Kuten joillakin muilla, myös minulla on ongelmallinen suhde äitini kanssa. Mulla se on vaan niin, että olen kasvattilapsi ja tämä minun äitini on oikeasti mummoni mutta äidiksi olen häntä kutsunut siitä asti kun opin puhumaan. Olen 20-vuotias, muutin kotoani pois 4 vuotta sitten. Voin sanoa olevani riippuvainen äidistäni, siis rahallisesti. Mulla on mennyt nyt nämä neljä vuotta aikas surkeasti, olen lopettanut kouluja sitä myötä kun olen aloittanut ne- aina syy lopettamiseen on ollut perseelleen menneissä parisuhteissa. Siis kun minua ei ole vaan yksinkertaisesti huvittanut sen partnerin vahtimisen yms myötä tai en ole voinut muuhun keskittyäkkään. Sossunrahoilla olen elänyt kolmisen vuotta ja jatkoa näkyy ainakin niin pitkälle aikaa kunnes saan töitä.. Siinä sivussa olen ruinannut (ja saanut) äidiltäni rahaa kun omani ovat heti käteen saatuaan loppuneet. Haluaisin tehdä tälle kaikelle lopun. Käydä kouluni, saada omat rahani riittämään, tulla muutenkin toimeen ilman äitini rahoja ja avustuksia. Tähän ikään nähden se olisi enemmän kuin suotavaa. Lopetin taas kerran kouluni josta äitini ei tiedä yhtikäs mitään. Siis luulee että käyn edelleen koulua. Syy miksi valehtelen hänelle on se, etten enää jaksa kuunnella olevani epäonnistuja, vätys ja saamaton kun sen itse jo muutenkin tiedostan mikä saa minut vihaamaan entisestään itseäni. Joku voisi tätä lukiessaan miettiä , että ongelmahan on pelkästään lähtöisin minusta. No onhan se mutta äitini ikäänkuin antaa lisäpotkua tälle kaikelle, etten pääse jaloilleni ja tule toimeen omillani.
Pointti on tässä siis se, että olen jo kuukauden verran suunnitellut vaihtavani paikkakuntaa (monistakin eri syistä), aloittavani elämäni alusta. Mitään ennen tätä päivää en ole äidilleni sanonut. Olen saanut kutsuja ko. paikkakunnalta työpaikkahaastatteluihin (olisi jopa minun ensimmäinen kesätyöpaikkani), laittanut hakemuksia kouluihin jossa suorittaisin opintoni loppuun. Asuntokin on melkein varma. Kun tästä äidilleni tänään kerroin (aloitin keskustelun sanomalla että mulla on työpaikkahaastatteluja tiedossa) hän oli ensin todella iloinen. Kun sanoin että työpaikka on 250km täältä, hän suorastaan raivostui. "Missä asut, miksi sinne asti", mutta päällisin "-miten me sinua sinne asti avustettaisiin"????? Sanoin hänelle että minun tulisi tulla toimeen jo omillani, hän ei enää halunnut kuunnella. Kun sanoin että kävisin siellä kouluni loppuun jne- ei mitään vastakaikua. Sanoinkin että oletpahan kannustava. Hän suuttui ja laittoi luurin korvaani. En tiedä kenen elämää tässä elän, omalta tämä ei tunnu ja minä en todellakaan ikuisuuksia halua elää äidin helmoissa. Tämä tuntuu jo nyt pahalta. En haluaisi koko kesääni olla työttömänä, kuin myös syksyllä ilman koulua. Täällä olen polttanut yhden jos toisen sillan altani ja näin vielä tähän päivään asti valoa tunnelin päässä, vihdoinkin voisin aloittaa kaiken puhtaalta päydältä. Sitten isku vasten kasvoja ja epätoivo valtaa taas mieleni.
Pointti on tässä siis se, että olen jo kuukauden verran suunnitellut vaihtavani paikkakuntaa (monistakin eri syistä), aloittavani elämäni alusta. Mitään ennen tätä päivää en ole äidilleni sanonut. Olen saanut kutsuja ko. paikkakunnalta työpaikkahaastatteluihin (olisi jopa minun ensimmäinen kesätyöpaikkani), laittanut hakemuksia kouluihin jossa suorittaisin opintoni loppuun. Asuntokin on melkein varma. Kun tästä äidilleni tänään kerroin (aloitin keskustelun sanomalla että mulla on työpaikkahaastatteluja tiedossa) hän oli ensin todella iloinen. Kun sanoin että työpaikka on 250km täältä, hän suorastaan raivostui. "Missä asut, miksi sinne asti", mutta päällisin "-miten me sinua sinne asti avustettaisiin"????? Sanoin hänelle että minun tulisi tulla toimeen jo omillani, hän ei enää halunnut kuunnella. Kun sanoin että kävisin siellä kouluni loppuun jne- ei mitään vastakaikua. Sanoinkin että oletpahan kannustava. Hän suuttui ja laittoi luurin korvaani. En tiedä kenen elämää tässä elän, omalta tämä ei tunnu ja minä en todellakaan ikuisuuksia halua elää äidin helmoissa. Tämä tuntuu jo nyt pahalta. En haluaisi koko kesääni olla työttömänä, kuin myös syksyllä ilman koulua. Täällä olen polttanut yhden jos toisen sillan altani ja näin vielä tähän päivään asti valoa tunnelin päässä, vihdoinkin voisin aloittaa kaiken puhtaalta päydältä. Sitten isku vasten kasvoja ja epätoivo valtaa taas mieleni.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Sen kun muutat, otat työpaikan ja yrität käydä opintosi loppuun.
