perhe ja ystävät ja asiasta puhuminen auttaa. ei pidä jäädä hautomaan asioita vaan keskusteltava asiasta jonkun kanssa, mutta älä jää miettimään asiaa liikaa vaan jatka elämää.
Uskon tietäväni tapauksen, tai sitten täällä Lappeenrannassa kaksi ihmistä sai tänään kesken työpäivän kohtauksen ja menehtyi. Vaikea ymmärtää ja hyväksyä, kuitenkin vielä niin nuori ihminen. Niin taas elämä muistutti ettei koskaan tiedä milloin kenenkin aika on lähteä. Kovasti voimia hänen perheelleen, läheisilleen ja työkavereille.
Minäkin luulen tietäväni tämän henkilön, myös itse olen ollut samassa työpaikassa joskus töissä. Osanottoni kaikille joita tämä äkillinen menetys koskettaa. Elämä on joskus niin arvaamaton. :(
Sellaista se elämä on. Kukaan ei tiedä matkansa määrää, tai milloin kutsu käy.
..osana elämäämme niinkuin kuolemakin.Läheisen ihmisen äkillinen menettäminen lähentää meitä jäljellejääviä ja surevia.Surun keskellä on hyvä pysähtyä ja miettiä rauhassa omaa elämäänsä ja arvojaan.Lopuksi suru ja ikävä saa meissä aikaan jotain positiivistakin vaikka heti sitä on vaikeaa uskoa.Aikansa kun on surrut, pitää katsoa eteenpäin ja ymmärtää elämämme kiertokulku,olla onnellinen saamastamme elämänlahjasta.Voimia teille kaikille työtoverinne ja läheisenne menettäneille.
Samaa asiaa olen miettinyt ja vielä saman menetetyn ihmisen kohdalla.
Olin tämän ihmisen kanssa erittäin läheinen ja nyt yksin surussani tai ainakin siltä tuntuu. Olisi mukava vaihtaa kommentteja ja jakaa surua jonkun kanssa...
Usko pois, aika parantaa.Kaipaus jää ikuisiksi ajoiksi asumaan sisääsi,mutta suru väistyy pikkuhiljaa. Olen menettänyt molemmat vanhempani noin, yhtäkkiä ja ollut vielä paikan päällä,kun he ovat menehtyneet.
AIKA on lohdullinen, se parantaa särkyneen sydämen pala palalta.
Vanhempieni kuolemasta on sen verran aikaa, etten ihan joka päivä heitä ajattele, mutta usein he vierailevat unissani ja kulkevat alitajunnassa koko ajan mukanani.
Mun sisko soitti hetki sitten ja kertoi et mun toinen sisko oli nukkunut tänä aamuna ikuiseen uneen. Vaikka koko suku tiesi että tämä tulee jossain vaiheessa tapahtumaan, on sitä silti vaikea hyväksyä. Siskonni sairasti syöpää muutaman vuoden. Pari vuotta kaikki näytti hyvältä, mutta lopulta sairaus vei voiton. Ainut asia mikä lohduttaa tässä tilanteessa on se, että rakkaan siskoni tuskat ja kärsimykset ovat loppuneet ja tiedän että hänellä on nyt hyvä olla. Ehkä olen vielä niin sokissa etten edes tajua mitä on tapahtunut...
On siitä jo puoli vuotta kun oma äitini varsin nuorena kuoli armottomaan syöpään. Koskaan en ollut menettänyt ketään läheistäni, en edes tuttua, ja nyt kun niin tapahtui lähti lähin eli äitini todella ikävällä tavalla.. ja kovin nopeasti.
Satuin kuin vahingossa paikalle, kun äitini henkäisi viimeisen kerran. En tiedä olinko sillä hetkellä shokissa, tai olenko kokoajan vieläkin, on vaan niin outo tunne kokoajan ollut siitä asti. Pelkoa ja tyhjyyden tunnetta, sitä hokee itselleen että kyllä minä tästä selviän. Tämä on kamalaa mutta kyllä minä tästä selviän.. Ja niin minä selviän. Tunne edelleen on sanoinkuvaamattoman..musta, mutta silti jotenkin helpottunut siitä että äitini ei tarvinnut kärsiä enempää.
Kävin tänään samalla osastolla sairaalassa, jossa äitini kuoli, tuli kumma tunne, että "taas sitä tultiin äitiä katsomaan, ja että onpa jännä nähdä äitiä kun on ollut niin ikäväkin".. En käsitä miksi ihmismieli teki sen, tosin ihan vain ehkä murto-osasekunnin hetkeksi, mutta ehdin muka tajuta että äiti on tuon oven takana ja odottaa meitä katsomaan.. Erittäin nopea häivähdys se mielessä oli ja samantien tajusin että ei äitiä enää ole, vaikka kuinka haluaisin. Ja ymmärsin että elämä jatkuu.. niin surullista, mutta elämä jatkuu.
Voimia sinulle ja perheellesi. Suru tulee ajan kanssa, ja päivä kerrallaan asian kanssa oppii elämään. Vaikka on ikävä, on silti myös kauniita muistoja jotka yhä elävät.