Onko ketään jolla olisi kokemusta olla lapseton äitipuoli miehen lapselle/lapsille ja joka olisi eronnut ko.suhteesta? Mitkä asiat johti eroon? Millaisia tuntemuksia oli olla äitipuoli lapsille, jotka eivät ole omia? Voisitteko kuvitella toisen kerran aloittavanne suhteen mieheen, jolla on lapsia?
Lapseton Äitipuoli
uuiah
3116319
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 31
Vanhimmat
Juuh, parisen vuotta jaksoin sitä kun miesystäväni exä teki kiusaa lapsen kautta ja vihasi minua yli kaiken, koska olin hänen lapsensa elämässä ja lapsi vielä piti minusta. Eihän mulla sitä lasta vastaan mitään ollut, oli vain turhan rankkaa olla siinä sylkikuppina.
En tietenkään voinut koskaan tuntea miesystäväni lasta kohtaan niin kuin esim. siskoni lasta, ja toisinaan oli hankalaa kun toisella lapsi ja itsellä ei, silloin sitä ei aina osaa asettua perheellisen ajatusmaailmaan kun itsellä ei ole lasta. Tämän suhteen jälkeen päätinkin, ettei enää miehiä jolla lapsi/lapsia, elämä helpompi kun kumpikin on samoissa lähtöpisteissä.
Itse mietin tässä että mitä pitäisi tehdä. Elän uusioperhe-elämää miehen kahden lapsen kanssa ja en meinaan tottua lapsettomana lapsiperheen metkuihin. Ja meidänkin tapauksessa on mukana oikutteleva exä, jonka kanssa riidat on jokaviikkoista. Mieheni haluaisi vielä lisätä lastensa lähipäiviä meidän luona ja en tiedä kestänkö tätä määrää enempää. Lapset kyllä tykkää minusta, mutta minulle he ovat enemmän taakka kuin ilo. Ovat vielä sen verran pieniä, että tuntuu, että niiden kanssa saa olla kokoaikainen viihdekeskus ja au pair aina kun ne ovat meidän luona. Mieheni vielä kaipaa ihan kauheasti tukeani, joten tunnen että tukehdun lasten meillä ollessa, kun mitään omaa aikaa tai elämää ei ole.
Jos tästä suhteesta lähden, niin en varmasti lapsellisiin miehiin enää sekaannu. Se on vain hiukan vaikeaa, kun olen itse jo yli 3-kymppinen joten tässä iässä monella on jo perhe ja lapset.
Voih, tiedän tuon tunteen hyvinkin.. Kannattaa miettiä kyllä että jaksaako sitä menoa, itse olen nyt 35v, enkä kadu että lopetin sen suhteen. Ja pidän kyllä vieläkin kiinni siitä ettei miehiä kenellä lapsia ja uskon että tulen löytämään sopivan miehen itselleni, ja vähän nuorempiin kun "siirtyy" niin löytyyhän sieltä ;o)
Mutta yksi asia mikä voisi muuttaa tämän tilanteen, että saisitte oman yhteisen lapsen, sen on muutamat ystäväni tehneet ja näin itsekin on pystyneet elämään sitä perhekeskeistä elämää. Koita jaksaa ja tsemppiä mihin ratkaisuun sitten päädytkin!!
Itse olen 20 wee ja olen ollut parisuhteessa avomieheni kanssa 4 ja puol vuotta. Hänellä on 11 ja 12 vuoden ikäiset lapset entisestä avioliitosta. Täytyy myöntää ettei elämä ole ollut helppoa, muttta olen mielestäni kasvanut ihmisenä paljon.
Minulle on neuvottu että ikäni takia olisin muksuille lähinnä "iso ISO sisko", mutta se on mahdotonta. Yritin sitä myös, mutta silloin tuli tilanne ettei muksut pitäneet minua huoltajana ja siksi siis ei tarvinnu totella..
Nyt tilanne on rauhoittunu, sillä pääsimme muuttamaan puoli vuotta sitten yhteiseen asuntoon. Ja se on tuonu lapsille hieman enemmän vakautta ja varmuutta elämään. Jossain vaiheessa avomieheni oli niin epävarma suhteestamme että myös lapset sen huomasivat ja käyttivät tilaisuutta hyväkseen.
Olen sitä mieltä että jos ryhtyy suhteeseen miehen/naisen kanssa jolla on lapsia, täytyy ymmärtää tilanne, ettei sitä lähetä sinne baariin tai vietetä ihania seksi-iltoja joka päivä..tai viikko..tai kuukaus..
Täytyy myöntää että ero on ollu pari kertaa lähellä ja syy on ollu paljolti lapsissa. Tämä oli sillon kun asuimme erillään eivätkä lapset "kunnioittaneet" minua.. ehkä jossain mielessä inhosivatkin, mutta uskon syyn olleen minussa, koska olin vielä omassa pikku mielessä sopeutumaton.
Voi mulle laittaa sähköpostiakin jos haluu puhuu vastaavista tilanteista tai jotain.. osote kuitenkin on [email protected]
Hei,
Olen vähän alle 30 ja elän avomieheni ja hänen kolmen lapsensa kanssa (alle 15v.). He asuvat pääsääntöisesti isänsä luona, joten ovat tulleet tutuksi sen parin vuoden aikana, jolloin olemme olleet yhdessä.
Mieheni exä tekee myös säännöllisesti kiusaa (viimeksi yritti saada oikeuden kautta osaa lapsista asumaan luokseen, siinä onnistumatta). Hän on hyvin epätasapainoinen ihmisenä, ja täynnä vihaa miestäni kohtaan.
