Minun anoppini on eittämättä hyvä ihminen, enkä haluaisi hänestä pahaa puhua. Jostain syystä me emme vain tule toimeen keskenämme. Välillämme on iso muuri, jota ei taida saada maailmaan suurimmallakaan moukarilla palasiksi. Osittain tämä varmasti johtuu siitä, että olemme luonteiltamme melko erilaisia ihmisiä, osittain siksi, että itse olen hyvin arka, mutta osittain tätä muuria on rakentanut myös anoppi itse. Lisäkorkeutta muuriin tuli esikoisemme synnyttyä, vaikka moni olisi varmasti arvellut asian toisin päin. Nyt minun merkitys anopin mielenkiinnon kohteena on olematon ja tuntuu etten saa kunnioitusta edes lapsemme äitinä. Syitä tällaiseen ajatteluun on useita. Ne ovat yksittäisinä hyvin pieniä, kuten esim. ettei anoppi mielellään anna lasta sylistään takaisin minulle vaan miehelleni tai että anoppini vääristelee totuutta parempaan päin lapsen käytöksestä tätä hoidettuaan, mutta yhdessä ne pienetkin asiat muodostavat ison möhkäleen.
Asia tuntuu pahalta. Ja vielä pahemmalta se tuntuu, kun ei siitä voi kenellekään puhua. Olen yrittänyt puhua miehelleni, joka osaltaan itsekin ihmettelee äitinsä käytöstä, osittain syyttää minua siitä, että otan asioista liian herkästi itseeni. Hän on kuitenkin pahassa välikädessä, eikä siksi useinkaan halua ottaa asioihin kantaa. Ymmärrän tämän täysin ja siksi olenkin jättänyt hänet rauhaan. Olen yrittänyt joskus puhua myös omalle äidilleni, jolta en saa juuri minkäänlaista ymmärrystä, ehkä siksi, että olemme eri aikakauden ihmisiä, ehkä siksi ettei hänellä ole koskaan ollut itsellään anoppia tai appiukkoa. Saanko teiltä yhtään tukea ja ymmärrystä pahaan olooni? Tiedän, että on lapseni onni, että hänellä on isovanhempia ympärillään, enkä aio niitä häneltä mihinkään riistää. Mutta onko sekään oikein, että anopin kohtelu saa minut aina kyyneliin?
Asia tuntuu pahalta. Ja vielä pahemmalta se tuntuu, kun ei siitä voi kenellekään puhua. Olen yrittänyt puhua miehelleni, joka osaltaan itsekin ihmettelee äitinsä käytöstä, osittain syyttää minua siitä, että otan asioista liian herkästi itseeni. Hän on kuitenkin pahassa välikädessä, eikä siksi useinkaan halua ottaa asioihin kantaa. Ymmärrän tämän täysin ja siksi olenkin jättänyt hänet rauhaan. Olen yrittänyt joskus puhua myös omalle äidilleni, jolta en saa juuri minkäänlaista ymmärrystä, ehkä siksi, että olemme eri aikakauden ihmisiä, ehkä siksi ettei hänellä ole koskaan ollut itsellään anoppia tai appiukkoa. Saanko teiltä yhtään tukea ja ymmärrystä pahaan olooni? Tiedän, että on lapseni onni, että hänellä on isovanhempia ympärillään, enkä aio niitä häneltä mihinkään riistää. Mutta onko sekään oikein, että anopin kohtelu saa minut aina kyyneliin?
Vastaukset 8
Vanhimmat
Sympatiat sinulle. En tiedä osaanko auttaa, mutta ymmärrän harmistumisesi, miniä anoppi suhde voi olla joskus vähän hankala. Vaikka anoppisi on kunnon ihminen, hän saattaa käyttäytyä sinua kohtaan eri tavalla, kun muita kohtaan. Koeta olla välittämättä. Itse kärsin aikanaan, kun anoppini aina jotenkin korosti hyvää käytöstään, joka olikin totta kaikkia muita kohtaan, vain minua hän kohteli huonosti:( Se loukkasi minua silloin, ja etsin syytä itsestäni, nyt tiedän, että ainakin osasyy oli harmistus siitä, että olin tullut mieheni elämään.