Kyllä se äiti siitä leppyy ja jollei lepy, se on hänen vikansa eikä sinun.
Olen ollut samassa tilanteessa, ja paljon vanhemmaksi kuin sinä. Olen selvinnyt lopulta jollekin tielle. Älä välitä "äitisi" valittamisesta, niillä tuppaa oleen hysteria ja hössötys aina menossa, se loppuu aikanaan kun pääsee alkuun tai johonkin suuntaan joskus. Mielestäni toisia pitäisi kannustaa.
Sulla on hyviä suunnitelmia, oot kuitenkin aina jatkanut yrittämistä. Älä anna kenenkään lannistaa. Oot niin nuorikin, pian ehdit koulunkin käymään vaikka loppuun. Aina löytyy ihmiselle paikkoja ja paikka. Älä hätäile, aika korjaa nämä asiat.
Turha vihata itseään, sussa ei ole mitään vikaa. Ei sitten yhtään mitään. Kuinka viitsit vielä uskoa sen että jos et käy kouluja ym että olisit epäonnistuja, laiska tai vätys? Ikävää että sun läheinen sanoo noin (mullekin on sanottu silloin). Se ei ole ollenkaan totta!!!!!! Ei ihmisen tarvii tanssia aina toisten pillien mukaan, yhteiskunnan vaatimukset ei edes kaikille sovi psyykkisistä, terveydellisistä tai muista syistä. Onko mukavuudenhalu väärin, pitäisikö painaa väkisin väärää alaa? Mielestäni ei. Siksi jokainen löytää oman tien, oman tahdin -miten haluaakin rahaa tehdä tai pystyykö. Voiko sillekään mitään että sattuu syntymään maailmaan jossa jo alusta asti pitäisi tietää oikea ammatti, huh. Tässä oli mun mielipide. Koita jaksaa eteenpäin, aika hoitaa asioita myös. Oot tosiaan aika nuorikin vielä.
Onhan kouluja hyvä käydä, itsekin teen niin. Mutta mielestäni ehdit hyvin tehdä mitä haluat -oot vasta 20. Ja päätä itse mitä haluut. Rahaa tulee enemmän jos on toisen asteen tai lukio ja korkeakoulututkinto. Sitä enempää ei tarvii ellei oo jonkinlainen hinku. Iltakoulutuksiakin löytyy paikoin aikuisille, toisen asteen ja korkeakoulu. Mutta olet vapaa valitsemaan tai omalla tahdilla katsomaan. On kaiken ikäisiä jotka käy kouluja. Ala mille haluaa voi vasta myöhemmin selvitä.
Hyvä et sulla oli jotain koulua käytynä. Voihan tosiaan sitäkin jatkaa jos haluut.
nuo sun suunnitelmat on hyviä, sen ensi syksynkin suhteen jne. Kuulostat ennemmin ahkeralta.
En tiedä kuinka samanlainen elämäsi tilanne on kuin itselläni 10vuotta sitten,mutta kerronpa kuinka mulla kävi jotta saat ajattelemisen aihetta tulevaisuuteesi.
Ainoa poikkeus meillä ainakin on,nimittäin minä en saanut äidiltäni yhtään rahaa,eikä minua kukaan avustanut.
Mutta olin samankaltaisessa tilanteessa kuin sinä,ja saman ikäinenkin.
Yritin kaikkea,mutten saanut elämääni kiinni,tuntui että kaikessa epäonnistun ja minua vainoaa vielä epäonni kaiken lisäksi.
Oli todella karmea fiilis olla täysin väliin putoaja,ainakin siltä se silloin tuntui.
Halusin kovasti itsenäistyä ,mutta koulut meni todella huonosti,työtä paikka kunnalla ei ollut.
Silti elämäni oli siellä,asuin äitini kanssa lapsuuden kodissa,parhaat kaverit asuivat lähellä vaikkakin heillä kaikilla oli joko työ tai opiskelut hyvällä mallilla.