Lisäksi miehellä on neljäs "vahinkolapsi", joka syntyi meidän ollessa jo yhdessä. Tätä lasta en kykene hyväksymään, vaikka tavallaan olen jo kiintynyt muihin lapsiin. Lapsen äiti myöskin on minulle vihainen, koska ehkä haluaisi olla perhe mieheni ja muiden lasten kanssa. Hän on kieltänyt minua näkemästä lastaan.
Minusta tuntuu, kuin olisin tässä kaiken ristitulessa ja ärsyttää kun mieheni on niin joustava, suvaitsevainen ja rauhallinen, vaikka syytöksiä tulee niskaan, minullekin.
Ero on käynyt mielessä monesti, ja järjellä ajateltunahan se olisi paras ratkaisu. Vauvakuume pukkaa päälle, mutta mieheni ei välttämättä halua enää lapsia.
Kaikista vaikeinta on se vastuu lapsesta. Kun se lapsi ei ole oma, ei ole myöskään sitä tunnesidettä mikä syntyy äidin ja lapsen välille silloin raskausaikana. Eli se tunne- ja luottamussiteen luominen on aika rankkaa, jos itsellä on vähänkään semmoinen mieli että "mitä minä tätä hoidan kun ei se ole mun oma".
Siinä vaiheessa on paras lähteä, koska lapsen kanssa -varsinkin pienen rasavillin- on jaksettava eikä siihen voi purkaa mitään omia traumojaan tai sysätä kumppanin harteille koska se on "sun lapsi, ei mun".
Samoin suhde kumppaniin on oltava avoin ja rehellinen, sillä ongelmista ja jaksamisesta vaikeneminen ei onnistu. Asioista pitää pystyä puhumaan, ja sen kumppanin täytyy myös ymmärtää se että tilanne on sille lapsettomalle osapuolelle aivan uusi ja outo. Vaatii aikaa totutella uusioperheen arkeen. Ei voi vaatia että kaikki onnistuu heti ja että kaiken hyväksyy ja kaiken jaksaa.
Olen ollut suhteessa yh-isään, ja se juttu loppui aivan muista syistä kuin lapsesta. Ja aloittaisin kyllä suhteen uudelleen yksinhuoltajaan tai eronneeseen, eivät lapset ole mikään este. Lapset ovat hauskoja ja mukavia vaikka välistä vallattomia, vaikeita ja vaativat huomiota.
Mutta niinhän me aikuisetkin ollaan välillä.
Seurustelen miehen kanssa jolla on yksi lapsi. Ollaan oltu yhdessä yli kolme vuotta, mutta mies ei halua muuttaa yhteen vieläkään, syystä että, ehkä jos joskus eroamme..mitä sitten. Lievät traumat siis jääneet suhteesta lapsen äitiin.
Olen useamman kerran miettinyt että mitä helevettiä sitä itteensä tässä kiusaa, että olisiko parempi erota. TOistaiseksi ollaan yhdessä, mutta vinkkinä vaan, älä ota miestä jolla on lapsia!
JOs olisin tiennyt etukäteen millaista "iskän" kanssa on seurustella, en olisi alkanut koko hommaan.
Olen 27 v. lapseton nainen ja olin myös avoliitossa miehen kanssa, jolla on lapsi. En lähtenyt suhteeseen mitenkään harkitsematta, mutta silti tuli paljon asioita, mitä en pystynyt etukäteen kuvittelemaan. Olin valmis joustamaan ja asettamaan lapsen edun kaiken edelle. Olin myös valmis siihen, että suhteessa ei ole vain kaksi aikuista, vaan yhteiselämäämme vaikuttaa lapsi ja lapsen äiti. Lapsen kanssa tulimme hyvin toimeen. Minulla oli kuitenkin koko ajan jotenkin "säpsy" tunne sisällä, vähän sellainen niinkuin en pystyisi täysin hallitsemaan omaa elämääni tai että piti elää jotenkin varpaillaan omassa elämässään.
Suhde loppui muista syistä kuin tästä "lapsellisuudesta". Olisin voinut jatkaa, sopeutunut vaikka kuinka paljon, jos muut asiat suhteessa olisivat olleet kunnossa. Nyt se olisi tuntunut jotenkin itsensä uhraamiselta.
Nyt jälkeenpäin ajattelen niin, että en lähtisi enää kovin herkästi suhteeseen miehen kanssa jolla on lapsia. Täytyisi olla umpirakastunut, täysin varman miehen luotettavuudesta ja rehellisyydestä ja täysin varma yhteiselon toimivuudesta. Ja koska ikinä ei voi olla ihan varma ja rakkauskin on sokea, niin koetan välttää sotkeutumasta enää isä-miehiin. Lapsettomien kanssa on vähän helpompi ottaa riskejä ja "kokeilla".
Eli tämä on tilanne minulla ja kohta tulee vuosi täyteen. Tähän asti on mennyt asiat ihan hyvin mutta nyt on jostain syystä ruennut ahdistamaan aivan kamalasti. Lapset (pieniä) ovat kyllä kilttejä ja pidän heistä ja he minusta ja he ovat käymässä vaan joka toinen vkloppu miehen luona mutta silti tuntuu että ei vaan riitä tarpeeksi aikaa "meille kahdelle" (nähdään muutenkin vain viikonloppuisin joista siis jokatoinen on "pyhitetty" lapsille). Valitettavasti on tullut mieleen ajatuksia että pitäisikö sittenkin heittää pyyhe kehään :´(
on sujunut ihan hyvin. Ei ollut ongelmia ottaa toisen lapsia vastaan. Enemmänkin tieto niiden äidistä pistää mielen matalaksi mutta se menee nopeasti ohi kun ajattelee että niiden lasten kanssa tässä ollaan eikä sen niiden äidin.
