Olen yrittänyt jo muutaman päivän saada ajatuksiani "paperille", mutta mitään järkevää vain ei päästä irtoa. Jos jotenkin saisi tuntonsa purettua..
Taas toistui se, minkä olen joutunut jo useamman kerran kokemaan. Kuulin että ihastukseni on kuin onkin varattu. Joka ikinen kerta kun vajaan kahden vuoden sinkkuaikanani olen kiinnostunut jostain miehestä, tai peräti mennyt ihastumaan, olen joutunut pettymään. Mies on joko ollut varattu, tai ei sitten muuten vain minusta kiinnostunut. Kummallisinta on se, että kun minustakin kiinnostutaan, monikin, mutta aina käy se sama, mistä niin monet täällä valittelevat, kiinnostus vain ei kohtaa. Miten näin voi käydä kerta toisensa jälkeen... Otsa on jo ruvella jatkuvasta pään seinään hakkaamisesta.
Nyt on takki tyhjä. Oikeastaan ei tunnu miltään, tasaisen turta olo. Välillä ketuttaa niin pirusti ja tekisi mieli potkia koko maailmaa, hyppiä tasajalkaa ja huutaa, mutta ei jaksa kimpoilla. Välillä itkettää, kurkkua kuristaa ja koko kroppaa kouristaa, mutta eipä itkuakaan tule.
Eihän tällaiset pettymykset mitään maata kaatavia ole, kuuluvat normaaliin elämään, kai. Enkä edes tuon pidempään ole sinkkuna ollut. Mutta kummasti sitä huomaa näiden pettymysten vaan vaikuttavan. Ehkä liika on liikaa.
Olen ollut aina iloinen, hymyilevä ja positiivinen ihminen. Nyt yllätän itseni yhä useammin kulmat kurtussa, suu tiukaksi viivaksi puristuneena, hartiat jännittyneenä. Olen kyynistynyt, elämä alkaa yhä useammin näyttäytymään harmaan sävyissä. V*tuttaa ja ärsyttää. Haluan säilyttää oman itseni, oman persoonani, olla iloinen ja nauttia elämän pienistä iloista, haluan hengittää vapaasti. Pelottaa että kadotan tuon osan itsestäni. Pelkään että harmaan sävyt valtaavat liikaa elämääni.
Miten rakkauden puute voikin vaikuttaa näin? Enkö todella osaa käsitellä pettymyksen tunteita paremmin? Tiedän kyllä, että ajan kanssa tästä toivutaan ja elämä taas näyttää paljon valoisammalta. Mutta jos pettymykset vaan toistuvat, mitä minusta jää jäljelle? Katkeroitunut, ilkeä ja kylmä paskiainen, joka ei halua antaa itsestään mitään, peläten kuitenkin särkyvänsä?
Tällä palstalla olen huomannut monia kanssasisaria/veljiä. Miten olette jaksaneet porskutella pettymyksistä huolimatta? Onko täällä ketään, kuka totaalisesta luovuttamisesta huolimatta on kuin onkin sen oman rakkaansa lopulta löytänyt? Tai muuten kyennyt säilyttämään positiivisuutensa? Antakaa pikkuisen toivoa...
Ja kun joku ottaa kumminkin esille, ei, en hae vaan niitä komeimpia, pisimpiä ja raamikkaimpia yms. miehiä. Tämä tämän hetkinen ihastukseni on tavallinen, keskimittainen, suomalainen mies. Kiltti, hiukan ujo, fiksu, todella mukava ja kultainen persoona, hänen ujo hymynsä saa sydämeni heittelemään vallattomia voltteja:) Mutta voi niin varattu...
Pahoittelen pitkää sepustusta.. :)

Vastaukset 7
Vanhimmat
Samanmoinen miespulinen henkilö olen. Sinnillä tässä porskuttaa. Olen itsekin kyynistynyt ja uskoni lähes menettänyt, mutta silti jaksan käydä yrittämässä kerta toisensa jälkeen. Välillä kyllä ihan tosissaan raivostuttaa, kun ei onnistu sitten millään.
Ystäville on avauduttu ja ne kyllä väittävät, että kyllä sieltä joku löytyy, mutta aika heikolta näyttää. Baarissa ramppaan. Ilmoituksiakin on pitkin nettiä, mutta eihän niihin tule edes vastauksia. Eikä minulle vastata, kun johonkin deitti-ilmoitukseen vastaan.
Olen miettinyt, että olen varmaan se epäonnisin yrittäjä, mitä maa päällään kantaa, mutta en näemmä olekaan ainoa.
....semmosta se on se sinkun arki...ja pyhä.
Itselläni vähän pidempi aika parittomana elettynä...ihastuksia on ollut, vähän seurustelua tai tapailuja, mutta ei vaan ole sitä oikeaa löytynyt.... Nyt olen todella ihastunut mieheen, joka on myös ujo (itsekkin olen hieman). Hän ei ole varattu, mutta asiat ei vaan etene... välillä häneltä tulee hellyyttävä viesti... ja seuraavan kerran hän on taas niin asiallinen... Häntä ujostuttaa, pelottaa että satuttaa itsensä, en tiedä....?
Kai se on niin ettei toisilleen sopivat aina kohtaa, jos ovat vaikka ujoja...???
Hänessä vain näin jotain sellaista itselleni sopivaa...
...enkä yhtään tiedä miten käy....
Mutta siitä olen varma että näistä pettymyksistä aina selviää, varsinkin kun omaa peruspositiivisen luontaan, kuten sinäkin.
niin sitä sattuu kaikille.itekkin sain jäätä päälle kun nainen jonka kanssa seurustelin ilmoittikin olevansa varattu jo pitemmän aikaan.mut eteenpäin pää pystyssä.
Ei kai se tosiaan ole maailman suurin pettymys, jos joku johon olet juuri tutustunut(?) onkin varattu? Tämä ei kuulosta kovin empaattiselta, mutta... vähän ihmettelen.
Ei se muuten, mutta kun näitä pettymyksiä tulee se 50 putkeen niin alkaa harmittaa. Ja vielä jos on vähän hankala ihastua niin homma voi tuntua aika ikävältä.
Et tainnut lukea koko tekstiä..? Tai ehkä et vain ymmärtänyt, mitä sillä ajoin takaa.
Eihän se maailman suurin pettymys ollutkaan, eikä pari pettymystä matkan varrella ketään aja epätoivoon. Mutta jos pettymykset toistuvat tarpeeksi monta kertaa, kyllä se jo hiukan nakertaa... Kyllähän se kuuluisa oljenkorsi lopulta katkaisi kamelin selän, tai jotain. No, eri ihmiset kokevat nämä eri tavalla.. :) Minä koen tällä tavalla. Ehkä olen vain herkempi. En tiedä.
Olen tämän ihmisen tuntenut jo jonkin aikaa ja pikkuhiljaa häneen ihastunut, nyt sain tietää, ettei hän ole vapaa. Eniten ottaa aivoon se, että näin kävi taas. Alkaa miettimään, voiko tilanne enää muuksi muuttua.
Saat ihmetellä, toki.
Mutta lohdullista huomata muiden kirjoituksista, etten ole ainoa, joka ei ihan jaksa ohittaa pettymyksiään olankohautuksella. Tsemppiä muillekin lohduttomille:)
En lukenut ihan kokonaan, myönnän. Enkä ehkä ymmärtänyt, mitä ajat takaa.
Olen pahoillani sydänsuruistasi.