haluisin vaan olla rakastunu taas..

Tyttö oli kulkenut jo pitkään. Tie vietti aina vain loivasti ylöspäin, ja paljaat jalat lipsuivat tihkusateen liukastamalla soralla. Reisiä särki, reppu painoi hartioita. Hiki liimasi likaiset hiukset kiinni otsaan. Tyttö yritti muistella, milloin oli viimeksi nauttinut Matkasta. Ja minne hän edes luuli menevänsä? Itsenäistymisen hän oli ohittanut jo kauan sitten. Mikseivät Perhe ja Työpaikka jo näkyneet horisontissa. Ja Onnellisuuden kultaiset portit - aivan varmasti hän oli ne nähnyt mainoksessa. Ei hän muuten olisi lähtenytkään, mutta kun Esitteessä oli ollut niin paljon kuvia Onnellisuudesta.

Tyttö liukastui ja kaatui taas. Raskaasti huokaisten hän nousi kontalleen ja kohotti katseensa ylöspäin kuin apua anoen. Vain saadakseen päänsä yli lentävän variksen paskaa poskelleen. Jaksamatta edes pyyhkiä kasvojaan Tyttö lyyhistyi maahan ja itki. Miksi hänen tiensä oli niin raskas? Miksi hänen täytyi kulkea yksin? Kaikissa Esitteen kuvissa oli ollut mies ja nainen, jotka käsi kädessä kulkivat eteenpäin. Ja kaulassaan näillä oli Rakastuneiden Seppeleet joiden kukat eivät – näin Esitteessä oli selvästi lukenut - koskaan varisseet.

Äkkiä Tyttö säpsähti. Kyynelten läpi hän näki vieressään hahmon, valkoisiin pukeutuneen. Olento kaatoi ruukusta lämmintä vettä pyyhkeeseen, kumartui Tytön ylle, ja pyyhki tämän kasvot puhtaaksi. Sitten hän irrotti repun tämän selästä, ja auttoi tämän istumaan. Tyttö huomasi, ettei hänellä ollut enää kylmä. Vaatteetkin tuntuivat jo kuivemmilta. Jotenkin hän ymmärsi, että olento oli Valkoinen.

Samassa raivon puuska vavisutti Tytön väsynyttä ruumista. Sylkien ja kirkuen hän karkasi Valkoisen kimppuun. Takoessaan tätä nyrkeillään hän sai itkun seasta huudetuksi: ”Miksi et tullut aikaisemmin? Sydämetön Kiduttaja! Olet vain katsonut vierestä kun minä olen kärsinyt!”

Vaikka Valkoinen olisi helposti voinut singota riehuvan Tytön rinnettä alas, hän istui tyynenä. Nostamatta edes kättään torjuakseen iskuja, Valkoinen puristi Tytön hellästi syliinsä. Ennen pitkää suloinen lämpö rauhoitti Tytön. Lähes ääneti, yhä vavisten, Tyttö hoki kysymystään ”Miksi et tullut aiemmin?” Sanomatta sanaakaan Valkoinen nousi, ja yhä pitäen tyttöä sylissään lähti kulkemaan polkua alaspäin. Sorassa näkyi vieläkin paikoin veren tahrimat jalanjäljet. ”Miksi annoit minun kulkea yksin?”, Tyttö kysyi. ”En antanut.”, vastasi Valkoinen ääni täynnä rakkautta. ”Missä näet vain yhdet jäljet, siinä minä kannoin sinua.”