Eihän ne omilta tunnu mutta eiköhän meillekin koita aika kun on niitä yhteisiä. :)
Kiitos kaikille kommenteista. Itsellä tilannetta vaikeuttaa vielä se, että mies on työn vuoksi paljon poissa, joten yhteinen aika täälläkin on kortilla. Siis sellainen aika, että mies ei ole matkoilla tai että ei ole lapsia. Juuri eilen laskin kuinka paljon yhteistä aikaa on ja olin aika järkyttynyt, kun tajusin numeroina tilanteen. En tiedä pystynkö hyväksymään lapset koskaan osana meidän perhettä, koska tähän mennessä suhde on mennyt pitkälti miehen aikataulujen ja hänen ex-vaimonsa sanelujen mukaan. En tiedä haluanko elää parisuhteessa, jossa saan olla enemmän yksin kuin sinkkuna?? Muutenhan asia olisi aika yksinkertainen, jos takana ei olisi hirveän suuri rakkaus. Rakastetaan ihan kauhesti toisiamme ja kummankin epäonnistuneen avio/avoliiton jälkeen osataan arvostaa tätä tunnetta, mitä kummallakaan ei ole ollut aikaisemmin - syvä rakkaus.
Mutta kaippa aika näyttää mikä on oikea ratkaisu...
olisi kiva kuulla miten asiat ovat ratkenneet, threadin aloittamisesta on kuitenkin jo pitkä aika.
Olen seurustellut nyt "lapsellisen" isän kanssa pian vuoden ja mun on tosi vaikea hyväksyä sitä että sillä on muksu, Lapsi on toki kiva ja pitää musta mut ei niin ei! Joka kerta kun hän tulee meille mä jo odotan et se lähtis. Kyse on valtavasta mustasukkaisuudesta, kateudesta, katkeruudesta ja KYPSYMÄTTÖMYYDESTÄ. Tämä lapsen äiti on harmiton mutta vihaan häntäkin syvästi. Olen tosi vainoharhainen tämän äidin vuoksi. Kuvittelen mieheni himoitsevan häntä edelleen ym. En jaksa sitä lasta ja toivon ettei hän olisi koskaan syntynytkään..
Olethan miehen ottaessasi tinnyt, että hänellä on lapsi? Luulitko, että se johonkin siitä häviää. Jos et pysty hyväksymään lasta osana miehesi elämää (todennäköisesti oma lapsi vie aina voiton jopa kumppanista, anakin niin pitäisi olla!!!), kannattaisi varmaan erota ja etsiä lapseton mies, jolla on aikaa omistautua vain sinulle.
Meillä on n.1v9kkk yhteistä eloa taivallettu. miehellä lapsi (kohta 5v) minulla ei.
vuosi ollaan asuttu yhdessä ja siitä 9kk poika on asunut meillä.
ensin asui äitinsä luona ja oli joka viikonloppu meillä ja sitten huoltajuus muuttui ja poika muutti meille.. siitä asti on suhde mennyt alamäkeä.. riidat lisääntyy, seksi vähenee ja tosiaan välillä tuntuu et viekää tuo penikka pois!
ei meidän suhde nyt muutenkaan kukoista, mutta paremmin menee kun poika on äitinsä luona.
välillä tuntuu että olen liiankin kova pojalle, mutta johonkin se raja on vedettävä, kun isästä ei siihen ole.
poika tykkää minusta, halailee ja suukottelee, mutta sekin on jatkuvaa, et välillä pitää sanoa et nyt en jaksa ja mene pois.
Lapsen äidin kanssa ei olla sitten väleissä oltukaan, muka "toimeen" tullaan, mutta ihan pojan takia. millon olen ollu lehmä, ämmä, akka jonka läskiperseen kasvattamiseen menee elatusmaksut yms kivaa
Haukkuja saadaan niin minä kuin mieheni ja itse hän ei ole yhtään sen parempi.
Tapaamissopimuksia kirjoitellaan kerta toisensa jälkeen ja koskaan se ei ole hyvä.. tai sitä rikotaan. ja äitinsä luona saa kaiken periksi, niin joka viikko saa samat saatanan asiat taas selittää, et miksi äiti antaa ja minä en.. tietyt asiat ei kuulu minun periaatteisiin tai tapoihin.
on tämä välillä niin turhauttavaa, että tekisi mieli ottaa ja lähteä. Mutta kuitenkin miettii, että en minä turhaa ole näin pitkälle jaksanut..
Itsellä tekisi mieleni omaa lasta, mutta mies siihen että kerkeehän tuota ja ei vielä.. eli ei uskalla, vaikkei sitä ääneen myönnä.
Itseä sitten harmittaa kun tuntuu, että miksen minä voi saada (kun sinun entinen on saanut ja sehän sinut on pettänyt..) miksi minun täytyy "kärsiä"?
noh.. jopa tässäkin jotain, mutta saa nähdä mitä tapahtuu..
ei tämä kyllä terveen hommaa ole, mutta jos joskus erotaan, ja erehdyn silmäni iskemään lapselliseen mieheen, niin saa kyllä olla tosi tosi tosi rakastava ja kunnioittava mies.
Yhteistä aikaa ei ole liikaa, ja alkuun olin siitä mustasukkainen, mutta nyt en enää niinkään.
tutulta kuulostaa. elän itse suhteessa miehen kanssa jolla on yksi kuusivuotias poika. olen tuntenut heidät puolitoista vuotta ja muutimme mieheni kanssa puolisen vuotta sitten yhteen. aluksi kaikki meni ihan hyvin, mutta nyt pikkuhiljaa mittani alkaa olla täynnä. poika testailee minua jatkuvasti, puhuu rumasti, ei tottele, ärsyttää tahallaan. sama rumba joka helvetin kerta. asiat on suht ok kun mieheni on paikalla, mutta hänen ollessa jossain joudun KOKOAJAN pitämään "puhuttelua", viemään jäähylle, kieltää, torua ja lopulta menetän hermoni. se lapsi on kuin pieni piru. en tiedä kauanko jaksan. rakastan miestäni, mutta lapsen koen ärsyttäväksi taakaksi. vielä vuosi sitten naureskelin näillä keskustelupalstoilla samantapaisia ongelmia. enää ei naurata. itku tässä tulee.