Näen paljon hyvää tilanteessasi, olette sentään tekemisissä ja tulette edes jotenkin toimeen. Ei kannata odotaa liikoja anoppi suhteelta, riittää, kun tulette toimeen. Sinä olet lapsesi äiti, sitä seikkaa ei mikään muuta, ei edes se ettei anoppisi noteeraa sinua ja antaa lapsen isälle. Itse asiassa pitäisin erikoisena, että hän jotenkin erityisesti kunnioittaisi sinua lapsesi äitinä, taitaa olla liikaa vaadittu anopeilta? Ja emmehän me miniätkään taida erikoisesti kunnioittaa anoppia miehemme äitinä?
Älä mieti asiota liikaa, ole oma itsesi. Suhtaudu häneen kuin, työtoveriin, asiallisesti ja ystävällisesti, kuten olet tehnytkin.
Minä olen luultavasti jo kerran vastannut sinulle, mutta vastaukseni ei näköjään tyydyttänyt sinua. Yritin vastata niinkuin itse asian näin. Saatoin tietenkin olla väärässäkin, koska en tunne teitä kumpaakaan. Ajattelin vain miten itse olisin saattanut siinä tilanteessa menetellä. Itse asiassa olen tehnyt niín monta kertaa. Hoidimme nim. poikamme lapsia useita vuosia muutaman päivän viikossa. Ainakin alussa poikamme soitteli kerran päivässä ja kyseli miten on mennyt. Ei minulle olisi tullut mieleenikään joka kiukuttelua ja itkua kertoa. Kyllähän lapset aina välillä itkevät ja olisihan se ollut kamalaa, jos he eivät olisi uskaltaneet meille kiukutella. Hetken kuluttua kaikki oli kuitenkin aina päivänpaisteista. Ymmärrän kyllä, että sinun lapsesi on vielä pieni vauva, joten itkuun voi olla erilaisia syitä. Anoppisi on kuitenkin kasvattanut ainakin miehesi, joten kaipa hän nyt sentään jotain lapsen itkusta ymmärtää. Sano miehellesi, että hän huomauttaa äidilleen, että tämä antaisi lapsen takaisin sinulle ja sano itsekin tomerasti, että sinä otat nyt lapsen. En usko, että anoppi montaa kertaa tuppaa lasta miehellesi. Ota kovemmat otteet kertakaikkiaan, äläkä tee itsestäsi marttyyriä. Äläkä sinä mitään kunnioitusta anopilta odota. Ystävällisyyttä ja normaalia kohteliaisuutta on tietenkin oltava molemmin puolin, jos kerran aiotaan tulla toimeen, mutta en minä ainakaan mitään kunniotusta kaipaa. En tiedä kuinka vanha vauvasi on, mutta tuli mieleeni, että onkohan sinulla vähän synnytyksen jälkeistä masennusta, kun sanot, että anopin kohtelu saa sinut aina kyyneliin. Voisitkohan sinä päästä keskustelemaan vaikka terveyskeskuksen tai mielenterveystoimiston kautta jonkun ammatti-ihmisen kanssa. Koska et saa ymmärrystä edes omalta äidiltäsi, niin on melko toivotonta odottaa, että kukaan täysin vieras ihminen tällä palstalla pystyisi sinua todella auttamaan. Hyssytellä sinua ja moittia kamalaa anoppiasi tietenkin voi kuka tahansa, mutta ei se teidän välejänne paranna. Koita selvittää asiat ja pitää puolesi, vaikka sitten olisit vähän itsekäskin. Anoppi kyllä taipuu tahtoosi, kun tuot sen kyllin selvästi esille.
Kiitos molemmille. Eräs anoppi, taidat olla itse hyvä, mukava ja ymmärtävä anoppi.
Minä ainakin yritin lykätä pienokaisen isän syliin ja arvaa miksi, äiti osasi sitä käsitellä ja minusta oli oikein hyvä, että isäkin oppisi.
minä tiedän tarkalleen mistä puhut ja miltä se tuntuu...minunkin anoppi tekee aivan samalla tavalla..ei anna lasta minulle vaan oman poikansa syliin! jos menen ottamaan lasta häneltä niin hammasta purren antaa, mutta jos hänen poikansa menee ottamaan niin voi kamala kun lässytetään:siellä on se tuttu ja turvallinen syli sinne sinun pitää päästä! se tuntuu ihan äärettömän pahalta...joten paljon voimia ja jaksamista sinulle anoppisi kanssa! muista että sinä olet kuitenkin lapsellesi se tärkein ihminen ja turvallisimman sylin antaja!
