6.4 erään yläasteen luokkakaverin kuolemasta tulee tasan 4 vuotta. Nyt kun alkaa kevät tehdä tuloaan, niin tulee kamalan paha mieli, koska muistan sen tuoksun ja kaikki, kun sain kuulla kuolemasta. Ja sehän oli kevättä. Nykyään se suurin suru on kuitenkin muuttunua lähinnä suureksi kaipaukseksi. Ja monta kertaa tulee mieleen, että miksi. Miksi 13-vuotias kiva, reilu ja hauska poika. Epäreilua. Voimia kaikille läheisensä menettäneille =
Luokkakaverini kuolema...
ris-ta
41914
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Minun veljeni kuolemasta tuli 4 vuotta täyteen viime keskiviikkona 22.3. Aina yhtä haikeaa ja vaikeaa.. Niinhän se on että suru muuttuu ajan kanssa kauniiksi muistoiksi, mutta kuollut ihminen ei ole koskaan sanan täydessä merkityksessä "kuollut" jos hän elää jonkun ihmisen muistoissa.
... ihminen ei koskaan lakkaa olemasta kokonaan. Hän elää muistoissa ja on ympärilläsi vaikket voi nähdä häntä. Tulet näkemään veljesi kun vielä kerran tulee sen aika. Pohjimmiltamme olemme kaikki kuolemattomia ja kuolema ei merkitse loppua.
Minunkin veljeni kuoli neljä vuotta sitten. Kaverini kuoli vuosi sitten, toinen kuusi vuotta sitten, kolmas kahdeksan vuotta sitten, ja niin edelleen.. elämä on kuolemaa. Se, mitä kuolema on saanut minut ymmärtämään, on oman elämäni arvo. Kiitän joka päivä jumalaani siitä, että olen itse saanut elää, saanut nauttia tästä maailmasta, sen ihmeistä, sen iloista, sen suruista. Mikä olisi oman elämäni arvo, jos kuluttaisin sen suremalla pois siirtyneitä.
En sano, että kuolleet pitäisi unohtaa, en todellakaan. Mietin veljeäni ja ystäviäni lähes päivittäin, mutta en surulla, vaan kaipuulla. Tiedän tulevani tapaamaan heidät, kun aika ruumiistani jättää, mutta se ei ikävääni poista. Ikävä ei kuitenkaan ole se, minkä vuoksi täällä olemme. Siltä emme ikinä voi välttyä, koska kuolema ei säästä ketään, jokainen jonka joskus olemme tunteneet tulee kuolemaan.
Tapio Rautavaaraa lainaten "En päivääkään vaihtaisi pois". Ilman surua ei ole iloakaan. En tiedä miksi täällä olemme, mutta sen tiedän, että elämä on tarkoitettu elämiseen. Haluan nähdä maailman, haluan kokea kaiken mitä sillä on tarjota, niin hyvän kuin pahankin. Niin veljenikin olisi halunnut minun elävän.
Minusta on hienoa, että muistat hänet. Sanotaanhan, että ihmiset jatkavat elämäänsä niiden mielissä, jotka muistavat ja ajattelevat heitä.
Menetin itse ystäväni vuosia sitten. Olimme autolla liikkeellä, viisi kaverusta ja hieno iltapäivä. Sitten kuskina ollut ystäväni sanoi menevänsä tankkaamaan ja halusi jättää meidät siksi aikaa kahville eräälle terassille. Ihmettelimme mutta kun hän sitä vaati, niin suostuimme. Noin 15 minuutin kuluttua kuulimme hälytysajoneuvojen lähtevän. Ystävämme ei tullut takaisin. Pitkään odoteltuamme ja ihmeteltyämme lähdimme kotiin. Muutamaa tuntia myöhemmin saimme tietää, että hän oli ajanut päin rekkaa läheisellä valtatiellä, kaukana huoltoasemasta. Tietenkin kuollut välittömästi.
Se oli hirvittävä shokki jokaiselle. Tuntui kuin sydän olisi pysähtynyt siihen paikkaan. Varsinkin kun ymmärsimme heti, että hän oli koko ajan tiennyt mitä aikoo tehdä, jättänyt meidät tietoisesti pois kyydistä. Hän ei ollut sanonut kellekään mitään, ei koskaan maininnut, että jokin olisi vialla. Tuona iltapäivänä hän naureskeli kanssamme niinkuin ennenkin. Meiltä kaikilta meni useita vuosia kokonaan selviytyä tuosta ajatuksesta. Kelasimme tuhat kertaa, että miksi me ei huomattu mitään, miksi se ei sanonut mitään, että olisimme voineet auttaa. Olimme aina yhdessä, varsinainen viisikko mutta yksi meistä oli päättänyt häipyä. Vaikeinta se oli hänen läheisilleen, eikä hänen äitinsä koskaan hyväksynyt ajatusta, että lapsi oli tehnyt harkitun itsemurhan mitään siihen vihjaamatta.
Nyt olemme jo aikuisia kaikki jäljelle jääneet ja vuosia on kulunut. Silti minäkin aina välillä mietin mitä ja missä tuo ystäväni olisi, jos olisi päättänyt elää. Hän tulee aina jostakin mieleen, joku musiikki, joku tilanne, jopa jonkun hymy joskus palauttaa hänet ajatuksiin. Toisinaan myös hälytysajoneuvojen näkeminen tuo hänet suruna takaisin. Välillä mietin, olisinko nyt viisaampi. Huomaisinko nyt aikuisena hänestä ne merkit, jotka hän salasi. En tiedä, eikä sitä voi kukaan sanoa. Joskus mietin sitä mikä saattoi olla niin vaikeaa, että 18-vuotiaana päätyy elämänsä lopettamiseen. Se tuntuu yhä käsittämättömältä, myös muiden kuin ystäväni kohdalla.
Kuolema on ihmeellinen juttu. Olen kuluneen 1,5 vuoden aikana itsekin joutunut sen ajatuksen kanssa vastakkain ja nyt se tuntuu helpommalta mutta silti hyvin abstraktilta. Mutta minusta on lohdullista, että ihmiset muistavat ne, jotka ovat lähteneet. Sehän tarkoittaa, että niistä ihmisistä on välitetty, he ovat merkinneet jotain jo eläessään. Ja tärkeintä on, että välitetään. Että täällä elämässä ihmiset tuntevat olevansa jollekin merkityksellisiä.