ja sitten tätä petoa pitäisi jaksaa halata, rakastaa, pussailla. sille pitää ostaa sitä ja tätä. en pysty tuntemaan lasta kohtaan aitoa rakkautta. olen väsynyt tähän. ulospääsytietä ei ole, paitsi jos lähden pois. tätä en kuitenkaan halua tehdä. mieheni on elämäni mies.
olen seurustellut poikaysträväni kanssa kohta vuoden ja hän sai viime heinäkuussa tietää että exä odottaa lasta. lapsi syntyy ensi kuussa ja nyt ahdistaa!! meillä menee poikaystävän kanssa hienosti mutta välimatkaa on reilu 100 km joten on ruvennut päässä pyörimään jos jonkinlaista. mitä jos mies ei haluakaan olla enää kanssani kun lapsi syntyy ja ennenkaikkea, mikä on oma roolini heidän ja poikaystäväni elämässä? miten suhtautua lapseen joka ei ole oma? itse olen vasta 21v. joten epävarmuutta lapsista ja niiden kanssa toimimisesta löytyy vaikka muille jakaa. se että oma suhteemme on kuitenkin vasta alussa joten kaikki on muutenkin uutta ja vielä kun on tota välimatkaa. itse pidän kyllä lapsista mutta entä kun ne on puoliksi omia muttei kuitenkaan omia? poikaystävältä ei tietoa ole kauheasti tullut mutta hän on aika ulkopuolella myös.
parhaani mukaan kuitenkin yritän tukea poikaystävääni ja antaa ajan näyttää vaikka se vaikealta tuntuukin
- Tuota kirjoittaessasi olet seurustellut poikaystäväsi kanssa kohta vuoden - siis suurinpiirtein maaliskuusta -06 asti.
- Poikaystäväsi ja hänen exänsä lapsi syntyy maaliskuussa -07.
- Raskaus kestää 9 kk.
- Poikaystäväsi ja hänen exänsä ovat siis laittaneet lapsen alulle suurinpiirtein heinäkuussa -06, JOLLOIN SINÄ OLET JO (AINAKIN OMASTA MIELESTÄSI) SEURUSTELLUT TÄMÄN MIEHEN KANSSA AINAKIN 4 KUUKAUTTA.
Ja vielä kattelet tollasta miestä?!?!
...huh.
Itsestäni tuli äippä vajaat 6 vuotta sitten, tuolloin 2-v.8kk ikäiselle tyttärelle ja 1-v.6kk pojalle.
Muutimme yhteen kutakuinkin heti tutustuttuamme. Alusta asti oli selvää, että lapset asuvat molempien biologisten vanhempiensa luona yhtä paljon, joten ilman 9kk:n odotusaikaa sain kerralla pari pientä penskaa. Olin heti ihastuksissani! Missään tapauksessa en väitä, että helppoa olisi ollut, mutta tuskin niin olisi biologistenkaan kohdalla, kyllä niitä ongelmia joka asiassa vastaan tulee, vaikkakin ehkä erilaisia.
Olisimme myös halunneet suurperheen, mutta vuosien tutkimusten ja hoitojen jälkeen on ilmeisesti hiljalleen sopeuduttava ajatukseen, että "ikiomaa" lasta emme mieheni kanssa tule saamaan. Olen taipunut olemaan kiitollinen niistä lapsista ja siitä vanhemmuudesta, joka minulle on suotu, vaikkakaan tie tähän ei ole helppo ollut. Missään vaiheessa ero tai lapsista luopuminen ei ole kyllä mieleen juolahtanutkaan. En voi edes väittää pitäväni lapsista yleisesti ottaen, päinvastoin, kavahdan leikkipuistojen kiljuvia laumoja, mutta näitä "omiani" rakastan pohjattomasti. Lapset pitävät minua yhtenä vanhemmistaan. Heille on kyllä selvää se, kuka heidät on synnyttänyt, mutta meidän perheessämme se ei ole se suurin vanhemmuutta määrittävä tekijä.
Pahimpia ongelmia on ehkä tuonut oma lapsettomuus- minäkin haluan synnyttää!! Välillä katkeruus, paha mieli, kateus, mustasukkaisuus ja viha ovat olleet pahasti päällimmäisinä tunteina, mutta aina olen tiedostanut lasten syyttömyyden elämän julmuuteen. Toki sitä on tullut purettua pahaa oloa omaan perheeseen, mutta se on valitettavasti ihmisten yleinen tapa, oli perhe sitten biologista sukua keskenään tai ei- läheisimpiin ihmiseen tunteita heijastetaan.
Perheenä eläminen ei ole helppoa huolimatta siitä onko jäsenillä geneettinen yhteys eli ei-vitsi ei taidakaan piillä aina siinä. Pikemmin jokaisen ihmisen kypsyydessä ja sitoutumishalussa/kyvyssä. Toki meilläkin "exä" on aiheuttanut harmaita hiuksia ja murhanhimoa, mutta tilanne ja perhemalli meillä on nyt tämä ja tälläisenä se on hyväksyttävä. On turha energiantuhlausta ja itsensä kiusaamista rimpuilla vastaan asioita, joita ei voi muuttaa. Sen sijaan voimavarat kannattaa suunnata seikkoihin joihin pystyy vaikuttamaan. "meidän" lapset eivät lakkaa olemasta, vaikka sitä joku toivoisikin. Perheen (oli sitten kyseessä uus,- tai ydinperhe) sisäiset ristiriidat johtuvat yleensä yksilön pahoinvoinnista, lienee viisainta ajatella asioita hieman individualistisemmalta kannalta. Kun jokaisen tarpeet ja rooli on selvitetty, perheyhteisölläkin lienee parempi olla. Kertokaa rehellisesti puolisollenne, mihin rooliin lapsen suhteen olette halukkaita ryhtymään, ja mikä ei missään nimessä tule kysymykseen. Vaikka se kuulostaisi hieman julmalta, on pidemmän päälle parempi reilusti kertoa mielummin, että "kakara käy hermoon", kuin valheellisesti esittää ettei koe puolisonsa lapsia minkäänlaiseksi uhaksi suhteelle.