Ajattelin ettei kukaan ymmärrä minun tilannettani,sain arvosteluja sukulaisilta sekä äidiltäni kuinka minusta ei ole mihinkään,ja kuinka olen pilannut elämäni.
Sain ohjeita ryhdistäytyä,ja ne tuntuivat pahalta.
Tunsin olevani aivan lukossa,en osannut ajatella yhtään huomista pidemmälle.
Nostin työttömyys korvausta,mutta sain asua ilmaiseksi ja syödä.
Kaikki rahat menivät nuoren elämään,kaveri porukassa eläen kuten muutkin,paitsi minulla oli asiat huonosti.
Sitä helposti jämähtää paikoilleen,siihen tuttuun ja turvalliseen.
Ajattelin joskus kauhulla tulevaisuuttani,lapsen omaisesti haaveilin jostain ihme pelastumisesta joka kohta koittaisi ja olisin kuten muutkin ikäiseni.
Tunsin itseni pummiksi joka elää äitinsä siivellä,ihmiseksi joka on täysin epäonnistunut eikä tulevaisuutta ole.
Minulle oli tolkutettu koko nuoruuden että pitää lukea,pitää opiskella jotta pärjää,muuten joutuu paska hommia tekemään eikä sellainen ole elämää...
Olin siitä saanut tietynlaisen mielikuvan elämästä,ja kun opiskelut oli menneet päin p:tä ei muuta vaihtoehtoa ollut kuin joku ihme pitäisi tapahtua.
Mutta sitten tapahtui.
En tiedä mistä sain rohkeuden,kun muistelen vieläkin sitä aikaa ihmettelen kuinka uskalsin.
Lueskelin eräässä kahviossa ,jossa kuluttelin aina päivisin aikaani kun muut olivat töissä,lehteä ja sen työpaikka ilmoituksia.
Silmiini osui eräs ilmoitus,jossa ei vaadittu koulutusta mutta se olisi 400km päässä eräässä suuressa kaupungissa.
Soitin siihen numeroon,ja sain työpaikan samantien.
Kolmen päivän päässä olin aivan vieraassa kaupungissa,asuntona tilapäinen soluasunto kuukaudeksi.
Työ oli helppoa tehdas työtä,ja palkka oli ihan okay.
Kuukauden päästä olin löytänyt oman vuokra yksiön,ostin ensimmäisen telkkarini omilla rahoillani,tiukkaa oli mutta se tuntui niin hyvältä,tunsin kuuluvani nyt johonkin.
Itsetuntoni kasvoi parissa kuukaudessa,minulla oli vakituinen työpaikka,oma kämppä,omaa rahaa,en ollut riippuvainen kenestäkään..
Tiesin että minusta ei silti kukaan sukulainen ollut ylpeä,pitivät luuserina joka pilasi elämänsä ja siksi joutuu tekemään paska hommia.
Mutta itse olin ylpeä itsestäni,tunsin viimein löytäneeni paikkani tässä yhteiskunnassa,ymmärsin ettei työ jota tehdään ollut kuin työtä,ja vapaa aikanani sain olla taas oma itseni.
Kirosin mielessäni miksei kukaan minulle aikaisemmin ollut sanonut tälläistä vaihtoehtoa,ei kaikkien tarvitse opiskella,voi mennä myös ihan tavalliseen työhön ja elättää sillä itsensä eikä se sinusta tee sen huonompaa ihmistä kuin muistakaan.
Tämä vaihtoehto pelasti elämäni,sain itseluottamukseni ja itse kunnioitukseni takaisin.
Vuosien päästä ei kukaan pitänyt minua enää luuserina,kaikkien oli pakko myöntää lopulta että pärjään hyvin ja valintani oli paras ratkaisu minulle.
Paikkakunnan vaihto oli myös parasta mitä minulle on tapahtunut.
Sain aloittaa kaiken uudelta pöydältä,ja sain tuntea onnistumisen iloa aidosti.
Ohjeeni sinulle on.
Ota se työ vieraalta paikkakunnalta,näytä että siipesi kantaa,tämä on sinun elämäsi äläkä anna muiden sitä ohjailla.
Kyllä vuosien päästä muutkin sen huomaa.
Opiskella voi myöhemminkin jos siihen haluja ilmenee.
Muutto ja uusi työ tulee olemaan vaikeaa ja tiukkaa aikaa ensimmäiset kuukaudet,mutta sitten se helpottaa ja saat palkinnon,elämäsi takaisin käsiisi.
ONNEA SINULLE.
Itselläni oli aikoinaan erilainen tilanne, mutta samankaltainen, siten että äiti ei tuntunut kannustavan minua ollenkaan itsenäisyyteen.