osin tämä on sitä herkkyyttä ensimmäisen lapsen kanssa, mutta on se mielestäni silti jännä ja loukkaava asia, että lapsen synnyttyä appivanhempien huomioi pyörii vain lapsen ja isän ympärillä:
- lapsi näyttää vain isältä, mitään äitiin viittavaa ei koskaan mainita
- äidin sanomiset menee aivan seinille, niitä ei kuunnella eikä ole mitään merkitystä, vienoa hymyilyä vain. Esim. nukkuminen ja syöttäminen ovat asioita, jotka alle 6kk lapsen äiti tietää parhaiten.
- äiti ei saa lastaan syliin pyytämällä, pitäisi mennä ottamaans apen tai anopin sylistä
Noo tulevaisuudessa otan tämän huomioon, eikä appivanhempien tarvitse edes nähdä vastasyntynyttä kovin usein, kerran kuukaudessakin on paljon (esikoista käytiin katsomassa kerran viikossa). turha sitä on hyvää hyvyyttään tehdä itselleen hallaa. Anopit kuriin ja elämään omaa elämäänsä! Sitten kun osaavat käyttäytyä voiva´t tulla sisälle taas.
Olen myös ollut ns. arka miniä ja anoppini kova säätämään. En vain osannut arvata, että hänen tarvitsee minun tontille tulla hyppimään ja että rajat tulee nii-in selkeästi tehdä.
Minusta tuntuu, että osa ihmisistä ja anopeista kaipaa, että heille osoitetaan kaapin paikka ja kunnioitus ikään kuin ansaitaan. (minusta tämä on kummallinen ajatus, en minä ainakaan ihmissuhteissani aina kokeile, että kuinka paljon toista voi ku**ttaa ja vetää alta lipan, mutta meitä on moneen junaan)
Mieheni ei myöskään pystynyt eikä halunnut äitinsä tekemisiin puuttua (joka kyllä olisi miehen tehtävä, ei se yksin niin voi mennä, että miniä pitää koko suvun (myös omansa) kurissa ja nuhteessa), joten tilanne oli mahdoton.
Minä siis jätin anopin tapaamiset minimiin ja aloin käyttäytymään häntä kohtaan yhtä ylimielisesti kuin hän minua kohtaan. Olin mm. kuten häntä ei olisikaan, en puhunut, jätin vierailut väliin, annoin selkeästi ilmi, että hänen puuhensa menevät täysin ohi ilemillä ja eleillä jne.
Tämän jälkeen anoppi on alkanut käymään meillä enemmän hattu kourassa tyylillä, Miestäkin tämä välillä harmittaa, etteivät hänen vanhempansa voi olla meillä "normaalisti", vaan heidän tulee varoa sanomisiaan tai etteivät loukkaa minua. En hyväksy tätä logiikka eli en ota siitä huonoa omatuntoa. Sillä meidän asuntomme todellakin on MINUN KOTINI (ennen sitä ei ole anoppi eikä miehen siskokaan kunnioittanut) ja sinne tullaa kylään. Kylässä ei lauota suusta mitä sattuu eikä mennä kaapeille jne. Anopin paikka on sohvalla ja tämä menettely toimii myös hyvin kaveripiirissäni.
Olisin toivonut läheisempää suhdetta anoppiin, eli että voisimme olla ns. "normaalisti", mutta avlitettavasti se ei tällä hetkellä todellakaan onnistu. Itse olen antanut anopille vahingossa ja tietämättömyyttäni liikaa tilaa, jonka anoppi on häikäilemättömästi käyttänyt hyväkseen. Luottamusta ja kunnioitusta meidän välille ei yhtäkkiä synny enkä siihen enää koe tarvetta. Niiden syntymisen edellytyksinä olisi aito kiinnostus ja kunnioitus toista kohtaan, erilaisuuden hyväksyminen ja esim. kyky muodostaa suora 3-5 sanan kysymyslause ilman turhia kommentteja "kun minun tyttärenikään ei.."
Kiitos kommenteistanne. Monesta kirjoituksesta oli hurjasti apua. Helpottaa, kun tietää, ettei ole ainut maailmassa tällä tavoin ajatteleva olio. Voimia muillekin samoja juttuja kokeneille ja pohtiville!