Kaikki on loppujen lopuksi kiinni siitä, mitä suostuu/ pystyy itse vastaanottamaan. Elämää ei liene helpoksi tarkoitettukaan?
Jaksamisia kaikille vanhemmille, biologiaan katsomatta.
No varmasti on vaikeeta exän kanssa, jos se tietää miten kutsut itseäs 'äipäks' ja lapsia sun lapsikses.. On vastenmielistä sanoa itseään edes äitipuoleks, paitsi jos lasten äiti on kuollut tms., lapsilla on jo ÄITI vaikka ei olisikaan mikään täydellinen, joten älä yritä viedä sitä paikkaa häneltä, se on itsekästä ja mahdotonta.
Hei!
Täällä myös kaksi vuotta suhdetta takana mieheen, jolla kaksi allekouluikäistä lasta!
KIva (tai harmi) kuulla, että myös muilla on samanlaisia tunteita, kuin minulla...
Lapset eivät ole minun, joten mulla on oma elämä silloin, kun lapset ovat meillä. Rakastan avoani paljon, mutta aina lapsiviikonloppuina tuo rakkaus katoaa, seksi katoaa, ilo katoaa? Yritän olla kuin ilmaa kodissani, koska en kaipaa lapsien huomiota. Yritän myös olla paljon poissa kotoa ja tehdä omia juttujani, koska en halua, että toisen lapset rajoittavat mun elämää.
Lapsien oma äiti EI TODELLAKAAN OLE TEHNYT EROA HELPOKSI, koska oli itse jätetty osapuoli ja erittäin katkera siitä. Hän on tehnyt elatuksesta, tapaamisista KAUHEA METELIN, jopa rikosilmoituksen on saanut aikaiseksi, tämä kaikki ei voi olla vaikuttamatta avon ja mun väleihin...
Avoni kilttinä ja kohteliiana miehenä antaa ex vaimon sanella säännöt, koska ei välitä taistella asioista, ovat tapelleet kuulemma tarpeeksi aiemmin.
MÄ en kestä!!! Tai oikeastaan JAKSA! TUntuu kauhealta ajatella, että meidän suhde loppuisi... Se olisi maailmani loppu Rakastan kuitenkin avoani, hänkin kuulemma minua. Mutta ei halua kanssani naimisiin tai lapsia...? Asioista en jaksa enää puhua, koska en halua loukata avoani, koska lapset ovat kuitenkin hänelle MAAILMAN TÄRKEIMPIÄ IHMISIÄ. Tuntuu pahalta, että en tunne samoin lapsia kohtaan, vaan minulle ne ovat välttämätön PAKKO JA TAAKKA.
EN koskaan enää sekaannu miehiin joilla on lapsia!!! Jos tulee tilanne, että tiet johtavat erilleen.
Olen lapseton äitipuoli, naimisissa jo muutaman vuoden ja tytärpuoli meillä jokatoinen vk loppu ja loma-ajat "sovitaan" erikseen. Tuo sovitaan tarkoittaa sitä että lapsi laitetaan meille silloin kun itsellä on menoa mökille yms. ja sählätään jo sovittuja aikatauluja ees ja taas. Olen ihan kypsä, etenkin siihen että omasta ajankäytöstäni "määrää" joku muu, esim. lomilla. Jos tietäisin tämän mitä nyt tiedän, en rupeaisi suhteisiin miehen kanssa jolla on lapsi edellisestä liitosta!
Suhteelle on taatusti rasite, jos toisella osapuolella on lapsia. Omalla kohdallani puolisoni lapsi on vielä sairas, mikä lisää stressiä. Ongelmista pienin ei myöskään ole exä, joka pystyy aiheuttamaan kiusaa lapsen kautta loputtomasti ja sitä myös tekee.
Koville ottaa etenkin se, ettei pysty itse vaikuttamaan asioihin jotka mielestäni kaipaisivat muutosta. Turhautuminen, pinnan kiristyminen ja riidat ovat hyvin tavallisia niinä päivinä kun lapsi on isällään. En usko että pystyn tätä lasta ikinä rakastamaan samalla tavalla kuin esim kummilapsiani, vaikka lapsi itsessään onkin viaton. Tämä ihan siitä syystä etten pysty kunnioittamaan lapsen äitiä ihmisenä, naisena tai äitinä.
Omille ystävilleni en voisi suositella seurustelua "lapsellisen" miehen kanssa, vaikka tiedän myös uusioperheitä joilla asiat menevät hyvin. Asia on kuitenkin hyväksyttävä, koska lapsi on ja tulee olemaan osa vanhempiensa elämää. Jos tilannetta ei kestä, on lähdettävä kävelemään. Monta kertaa käynyt mielessä sekin..