Asuin silloin kotona (olin 20v), olin valmistunut ammattiin, mutta ollut työttömänä sen jälkeen jo puoli vuotta. Aloin puhumaan äidilleni, kuten aikaisemminkin, että mitäs jos muuttaisin kotoa pois. Hänen mielestään se ei tullut kuuloonkaan, mites minä muka olisin selvinnyt, kun en itse ollut koskaan pessyt pyykkiäni tai tehnyt ruokaa. Mikä johtui ihan siitä että äitini halusi itse tehdä nämä asiat kotonaan.
No, äitini selän takana salaa aloin etsiä pientä asuntoa, silmiini osui ilmoitus nuoriso asunnoista. Ne on tarkoitettu ensisijaisesti kotoaan pois muuttaville nuorille ensiasuinnoiksi. Muuten ne ovat ihan tavallisia, edullisia vuokra-asuntoja. Laitoin hakemuksen sinne ja muutaman kuukauden päästä minulle ilmoitettiin, että yksiö oli vapautunut.
Silloin vasta kerroin äidilleni muuttavani kotoa pois. Kyllä hän aikansa päivitteli ja kauhisteli.
Mutta minulle tuo kotoa muutto teki hyvää. Kun olin kuukauden asunut omillani sain töitä, joka myöhemmin muuttui vakituiseksi. Kotona asuessa pääsee niin helpolla, ei ollut samanlaista kannustinta etsiä töitä (vaikkei olisikaan kotona viihtynyt). Niin ja opin minä ihan itse tekemään ruokaa ja hoitamaan pyykkinikin, vaikka äitini epäili asiaa vahvasti.
Eteenpäin pääsee kun jaksaa luottaa itseensä, älä anna muiden lannistaa suunnitelmiasi. Vaikka kaikki ei menisikään täydellisesti, voi aina tehdä uudet suunnitelmat.
Haluan toivottaa sinulle onnea ja rohkeutta tulevaisuuteesi :)
ilmainen kannustaja, tilaapa Positiivareilta sähköpostiisi "Aamiainen" joka arkipäiväksi.
http://www.positiivarit.fi
Tässä esimerkkejä, jotka ovat minua kannustaneet
ajattelemaan aina myönteisesti huonossakin tilanteessa:
*
Jos veistää itsensä kaikille sopivaksi, vuolee
pian itsensä olemattomiin.
*
VIESTINI NUORELLE
Kahdenkymmenen vuoden kuluttua tulet olemaan
tyytymättömämpi niiden asioiden vuoksi, joita
et tehnyt, kuin niiden, jotka teit.
Irrota siis solmut paaluista. Purjehdi ulos
turvallisesta satamasta. Sieppaa pasaatituulet
purjeisiisi.
Tutki. Unelmoi. Löydä.
*
POISPYYHITYT
Onpa helpottavaa päästä taas tekemään virheitä,
sanoin kun kaiken rahattomuuteni keskellä joku
toi minulle paketin korjausnauhoja. Kenties ei
ole viiniä illalla pöydässä eikä leipää aamulla
kaapissani, mutta virheitä saan nyt tehdä monta
viikkoa eteenpäin.
Sitten kun tästä vielä kasvan, en enää tarvitse
edes korjausnauhaa. Teen virheitä vapaasti ihan
vain siksi että minä olen minä.
Heli Karjalainen
Olen kannustuksistanne saanut enempi rohkeutta toimia oman pääni mukaan :) Oikeastaan, tämä kaikki kannustus on nostaneut mut taas sille jalustalle millä olin ennen äitini "maan pinnalle palauttamista". KIITOS vielä... teille jokaiselle.
Minä uskon sinua siinä asiassa, että äitisi tukee sinua olemaan riippuvainen hänestä. Tiedän monta samanlaista tapausta, jossa nimenomaan mummo on kasvattanut tytön ja tapaukset ovat hyvin samankaltaisia. Vanhemmat ihmiset ovat hyvin holhoavia ja eivät halua päästää lapsiaan maailmalle ja suorastaan yrittävät heitä peräkammaritapauksiksi. En tiedä miksi mummosi on sinut kasvattanut, mutta näissä minun tuntemissani tapauksissa mummojen omat lapset on tavallaan myös "pilattu" kotikasvatuksella siten, että itseluottamus on syöty niin pahasti ettei ole uskaltanut edes lastaan kasvattaa kun on luullut ettei pysty siihen. Mutta sinun tapauksesi voi olla toinen.
Kun annat vaan mennä ja kokeilet edes uutta elämää niin äitisi kyllä rauhoittuu. Jos asiat eivät onnistu uudella paikkakunnalla voi aina palata takaisin. Mene edes kesäksi siihen kesätyöhön ja kokeile miltä tuntuu. Tsemppiä!