kun ihminen jota rakastaa jättää. Näin kaiken kaikkiaan tämä meidän rakkaus ei ollut normaali suhde, mutta kuitenkin itse tunsin että se oli se TOSI rakkaus itselle.
2 vuotta tai oikeastaan 3 odotin että asiat kääntyisivät minulle päin mutta toinen meni ihan toista tietä. Nyt olenkin sitten ihan yksin ja huomaan että toisella olikin ihan toiset tunteet.
On tämä raskasta hiukan yli 35v miehellä, jopa tässä iässä sitä huomaa että pakko on vain itkeä kun on niin huono olla. Tunsi että toinen rakastaa, mutta ei se ollutkaan sitä, voi voi.. masentaa.
No mutta nyt rauhallista yötä kaikille..menen sänkyyn nukkuu.
2 vuotta tai oikeastaan 3 odotin että asiat kääntyisivät minulle päin mutta toinen meni ihan toista tietä. Nyt olenkin sitten ihan yksin ja huomaan että toisella olikin ihan toiset tunteet.
On tämä raskasta hiukan yli 35v miehellä, jopa tässä iässä sitä huomaa että pakko on vain itkeä kun on niin huono olla. Tunsi että toinen rakastaa, mutta ei se ollutkaan sitä, voi voi.. masentaa.
No mutta nyt rauhallista yötä kaikille..menen sänkyyn nukkuu.
Vastaukset 6
Vanhimmat
: \ Tervetuloa joukkoon...
Ehkä se tänään jo hiukan helpottaa. Illalla saattaa kyllä itku taas tulla, mutta se kuuluu prosessiin. On tärkeetä käydä läpi kaikki eron tuomat tunteet, jotta ne eivät jää painamaan ja ahdistamaan sisintä.
Kyllä se olo siitä helpottuu aikanaan, usko siihen ja pure hammasta. Tuu kirjottaan tänne, jos oikein nipistelee, sekin auttaa.
Tsemppiä! Päivä kerrallaan.
Täällä kolmas saman kohtalon saanut. On se vaan tuskaa vieläkin, vaikka siitä on jo pari kuukautta aikaa. Itkut on itketty, mutta ammulla herätessä aina sama naama on mielessä. Ei vieläkään toiset naiset kiinnosta. Tuntuu kuin olisin petturi, jos makaisin jonkun kanssa. Tällä hetkellä vain tuntuu siltä, että siinä meni elämän viimeinen mahdollisuus, vaikka ikää ei ole kuin 27. Kai se tästä lähtee, näin on uskottava.
Täällä myös yksi kohtalon kolhima. Erosta aikaa 6kk ja välillä tuntui jo paremmalta, mutta nyt taas masennus ja kaipuu entiseen yrittää ottaa valtaa. Itsesäälin määrä on murhaava ja joka yö näen samankaltaisia unia entisestä. Sen 2-3tuntia minkä yössä pystyn nukkumaan. Saatanpa yöllä jopa herätä omaan itkuuni. Ikää itselläkin 27v, mutta en koe itseäni vielä niin vanhaksi, ettenkö toivoisi parempaa huomista. Olen edelleen yrittänyt ottaa yhteyttä exääni ja ollaan jotain normaaleja kuulumisia välillä juteltukin, mutta heti jos yritän kääntää puhetta vähän syvällisempään keskusteluun niin huomaan että toisella ei kiinnosta. Tai korkeintaan toivottaa pärjäämisiä ja hyvää elämän jatkoa. Välistä tuntui että saatan jopa saada oman elämäni järjestykseen, mutta nyt taas tuntuu kuin tämä elämä pyörisi vain paikallaan ja odotan edelleen että hän ottaisi yhteyttä, tai että jotenkin vielä saisin mahdollisuuteni. Mutta tiedän että se on turhaa ja turhauttaa itseäni vain enemmän. Mutta ehkäpä huominen on jo parempi. Kukapa sen tietää, toivo elää silti :)
samaan kastiin kuulun minä. Erosta jo puoli vuotta, mutta aina se sattuu. Yhteydessä ollaan exän kanssa, ihan tavalliset kuulumiset vaihdetaan. Tosin minua se raastaa aina vaan enemmän. Itkuja tulee ja menee, ihan älyttömistä asioista saattaa itku tulla. On jännää miten koko ajan tuntuu että olisi edelleen varattu, yrittää täytyy kuitenkin jotakin suhteita luoda ettei ihan erakoidu:) Ihmiset ovat yllättävän ymmärtäväisiä.
Nyt alkaa pelottaa kun lukee näitä viestejä ja tajuaa, että itsellä on sama saatanan pitkä ja tuskallinen polku vielä läpikäytävänä. Minä olen itkenyt silmät päästäni vasta neljä päivää, enkä tiedä kuinka tässä jaksaisi jatkaa ja minkä takia, kun tuntee menettäneensä kaikkensa, kaiken sen, mikä tässä elämässä merkitsee tai merkitsi. Kaiken mikä teki elämästä elämisen arvoista.Kuinka on mahdollista, että ihmisellä voi olla näin iso ikävä toisen ihmisen luo. Ei tätä pysty kai koskaan ymmärtämään, ei ainakaan kunnolla.
kun ymmärtäisi se oma ex-kultakin. Onhan se totta, jos ei vain enää nappaa, niin ei nappaa. Ihmiset vain jättävät kesken liian helposti. Ei mikään parisuhde ole ruusuinen loputtomasti. Hän teki virheitä suhteessamme, mutta ei se minun tunteita häneen lopettanut. Toivoin häneltä samaa, mutta ei kai vain pystynyt jatkamaan. Kai hän oli liian varovainen alusta lähtien. Olisi vain kertonut mikä hommassa ei toimi, oikeasti.
Tilitystä, tilitystä.
Alkaahan tuo olo jo hieman helpottaa, mutta tietyissä tilanteissa se kaipuu iskee kuin metrinen halko. Toisilla se kestää pitempään, toisilla lyhyemmän ajan. Haluaisin nähdä hänet ja kuulla äänen, mutta samalla pelkään sitä, koska tiedän, että homma ei muuttuisi mihinkään ja se varmaan repisi minua uudestaan. Mut taas ois kiva nähdä...