Olen itse avoliitossa miehen kanssa, jolla on 2 lasta (10 ja 14). Lapset asuvat äitinsä kanssa, mutta ovat paljon meillä... kaksi kotia, hyvin toimii. Itse en voi saada lapsia ja mieheni lapset ovat minulle "kuin omia". Tottakai on konfliktejakin ollut, mutta aikuiset ihmiset selviävät niistä puhumalla. (minä 33v, mies 46v, ex 40v). Kaikki ajattelevat lasten etua. Minä olen saanut lahjan, kun olen saanut elämääni miehen, jolla on ihanat lapset - ja jotka pikkuhiljaa ovat oppineet luottamaan minuun... Nämä lapset ovat aivan ihania ja ovat tervetulleita meille milloin vain. Huone meidän kodissamme on ahkerassa käytössä. En ymmärrä, miten jotkut kokevat kumppaninsa lapset rasitteena, taakkana, eron syynä... tms... Ymmärrän, että kaikilla ei yhteys eron jälkeen pelaa samalla tavalla kuin meillä, mutta kaikkien, ketkä "leikiin ryhtyvät", pitäisi ymmärtää, minkälainen yhtälö on... Miettiä jo aluksi, onko minusta äiti-tai isäpuoleksi... Minä en halua olla mikään äidin vastike. Lapsilla on hyvä äiti ja minä olen isän uusi kumppani, joka lapsia kovin paljon rakastaa. Lapset ovat miehelleni kaikki kaikessa ja olen iloinen ja ylpeä katsoessani heitä yhdessä. Minä olen hyväksynyt, että minusta ei todennäköisesti biologista äitiä tule, mutta saan kasvattaa näitä upeita tyttöjä ja olla heille yksi aikuisen malli, rakastava ja huolehtiva. Vanhemmat tekee lapsia koskevat päätökset, mutta minä olen tärkeä osa lasten elämää ja mielipiteitäni kuunnellaan. Muistakaa kaikki, että lapset eivät ole syyllisiä vanhempiensa eroon ja eron hyväksyminen ja etenkin vanhempien uusien kumppanien hyväksyminen vie aikaa ja aiheuttaa ajoittain riitoja. Lapsille vanhempien ero on trauma, josta lapsi pääsee yli oikealaisella käsittelyllä.... huomioimisella, turvalla. Pitkäjänteisyydellä. Minä olen onnellinen näin. Minulla on maailman ihanin mies ja sain kaksi upeaa lasta siinä siivellä elämääni. Voimia kaikille vaikeiden asioiden kanssa painiville!!!
Hei, minä nainen 27v., (ex-)mies 38v. Harvoin konflikteihin ja eroon vaikuttavat vain jokin yksi asia esim. toisen osapuolen lapset. Yleensä vaikuttavat monet eri osatekijät mutta viimeisenä yllykkeenä eroon saattavat olla vaikka sitten ne toisen lapset. Jos muut asiat ovat parisuhteessa kunnossa niin pari vierasta lasta siinä ohella voivat tuntua jopa mielenkiintoiselta lisäykseltä elämään.
Kuten itsestäni tuntui alussa ex-avoni kanssa ja hyväksyin hänen (nyt 5- ja 15-vuotiaat) lapsensa elämääni. Kuitenkin exän lisääntyvä uhkaava ja emotionaalisesti tasapainoton käytös sai minut suorastaan vihaamaan hänen nuorempaa lastaan.
Ehkä siksi että ennen minut tavattuaan hän kertoi pitäneensä lapsiinsa, myös nuorempaansa, yhteyttä vain 1-2 kertaa vuodessa. Meidän alkaessa seurustella ja varsinkin kun muutimme yhteen noin vuoden seurustelun jälkeen, miehelle tulikin yhtäkkinen suurempi tarve viettää nuoremman lapsen kanssa enemmän aikaa.
Pidemmän päälle huomatessani, että minua kohtaan hän oli suurilta osin epäystävällinen, määräävä, vainoharhainen ja kaikin puolin henkisesti väkivaltainen, aloin tuntea hänen lapsensa vakavammaksi uhkaksi itselleni.
Mitä enemmän hän oli lapsensa kanssa, sitä vähemmän hän jaksoi tai viitsi antaa minulle hellyyden- ja läheisyydenosoituksia. Tuntui, että lapselle annettiin se emotionaalinen rakkaus ja minulle vain seksuaalinen rakkaus, eli ts. se, johon sai kivespussinsa tarvittaessa tyhjentää.
Tähän vaikutti entistä enemmän se että hänellä toistuivat säännöllisin väliajoin hallitsemattomat raivokohtaukset ja minun syyttämiseni huoraksi yms. vaikka yritin olla hyvä ja uskollinen naisystävä hänelle.
Tottakai mustasukkaisuus on biologian kannalta katsottuna ihan luonnollista ja jossain määrin jopa toivottavaa, mutta jos se on ainoa asia mitä toiselle osoittaa, jos jotain tunteita osoittaa, niin nykyaikana voi puhua huonosta itsetunnosta ja huonosta tunteiden hallinnasta.
Eli tämän rajuhkon henkisen väkivallan vuoksi halusin muuttaa toistaseksi erilleen, saadakseni halutessani olla rauhassa, vaikka halusin myös jatkaa suhdetta, koska emotionaalinen kiintymys välillämme oli ja on edelleen suuri.
Hän sai mm. työelämässään uuden nimikkeen ja tuplasti enemmän vastuuta ja tehtäviä, josta tietysti myös kasvoivat ansiotulot moninverroin, mutta myös arkipäivinä vapaa-aika ja energia vähenivät. Taloudellisilla resursseillaan hän ei kuitenkaan auttanut vapaaehtoisesti yhteistä elämäämme, ellen väkisin pyytänyt esim. elintarvikkeisiin avustusta.
Olen itse siis opiskelija ja erillisistä asunnoista huolimatta hän pääasiassa kävi nukkumassa ja syömässä luonani. Yleensä hän saapui vasta, kun olin jo valmistanut ruoan, itse syönyt ja jo mennyt nukkumaan. Tosin harvemmin nukahdin koska univaikeudet ovat häirinneet minua pidemmän aikaa tämän suhteen edetessä.
Minä siivosin seuraavana päivänä kaikki ruoanlaiton, ruokailun ja muun oleskelun jäljet, koska ymmärrettävästi hänellä ei ollut työnsä ja myös oman asuntonsa hoidon lisäksi aikaa eikä energiaa esim. tiskata. Olisinkin mielelläni siivonnut ja hankkinut ruoat molemmille, jos hän olisi esim. avustanut vastavuoroisesti taloudellisesti, sillä olihan hän siihen erittäin kyvykäs.
Eli arkipäivisin saatoimme olla vain puhelimitse yhteydessä koska vaikka olisinkin ollut hereillä hänen tullessaan luokseni, ei seksistä tai mistään läheisyydestä ollut puhettakaan, vaan hän ilman muuta nukahti heti ja minä valvoin ja kuuntelin siinä kuorsaustaan. Myöskään aamulla ei ollut mahdollista ottaa kontaktia, koska heräsin itse aikaisemmin tai myöhemmin kuin hän, omista menoistani johtuen. Ja vaikka olisimmekin heränneet samaan aikaan, hän ei jaksanut herätä hirveän aikaisin, joten se oli 5-10 minuuttia kun hän valmistautui ja lähti töihin. Siinä ei kauheasti ehdi huomaamaan toisen läsnäoloa.
Sitten kun vielä joko lapset vierailivat hänen tai hän lastensa luona vähintään joka toinen viikonloppu tai jopa useammin (sillä hän otti kyllä vapaata töistä lastensa vuoksi, mutta ei koskaan minun vuokseni) ja meille jäi tällöin myös kaksin vietettyä aikaa korkeintaan joka toinen viikonloppu. Sekin useimmiten riideltäessä tai sitten hän halusi myös nähdä kavereitaan samaan aikaan ja käydä oluella, koska ei muulloin sitäkään juuri ehtinyt. Paitsi töiden jälkeen vietti myös iltaisin kaveriporukassa tai yksin aikaa vain oluen merkeissä... joka muuten kuului hänen ravintoonsa lähes päivittäin... Tai sanotaanko, että harvemmin häntä näki ilman oluttölkkiä kädessään MISSÄÄN!
Eli loppujen lopuksi yhteistä, intiimiä aikaa jäi noin kaksi päivää kuukaudesta. Hänen antaessaan POSITIIVISEN emotionaalisen energiansa lapsilleen, kavereilleen ja työlleen (tosin biologisestihan taloudellisesti menestyvä mies on haluttava, joten tämä työnarkomania voi olla myös keino pitää oma naaras omana, mutta ei se paljoa auta jos vaan puhuu eikä oikeasti avusta yhteiselämää)
ei juurikaan enää jaksanut jakaa sitä minulle. Minä kuitenkin läheisenä ihmisenä sain ottaa kaiken hänen stressinsä vastaan.
Aina hän puhui ja puhui omasta työmenestyksestään ja kuinka hän sitten ja sitten voi ostaa meille sitä ja sitä ja elättää meidät molemmat mahtavilla resursseillaan... Puhui ja puhui kuinka paljon hän minua rakastaa ja kunnioittaa, eikä voisi kuvitellakaan olla ilman minua. Ettei selviäisi ilman minua; sai kuulemma paljon energiaa suhteestamme.
Olinko siis vain jokin malja joka ammennettiin tyhjäksi eikä hän koskaan kuitenkaan täyttänyt sitä? Ja nyt en puhu mistään spermasta vaikka tästä voisi johtaa lisääntymiseenkin liittyvän mielleyhtymän... Vaan tarkoitan lähinnä psyykkistä merkitystä. Mutta ok, voihan tämän toki liittää myös ihmisen biologiseen lisääntymishalukkuuteen oikeat geenit omaavan yksilön kanssa.
Eli ts. biologian kannalta yksilö kokee vastakkaisen osapuolen jälkikasvun uhkana omalle geeniperimälleen, varsinkin jos tässä tapauksessa, uros uhraa paljon enemmän resursseja entisen naaraansa jälkikasvuun, kuin jo olemassaolevaan suhteeseensa.
Mieluummin järkiperäistän tämän tieteen avulla etten ala liikaa tunteilemaan, koska meihin on niin tiukasti asennettu biologiset säädökset.
Ja jostain kumman syystä - vaikka olen AINA ennen ollut sitä mieltä etten ikinä lapsia halua - juuri tämän henkilön kanssa aloin haluamaan lasta, VARSINKIN mitä useimmin lapset, etenkin nuorempi, olivat seurassamme. Ja sitä enemmän aloin haluamaan oman perimäni jatkajaa hänen kanssaan, mitä enemmän hän halusi antaa huomiota nuorimmalleen.
Tämä on evoluution aiheuttamaa ihmisen luonnollista käyttäytymistä. Ei sen kummempaa.
Olemme nyt vihdoin eronneet ja aika rytinällä, enkä todellakaan halua enää miestä, jolla entisensä kanssa lapsia.
Olisin todennäköisesti jaksanut tilanteen jos mieheni olisi ollut emotionaalisesti tasapainoisempi ja antanut minulle konkreettisia resurssejaan olemalla LÄSNÄ, eikä vain puhunut...
Ja vähentänyt huomattavasti alkoholin käyttöään, koska se vaikuttaa ihmiseen ja paljon.
pitkähköön viestiini siis vielä sen verran... Että miehenihän oli sitä mieltä, ettei halua enää enempää lapsia. Puhui toisinaan kuinka minä olen ainoa henkilö jonka kanssa voisi kuvitella SUUNNITELLUN lapsen hankkivansa (edellisethän olivat odottamattomia vahinkoja), vaikkakin sitten kuitenkin oli sitä mieltä ettei jaksaisi enää kolmatta.
No, keskittykööt sitten vain olemaan lapsenlikkana ja seksinkin voi hankkia omasta puolestani keneltä hyvänsä, mutta sen vain näin KATKERASTI sanon, että ei häntä kovin moni itseään kunnioittava, tai vähemmänkään kunnioittava, nainen huoli, ellei konkreettisesti muuta käytöstään.
Asiat kompensoivat toisiaan. Ilman hänen lapsiaan olisin luultavasti jopa kestänyt hänen epäkorrektin käytöksensä. Ja ilman hänen epäkorrektia käytöstään olisin kestänyt hänen lapsensa.
Parempi näin. Kaikille meille.
Terveisin,
Elämästä oppinut
Olisiko uusi taudinnimi Uusioperhemasennus?
Itse lapsettomana katson ympärilläni melskaavaa aikuisten ja lasten eläintarhaa saaden kaiken loppupaskan päälleni.
Että ero tästä helkutin sirkuksesta on ehdottomasti saatava, muuten menee oma mielenterveys huonoon kuntoon.
Tutulta kuulostaa - miehen lapsi on nuori ja asuu meillä puolet ajasta. Välittäminen ei aina ole helppoa, vaikka osaa se lapsi ihanakin olla ja pitää minusta. Välillä kipuilen, että olisi helpompaa vain olla välittämättä ja suojata itsensä kun lapsi on ilkeä. Mutta olisiko oikeasti? Ja toisaalta minusta se lapsi ansaitsee minulta perheenjäsenenä avoimuutta ja itsensä peliin laittamista. Ehkä hänkin sitten ymmärtää sitä ajan kanssa arvostaa. Sen tiedän, että jos en ole avoinna hänelle, ei hänkään varmasti ole sitä minulle. Mutten sano että se on helppoa. Helposti kaikki paha tai ilkeä mitä esimerkiksi lapsen äiti on sanonut muuttuu sellaiseksi katkeraksi ahdistukseksi joka alitajuisesti menee helposti lapsen tiliin. Koko ajan pitää muistuttaa itseään, että se ei ole lapsen syy ja hänelläkin on vaikeaa elää kahta elämää, kahdessa perheessä ja kaksilla säännöillä.
En varmasti jaksaisi jos en voisi kertoa näitä kaikkia tunteita miehelleni ja kuulla hänen tunteistaan. Joskus mieheni sanoo ettei tiedä mitä sanoa; että hänestäkin lapsi on joskus huonosti käyttäytyvä, arrogantti määräilijä joka estotta huijaa ja huiputtaa. Mutta sellaisia lapset ovat. Myös pienet ja etenkin jos saavat sellaisen mallin toisaalta ja jos määräily toimii toisessa kodissa.
Silloin kum mies sanoo ettei tiedä mitä sanoa, olen sanonut etten odota häneltä vastauksia, on vaan pakko saada puhua jollekin. Parasta mitä hän voi sanoa on kertoa omista tunteistaan. En tiedä miksi se auttaa, että toinen on vain siinä avoinna, mutta se auttaa. Ei niitä asioita kannata pahki asti märehtiä, eikä jäädä tuleen makaamaan. Eteenpäin on mentävä ja elämä elettävä. Tämä on minun elämääni enkä vaihtaisi sitä pois. Kannattaa varmaan yrittää puhua jonkun kanssa - oma kumppani tärkeimpänä. En tiedä onko elämää mahdollista elää kivutta - mutta joitain kipuja voi lievittää ja niistä kasvaa.
Minun assosiaationi kielitieteellisesti,rakastan kielitieteitä,menevät nyt mammamaisuuteen. Saan aika persoonallisiakin,omaperäisiä mutta varmasti mainstream-psyykattuja fobioita.
*burlesque,von Teese,Dita, Rubens-vartalotyylit.
* verenpunaklassikko huulillaan.
*tukee Astrid Thorsia.
*sfp, keskusta, sos.dem.
*borssikeitto, Venäjä, kirkkotaulut
*astangajooga,pilates
*teekupposet;ei kahvi.
*vauvattelee muita kanssaihmisiään.
Suhde ei edes kaatunut lapsiin, vaan viime vaiheessa miehen lapset olivat oikeastaan se ainoa yhdistävä asia:)
Silti: en aloittaisi uudelleen suhhdetta lapsellisen miehen kanssa. Kaikille lapsettomille naisille, jotka suunnittelevat uusperhettä, neuvon TOSI pitkää harkintaa. Etukäteen ei voi tietää mihin rumbaan voi joutua. Siinä paketissa kun tulee kertaiskulla miehen mukana paitsi perhe, myös exvaimo ja exän suku. Niiltä ei voi välttyä. Vaatii äitipuolelta todella paljon venymistä jopa silloin, kun asiat sujuvat periaatteessa hyvin. Puhumattakaan siitä, kun eivät suju...
meillä tuli ex-vaimo sukuineen tutuksi vasta vuoden tuntemisen jälkeen.. vieläkin pidetään välimatkaa.. tosin exän suku tekee parhaansa.. välillä tuntuu että tukevat tätä meidän juttua enkä edes ihmettele. Sen verran nopeasti on naiset lapsipuoleni elämässä vaihtuneet ennen minua että jopa avokin exän sukulaisetkin ymmärtää ettei se ole lasten etu jos äitipuoli vaihtuu kerran viikossa.
Yhteinen lapsi tuli tähän myös aika nopeasti. Se on aika tärkeää tuntea itsensä uusioperheessä vanhemmaksi eikä taistele isin huomiosta. semmosen virheen tein että muutin samaan taloon miehen ja lapsen kanssa. Minä olin se joka tuhosi miehen toisen exän vaatteet kestovaippoihin kun ei neiti viitsinyt tulla loppuja kamojaan hakemaan. että asetu nyt taloksi ja kerää nuo pitsi alkkarit tuolta katon rajasta vaikka.. jostain syystä mies löytää tuostakin asiasta vitsin..